28.12.2015

Uusi Alku

Vuosi vaihtuu pian ja tässä on vierähtänyt puolitoista sellaista kun viimeksi tätä blogia päivitin. Ei vain ollut intoa kirjoittaa. Olin väsynyt kaikkeen, hevosiin liittyvään iänikuiseen pähkäilyyn raskaan terapiatyön lisäksi. Mutta nyt on semmoinen olo että hiukan jaksan taas keskittyä niihinkin asioihin.
Hevoset eivät siis ole kadonneet minnekään. Niillä on mitä parhaat olosuhteet pihatossa jossa hoidan ne itse tai "avustajieni" kanssa. Avustajat ovat siis niitä ketkä vuokraavat hevosiani, eli muutama erittäin hyvä tyyppi on tarttunut matkan varrelta mukaan.

Iidasta on tullut ihan mainio pieni tätiratsu. Onhan se vieläkin aika keskeneräinen, laukka sujuu vain toiseen suuntaan jne, mutta silti olemme kovasti päässeet eteenpäin. Taavi on pääasiassa toiminut kahden nuoren naisen harrastuskaverina ja pärjännyt siinä ihan kivasti. Vendralla myös on kaksi omaa ihmistä, ja sekin on kehittynyt vuodessa paljon, ja sietää paremmin ja paremmin erilaisia vaatimuksia. Mä teen niiden kanssa tosi vähän terapiatyötä ja vuorovaikutusvalmennusta, mutta teen kuitenkin. Ja samassa pihassa pidän terapiavastaanottoa.

13.7.2014

Blogikriisi

Huomaan että kaipaan bloggaamista, kirjoittamista, valokuvaamista jne. Olen vain kyllästynyt jauhamaan samoja asioita vuodesta toiseen. Työhön liittyvistä asioista en jaksa enää yhtään kirjoittaa. En edes jaksa pitää mitään treenipäiväkirjaa vaikka hepojen kanssa puuhailusta varmasti saisi paljon sellaista aikaan. Se aika on ohi. Huomaan palaavani ensimmäisen blogini teemaan; Vaaleanpunainen elämäni, oli eka blogini joskus vuonna 2005-2007. Silloin kirjoitin niistä asioista joita tein - teen. Puutarhointi, kaikenlainen tuunailu ja tietty heppailu(kin). Kauniit, arvokkaat, voimauttavat asiat ovat niitä jotka tällä hetkellä sykähdyttävät. Päivitän tätä blogia enää niin harvoin että sen voisi laittaa jonnekin purkkiin. Mutta nyt alan suunnittelemaan uusia tuulia :-)

8.6.2014

Wannebe ratsastaja??

Edellisestä päivityksestä on hiukan aikaa. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Olen ollut kiireinen, tehnyt paljontöitä ja siksi päivitykset jääneet vähemmälle. Ja voi olla että tämä blogi jäi osittain myös siksi kun Mauno lähti. Ehkä olin niin paljon keskittynyt kirjoittamaan Maunon kuulumisia. Ja sitten tuli kirjoittamistyhjäolo. 

Taavi ja Iida muuttivat uuteen pihattoon tallikaverinsa Aatoksen kanssa toukokuussa. Upouusi pihatto tarhoineen on toiminut paremmin kuin hyvin. Vanha paikka oli ihan ok. Tai oli siinä montakin ongelmaa, mutta ei niin suuria että se olisi riittänyt päätöksen tekemiseen. Jälkeenpäin ajateltuna tein ehkä liikaakin kompromisseja. Tilan suhteen. Heinän suhteen. Hoidon ja ilmapiirin suhteen. Nojoo...

Toukokuussa mukaan tarttui myös eestintamma Vendra. Se tuli ensin koeajalle ja nyt näyttää siltä että ihan kiva heppa siitä tulee, pienten alkuhankaluuksien jälkeen. Vendra ei yhtään tykännyt kenttätyöskentelystä vaan oli aika hämmentynyt ja hätäinen. Itse en ole kertaakaan sen selkään ehtinyt, mutta onneksi Taavin vuokraaja Veera otti sen projektikseen. Nyt alkaa jo sujumaan paremmin ja kesän mittaan pitää minunkin uskaltaa sen selkään.

Taavi oli pitkään myynnissä, mutta nyt näyttää siltä että se jää minulle terapiatyöhön pidemmäksi aikaa. Se on hiukan hapan maasta käsin, mutta hoitaessa viihtyy ja on kuitenkin aika ennustettava kaveri nykyään. Itse en sitä ratsasta, se on vain minulta jäänyt ja ehkä pitäisi taas aloittaa uudestaan. Taavista on tullut aika pätevä kouluponi ja se tykkää myös kovasti hypätä. Se on saanut niin paljon lihaksia että sitä ei enää tunnista samaksi ruipeloksi mikä se oli alle kaksi vuotta sitten.

Ja sitten on Iida. Iida on ratsastuksellisesti kehittynyt kevään mittaan. Lähtötilanne olikin aika hurja. 10 vee ponitäti joka ei liiku mihinkään. Kengitys ja säännöllinen tätikeskustelu auttoi, ja nyt Iida on jo aika reipas. Iida on minun projektini, mutta pari tyttöä käy sitä myös ratsastamassa, joten sekin saa nyt kivasti liikuntaa. Iida tekee jo ihan kivasti terapiatöitä.

Olen itse ratsastanut hirveän vähän. Ei ole ollut aikaa ja Iidan kanssa pulmat olivat aluksi aika isoja, joten sinä ei juuri päässyt itse treenailemaan. Tarkoitus oli kuitenkin jatkaa Iidan kanssa sitä mihin Maunon kanssa jäätiin, eli klassisen koulun alkeisiin. Maasta ja selästä. Ja ehkä Taavin kanssa myös. Katariina käy pitämässä valmennuksia minulle ja kaverilleni Riinalle, joten ehkä minusta vielä syksyyn mennessä tulee muutakin kuin wannabe-ratsastaja.





22.3.2014

Etappeja ja suhteiluja

Olen kuukauden sisällä saanut valmiiksi pari opiskeluprojektia ja aloittanut uuttakin. Helmikuussa aloitin kahden vuoden projektin vaikeiden traumojen ja dissosiaatiohäiriöiden hoidosta. Se koulutus on sisällöltään ehkä paras missä olen ollut. Pari viikkoa sitten sain työnohjaajan pätevyyden ja tänään oli viimeinen kerta psykofyysisen psykoterapian peruskurssista.

Olen siis opiskellut paljon monessa eri porukassa. Jossain ryhmässä ei tule sellaista yhteisöllisyyden ja jakamisen kokemusta ollenkaan ja jossain pitää itsensä emotionaalisesti "irti" sosiaalisesta liittymisestä. Tässä viimeisimmässä ryhmän merkitys oli isompi kuin yleensä ja emotionaalisesti se oli jollain tapaa merkittävämpi kuin teoreettisesti. Jakaminen, avoimuus, turvallisuus ja liittyminen toisiin lähti aivan toiselle tasolle kuin yleensä. Näissä koulutuksissa olen tavannut joitain tosi tärkeitä ihmisiä, sieluntovereita joiden suhteen olen ollut muutenkin viime vuosina onnekas. Olen viimeisen parin vuoden aikana saanut muutaman todella tärkeän ystävän. Jakaminen, emotionaalinen hoivatuksi ja kuulluksi tuleminen nostaa yhtävyyssuhteen ihan toiselle levelille kuin monissa muissa aikuisiän kohtaamisissa.

Tällä kertaa mukana oli myös hämmennystä ympäristön reaktioista. Monta kertaa olen jakanut yhteisiä kokemuksia kollegan kanssa käyden pitkiä intensiivisiä keskusteluita viinilasin äärellä, junamatkoilla, yhteisissä hotellihuoneissa yömyöhälle höpötellen jne. Mutta kun tämä kollega sattuikin tällä kertaa olemaan "väärää sukupuolta", niin asia herätti kysymyksiä ja uteliaisuutta. Ammatillinen kiinnostus voi johtaa myös eroottiseen kiinnostukseen, samoin ystävystyminen voi syventyä rakkaudeksi, mutta kaikki ei aina ole kuitenkaan ihan sitä miltä se näyttää. Ei aikuisten ihmisten pitäisi joutua selittelemään suuntautumisiaan tai vakuuttelemaan suhteidensa laatua.


4.3.2014

Toipilas

Toivun paraikaa flunssasta ja olen tehnyt kevyesti töitä, muutaman tunnin päivässä. Muuten vain ollut hiljaa, möhnannyt sohvan nurkassa ja funtsinut. Toivun myös ponin lähdöstä. Asian ajattelu nostaa vedet silmiin, olisinhan niin toivonut voivani pitää ystäväni itselläni lopun elämää. Ja kaikki sen tavarat, huolella vaalittu koulusatula joka sopii hienosti Iidalle ja vyö jonka toivoin ratkaisevan satulointiin liittyviä ongelmia. Harjat täynnä sen valkoisia karvoja. Olen seurannut uuden ihmisen iloa ja intoa, ollut siitä tyytyväinen ja toiveikas. Olen tuntenut myös edelleen helpotusta siitä kun Iida on niin helppo ja ennustettava. Ja tajunnut sen miten olen yrittänyt tehdä mahdottomasta mahdollista. Hevoset eivät ole lemmikkejä, ne voivat olla ystäviä ja työkavereita. Hevosen pitää sopia siihen työhön ja paikkaan mikä sille on ihmisen kumppanina olemassa. Ja aina se ei onnistu ja pitää etsiä uusi työ ja uusi paikka jossa se voi olla riittävän onnellinen tullakseen toimeen.

Tämä päätös minkä tein on vastuullinen päätös myös perheen toimeentulon kannalta. Minun ei kannata pitää kolmea hevosta, eikä myöskään yhtään sellaista mikä ei sovellu työhön mitä yhdessä teemme.

Mutta totta kai olen surullinen ja kaipaan kaveriani.

1.3.2014

Päätös

Tällä viikolla tein päätöksen, että erityislapselle pitää löytää uusi (sijais)koti. Pistin sanaa kiertämään ja muutama halukas ilmoittautui. Ja eilen Mauno sitten lähti uuteen kotiin.

Oli jotenkin jännä katsoa sitä uuden omistajan kanssa. Tunsin ylpeyttä siitä miten paljon se osaa ja surua siitä että se on niin sekaisin. Tiedän että pärjäävät jos uusi omistaja tyytyy tekemään asioita helpoiksi, mutta tiedän myös että ongelmia tulee jos vaatimustaso kasvaa.

Olo on lähinnä hämmentynyt. Totta kai osittain syyllinenkin, mutta enemmän kuin luovuttaneeni ajattelen luopuneeni. Ja ystäviltä olen saanut paljon tukea asiassa. Nyt voin keskittyä täysin Iidan kouluttamiseen.Ja huomaan olevani aika loppu, mutta uskon voimeni palaavan kevään mittaan kun työmäärä hiukan helpottaa.

Iidan kanssa todella ollaan ratsastuksellisesti alussa. Painonpudotusprojekti etenee ja olen ratsastanut sillä nyt pari kertaa viikossa, kerran viikossa tehnyt pitkän kävelylenkin ja sitten meillä on vuokraaja. Iidan lihaksisto kehittyy vähitellen varsomisten jäljiltä ja uskon että syksyllä on aika erinäköinen poniini.

Terapiatyötä olemme jo tehneetkin. Iida on herkkujen suhteen hiukan vaativa ja sille pitää opettaa etäisyyden pitämistä ja kohteliaisuutta, mutta muuten se on kaikinpuolin helppo ja tervepäinen vaikkakin omavarainen tytsy. Omavaraisuus tarkoittaa sitä että se on hyvin itsetietoinen ja tekee asiat itselleen helpoksi.

Tämä on ollut rankka viikko, ja nyt olen kaverin luona ja  työnohjaajakoulutuksessa viikonlopun. Ja flunssassa. Lepo olisi tarpeen ja onneksi täällä tutussa kyläpaikassa emäntä vaipuu unten maille alkuillasta ja saan vain olla möllöttää koirien kanssa sohvalla.

12.2.2014

Liikaa?

Olen huomannut jossain kohtaa ottaneeni hiukan liikaa kannettavakseni. Työssä ihmisten kanssa olen välillä aika yltiöpositiivinen antaessani mahdollisuuksia. Joskus se kannattaa ja viimeksi tänään sain myös ilahtua siitä miten työ kantaa hedelmää ja auttaa eteenpäin. Joskus silti täytyy myöntää että on ottanut liikaa haasteita. Iidan tulon myötä olen tullut huomanneeksi että hevosenkaan ei tarvitse olla supervaikea vaan se voi olla oikeastaan aika helppo ja mukava, vaikkakin älykäs ja itsenäinen. Nyt on aika tehdä joitain korjausliikkeitä sen suuntaan että elämä ei mene liian hankalaksi. Tähän oivallukseen sain vahvistusta tänään tältä varsin mukavalta herralta jonka omistaa hyvä ystäväni <3


9.2.2014

Hyvällä ja pahalla

Olen käynyt loputtomasti keskusteluja samasta aiheesta, eli hevosen käytöshäiriöstä. Koko sana on typerä. Hevosen näkökulmasta ihmiset yrittävät keksiä keinoja saadakseen sen tekemään ikäviä asioita ja kun se on liian fiksu, niin siitä tehdään hirveä ongelma. Toisaalta olemme jalostaneet eläinlajeja joilla ei ole enää edellytyksiä elää luonnonvaraisina, ei vaikka kuinka kasvattaisivat mammutin karvan. Ja ne on jalostettu kantamaan ihmistä, vetämään kuormaa, käymään sotia ja viihdyttämään meitä. Ja sitten jos sattuu syntymään yksi tavallista fiksumpi ja määrätietoisempi yksilö, niin sen elämästä tehdään hankalampaa mitä se jaksaa stressaantumatta kestää. Ja aina keksitään uusia ja uusia keinoja kiertää ongelmia, suostutella ja huijata palkkioilla. Eli tällaisen tavallista fiksumman eläimen elämästä tulee vain hankalampaa tai jopa mahdotonta, ellei sitä jollain tavalla saada tyytyväisemmäksi osaansa.

Tässä ovat siis realiteetit. Ja eettiset kysymykset ovat moninaiset. Lähetys tältä erää päättyy...

8.2.2014

Ratkaisuja

Olin tänään toista kertaa tutustumassa / neuvottelemassa uudessa tallissa jonne hepat muuttavat myöhemmin keväällä, mahdollisesti toukokuussa. Olen askeleen lähempänä sitä että olisi oma pihatto, hyvät ja kauniit puitteet ja paikka jossa voin tehdä sekä keskusteluterapiaa, että hevosavusteista. Toistaiseksi pidän työhuoneeni kuitenkin kaupungissa, mutta tuossa paikassa olisi mahdollisuus tehdä tuo kaikki. Tosin siirtymä siihen kestäisi ainakin vuoden, ehkä toisenkin. Alan kuitenkin markkinoimaan palveluitani siihen suuntaan jo ensi syksynä.

Hyviä asioita varjostavat aina myös huonot. Maunon kanssa homma on edennyt huonompaan suuntaan.  Se tuntuu menevän oman käytöksensä kanssa vain enemmän ja enemmän solmuun ja on tullut aina vain aggressiivisemmaksi mitä enemmän sen käytöstä on yritetty korjata. Koko juttu on aivan mysteeri. Se ei ole kipeä vaan jostain syystä aivan yliherkkä satuloinnille, pelkkä satulan näkeminen saa sen sekoamaan ja sitten kun satula on saatu selkään niin kaikki on hyvin ja ratsastus sujuu. On paljon hevosia jotka ilmaisevat tyytymättömyyttään satulointiin näykkimällä, potkimalla vatsan alle jne, mutta Maunolla se menee aivan yli äyräiden, koska se hyökkää (ja luulen että se hyökkää koska se on oppinut että niin voi tehdä). Ja minusta on tietty hirveän kurja katsoa sen taistelua ilman että osaan auttaa. Kun kyse ei ole selkäkivusta vaan siitä että se nyt vaan tuntuu hiukan epämiellyttävältä kun satulavyötä kiristetään.

Tämän kurjan homman keskellä on yksi valopilkku ja se on meidän apuna ollut ymmärtäväinen verkosto johon kuuluu nyt myös Maunon vuokraaja joka - kuten minäkin - todella pitää ponista ja on valmis tekemään töitä sen kanssa edelleen. itselläni on aika luovuttajafiilis ja suoraan sanottuna nyt en vain jaksa. Annan homman olla ja toivon että vuokraaja saisi sen korjattua. Ja jos ei, eli jos homma pahenee, niin olen pättänyt, että ensi kesänä Mauno lähtee hevosten taivaaseen. 

22.1.2014

Huikeita kokemuksia

Ihmissuhdetyössä joskus on tilanteissa missä joku kiintyy ihan valtavasti ja tunne-elämä saattaa olla jonkin aikaa ihan sekaisin. Tämä taitaa olla sellainen tilanne jossa työtä tekevällä pitää olla just sopivanlainen tatsi ja riittävä ymmärrys ihmismieltä kohtaan.

Se voi tuntua pelottavalta olla niin isojen asioiden ja riippuvuuksien äärellä ja siksi on äärimmäisen tärkeää osata erottaa mikä on omaa tunnetta ja mikä vastatunnetta. Niissä koulutuksissa missä alunperin olen ammatillisen pätevyyteni hankkinut, ei oikeastaan ole sanallakaan puhuttu transferensseista vaan nähty terapia enempi valmennussuhteena. Mutta aina olen tiennyt että jos ihminen on lapsena jäänyt vaille läheisyyttä ja turvaa, niin sitten kun sitä turvaa ja hoivaa löytää niin joko pelkää niin että pakenee tai sitten jää kaikkine valtavine tarpeineen siihen lämmittelemään.

Eikä tämä tietenkään koske vain ammatillisia ihmissuhteita. Olen joskus ahdistunut todella paljon siviilielämässä hyvin takertuvasta ja ristiriitaisesti käyttäytyvästä. Ja myös siitä jonka fasadi ei tunnu koskaan pettävän jolloin olen kokenut seurustelevani ihmisen kuoren kanssa. Ammatillisesti ne tunteet on olemassa myös ja ne pitää hanskata jotenkin niin, että tilanne ei mene liian kuormittavaksi kummallekaan.

Ja kaikelta tältä välttyisi sillä kun pitäytyisi tiukasti käyttäytymistieteellisessä näkökulmassa. Mitä en siis ikinä tekisi, koska se ei auta niitä jotka apua kipeimmin tarvitsevat. Eikä tämä missään nimessä tarkoita sitä että ammatilliset rajat katoaisivat, vaan sitä että myös niistä asioista pitää pystyä puhumaan ja pysyä avoimena sille miltä siinä suhteessa tuntuu olla.

Välillä joutuu avoimen kiukun ja turhautumisen kohteeksi, eikä se tietenkään tunnu mukavalta. Oman tunteen läpi täytyy muistaa että jos minusta tuntuu hiukan epämiellyttävältä niin siitä toisesta täytyy tuntua ihan kamalalta, ja minulle maksetaan siitä että autan asiassa eteenpäin.

Huomenna alkaa kolmen päivän koulutuskokonaisuus jonka aiheena on transferenssi. Innolla odotan kurssikavereita joista osasta on tullut ystäviäni ja joita huomaan kaipaavani väliajoilla.

17.1.2014

Kyllä sen vain tietää

Pitäisi oppia kuuntelemaan itseään. Sain tarjouksen enkä löydä siitä mitään vikaa vaikka varmaan järjellä pitäisi. Intuitio sanoo että mene tätä kohden. Luota siihen mitä tunnet. Syntyykö yhteys vai ei?

Mietin miten aion jaksaa kaiken. Ison muutoksen. Ison työmäärän. Ihmisten pettymyksen. Ennenkaikkea luotsata nelijalkaiset ystävät muutoksen läpi ilman isompia kolhuja. Saada homma pyörimään ja saavuttaa tyyneys.

Ja jostain vain tulee luottamus siihen että kaikki vain sujuu ja stressi ei kasva liian isoksi. Mutta katsotaan nyt miten tämä menee. Ylihuomenna olen heti viisaampi.

15.1.2014

Mahdottomasta mahdollinen?

Joskus pitää vain katsoa totuutta silmiin ja tänään oli sellainen päivä. Joskus saatan olla hieman yltiöpositiivinen sen suhteen että asiat sujuvat tai ne laitetaan sujumaan. Minulla on joskus liian iso erilaisuuden sieto ja olen joskus ihan liian joustava. Sitten saatan yhtäkkiä huomata, että eihän tämä suju  ollenkaan niinkuin pitäisi.

Kyse ei ole mistään suurista ristiriidoista vaan yksinkertaisesti siitä että minä en voi hyvin jos koen että ei arvosteta vaikka itse yritän parhaani. Tai että sitä mitä teen ei yhtään ymmärretä tai edes haluta ymmärtää. Koko illan olen ollut hiljaa ja surullinen koska näen tämän niin että taas on jatkettava etsintää. Tätä minun suunnitelmaani mihin olen ihan tuhottomasti käyttänyt aikaa ja rahaa, ei saa uhata mikään.

Nyt olen taas sen tilanteen edessä että pitäisi etsiä sopivampaa toimintatilaa itselle ja hevosille. Tämähän on kolmas paikka missä yritän tätä hommaa viedä eteenpäin. Oikeastaan minulla on hyvin vähäiset toiveet: Rauhallinen paikka missä turvallisuustekijät on otettu riittävän hyvin huomioon. Siisteys ja kunnolliset tilat on tärkeitä, samoin rauhallinen tunnelma. Ja ystävällinen palveluhenkinen ilmapiiri, ei sellainen missä huudetaan tai käyttäydytään huonosti, tai ollaan muuten epäystävällisiä.

Kuulostaa niin tavalliselta ja yksinkertaiselta mutta ei todella ole sitä. Kysehän on arvoista ja siitä mitä kukin arvostaa.

Jos minä olen yrittäjänä tilanteessa jossa minun ostamani palvelu on huonolaatuista ja oman toimintani laatu kärsii, niin silloin minun vastuullani on hakea asiaan muutosta, eikä mukavuudenhalusta sulkea siltä silmiä.

12.1.2014

Tapaamisia

On tullut tavaksi - ei ihan jokaviikkoiseksi, mutta usein kuitenkin - istua työviikon päätteeksi viinilasillisella kaupungin ehkä kivoimmassa ja suosituimmassa viinibaarissa vaihtelevassa seurassa, kuten kollegojen ja vanhojen työkavereiden. Paikka on tolkuttoman täynnä, mutta saamme aikaan sellaisen keskustelun flown, että uppoudumme siihen ja pieneen humalatilaan, jolloin ympäristö menettää merkityksensä.

Perjantaina keskustelimme siitä miten välillä tuntee olonsa hiukan yksinäiseksi, vaikka tietää että se ei ole edes totta, vaan subjektiivinen kokemus, tunne siitä että oma minuus katoaa vuorovaikutustyössä missä on oltava 110% läsnä toisille. Ja että sitä tunnetta on vaikea jakaa sellaisen ihmisen kanssa joka odottaa minulta jotain, kuten omatkin läheiset ihmiset usein tekevät. Siihen tarvitaan joku joka samalla lailla väsyy vastaamaan tarpeisiin ja haluaa vain olla seurassa ilman odotuksia tai niihin liittyviä paineita. Siksi nämä viinilasilliset ovat niin tarpeellisia.

Ja viime viikolla juttelin pitkästä aikaa, ystäväni kanssa jonka kanssa on joskus ollut tosi vaikeita juttuja samoista syistä ja jolle olen ollut vihainen vastavuoroisuuden toteutumattomuuden ja liian isojen  odotusteni takia. Koko juttu on tuottanut surua ja petetyksi tulemisen tunnetta ihan yli kohtuullisten rajojen. Olen joutunut toteamaan että tässä oma osuuteni on vähintään se 50%, koska omat tarpeeni kurjassa tilanteessa ovat olleet niin suuret ja niitä olen sitten siirtänyt eteenpäin. Mutta nyt asia on saanut riittävästi raikasta ilmaa ympärilleen ja mittasuhteet ovat paikoillaan.

Minuuden rajojen hämärtymisestähän siinä on kysymys. Silloin kokee että tarvitsee hirveän paljon peilausta ja varmistusta sille olenko tässä ja olenko oikeasti se mitä luulen. Ja sellaisia me ihmiset vain olemme.

Arjen rytmi

Hain Iidan eilen uuteen kotiin. Matkaa oli joku kuusi kilometriä pikkuteitä, joten en viitsinyt aamulla kiskoa miestä ylös, vaan kävin yksin. Trailerin kiinnittämisessä tarvitsin hiukan apua, mutta muuten pärjäsin oikein hyvin vaikka olikin ahtaita pihoja ja mäkisiä liukkaita teitä. Iida käveli nätisti koppiin, mutta huuteli sitten niin kauan kuin varsan ja "poikaystävän" ääni kuului. Perillä Iida käyttäytyi kauniisti, mutta vieraan varsannähtyään oli aika vakuuttunut siitä että se oli hänen lapsensa. Pihatossa pojat tietenkin olivat aika innoissaan uudesta tytöstä ja Iida potki niitä aika tavalla. Tilanne kesti ehkä 20 minuuttia ja sitten kaikki oli muuten rauhallista, mutta Iida kutsui varsaa aina välillä. Illalla ruokinta-aikaan Iidaa ei oikein päästetty syömään, mutta aamulla vaikutti siltä että kaikki olivat rauhassa, eikä Iidaa enää ajettu pois. Kävimme hiukan kävelyllä ja katsomassa vierasta varsaa, joka totesi Iidalle että en ole sinun lapsesi. Toivottavasti tilanne illalla pysyy rauhallisena ja Iida pääsee katon alle syömään.


Taavi on kovasti ihastunut Iidaan ja tämä tarjoaa peppuaan Taavin nuuskittavaksi. En yhtään ihmettelisi jos Iida tulisi kiimaan lähipäivinä. Katsotaan nyt sitten miten sen kanssa menee. Minulla ei ole tyttöhevosista yhtään kokemusta :-).

Maunon kanssa käytiin jälleen keskustelua satulavyön potkimisesta. Eilen se ei suututtanut yhtään, mutta tänään tilanne oli muutenkin levottomampi. En nyt usko että mikään on huonosti, sillä mahanaluskarvat on ajeltu pois ja eilen oli hyvä päivä. Ratsastin Maunolla tunnin verran ja se sujui oikein hyvässä yhteistyössä.

Eilen oli hiukan suttuinen keli, pyrytti ja tuulikin. Tänään on ollut aurinkoinen pakkaspäivä, jotain -8C. Tällaisia viikonloppujen pitäisi olla.

Minulla menee viikonloppuisin tallilla kolme-neljä tuntia ja sitten teen hiukan kotitöitä tai paperihommia. Eilen tein valmiiksi työnohjaajakoulutuksen lopputyön ja tänään pitäisi tehdä kirjanpitoa, laskuja ja lausuntoja. Ja illalla täytyy olla aikaa vain möllöttää sohvalla, kirjoitella blogia, lukea tms. Se on syy siihen miksi en tee paperihommia viikolla. En vaan jaksa tehdä niitä työpäivän päätteeksi.

Minulle parhaiten sopii sellainen sopivan aktiivinen ja aikataulutettu elämä, johon olen varannut riittävästi aikaa vain lepäämiseen. Neljänä päivänä viikossa olen sen 3-4 tuntia tallilla, mikä tekee siis viikossa 12-16 tuntia ja potilastyötä teen 25-30 tuntia viikossa. Kotitöitä teen todella vähän, koska olen hyvä delegoimaan. Iltaisin en siis tee oikeastaan yhtään mitään.


9.1.2014

It's done!

Nimittäin kolmas hevonen. Erittäin paljon töitä koko kevätkaudeksi jotta saan sekä hevosen, alkavan koulutuksen, että kesäloman maksettua. Kaikkien muitten kulujen lisäksi. Kuusi asiakasta per jokainen arkipäivä on ehdoton maksimi jonka jaksan ja nyt mennään maksimeilla. Ja kipeäksi ei nyt saa tulla, eikä loukata itseään.

Päätöstä auttoi ajatus siitä että koko kevään ja osan kesäävoin oikeasti tehdä aika paljon terapiatyötä hevosten kanssa, nyt kun tiedän että minulla on siihen sopivampi työkaveri. Taavi ei missään tapauksessa jaksa kahta asiakasta päivässä, mutta luulen Iidan jaksavan, jolloin periaatteessa voisin olla kokonaista kaksi työpäivää viikossa tallilla. Ja ehkä kesän tullen saattaisi Maunokin kesyyntyä työkykyiseksi. Se on ennenkin onnistunut leppoistumaan aivan lällykäksi kun pääsee laitumelle. Ja hevosten kanssa työskentely jos mikä auttaa jaksamaan. Se ei nimittäin ole ollenkaan niin kuluttavaa kuin tuolissa istuminen.

Mutta ensin on tammikuu ja helmikuu jolloin on liian kylmä tehdä koko päivä ulkona.

Siirtyminen, viljattomaan, sokerittomaan vähähiilihydraattiseen luolamiesruokavalioon on sujunut mutkattomasti. Tänään tosin menin katsastamaan autoa (kuukauden myöhässä) ja epähuomiossa napostelin piparin. Ehkä lievittääkseni unohtumisesta johtuvaa häpeäntunnetta.











6.1.2014

Ajatelmia vuorovaikutuksesta

Hirviöponiini liittyen olen käynyt taas kovia sisäisiä keskusteluita ja itse asiassa viime yön nukuin toosi huonosti niihin liittyen. Hyökkäävä ja ihmisen rajoja kunnioittamaton käytös on ehkä hankalin käytösongelma hevosella, koska se todella tekee hevosesta vaarallisen. Kyse on laumahierarkiasta ja siitä että hevonen on oppinut että laumassa on johtaja jota kannattaa kunnioittaa pysyäkseen itse turvassa. Laumahan on hevoselle ennenkaikkea turva. Nyt kun Mauno on pois laumasta, se "testaa" voiko hän itse olla itsensä johtaja vai onko joku joka on ylempänä.

Meillä on paljon tilanteita jotka sujuvat hyvin, koska Mauno ei pelkää asioita. Sitten on tilanteita joista se ei kauheasti pidä, ja niissä se ikäänkuin laajentaa vastuualuettaa pikkuhiljaa jos en pidä varaani. Niissä tilanteissa luottamus on rikkoontunut. Sellaisia tilanteita on satulavyön kiristäminen ja herkuttelun estäminen. Mauno provosoituu erityisesti siitä jos heilutan tai kohotan kättä sen edessä, koska joskus olen sillä estänyt hyökkäysliikkeen. Mutta nyt se ei toimi yhtään vaan provosoi. Lopetan hyökkäyksen ottamalla sen päästä kiinni ja pitämällä sitä aivan hiljaa jonkin aikaa. En puhu mitään enkä  liiku. Muistuttaa paljon holdingia :-).

Ja on tilanteita joissa se antaa vastuun minulle ja luottaa, kuten reissussa ollessamme, kärryillä ajaessa, enimmäkseen ratsailla sekä tänään kun klippasin sen mahan paljaaksi. Se selvästikin pelkäsi aika paljon klipperin kovaa ääntä, yritti paeta ensin mutta sitten rauhoittui kun määrätietoisesti aloin ajelemaan karvoja (arimmasta mahdollisesta paikasta) ja lopuksi oli aivan rento ja melkein nukkui.

Eli kun teen analyysia tilanteista jotka eivät suju, niihin liittyy useita rajoittamisen ja kieltämisen kokemuksia joissa olen ehkä ollut eriasteisesti vihainen. Sensijaan uusi pelottavakin juttu jossa olen vain määrätietoinen, sujuu. Huonojen tilanteiden estäminen on siis ensisijaista, en saa tehdä asioita jotka provosoivat ja missään tapauksessa en saa itse provosoitua, kuten karjua tai huitoa. Niin en ole pitään aikaan tehnytkään. En myöskään saa millään lailla osoittaa pelkoa, epävarmuutta, väistää tms. Kaikessa vain täytyy olla määrätietoinen, rento ja rauhallinen.

Satulavyön kiristämiseen liittyvä inhotus poistunee klippauksen myötä, eikä se ole ongelman ydin. Ongelman ydi on siinä että se katsoo aiheelliseksi ja mahdolliseksi ajaa minut pois alueeltaan. On myös ollut tilanteita joissa se raivostuu kun en kiinnitä siihen huomiota tai annakaan ruokaa mikä on taskussani. Näitä saa vielä paljon pähkäillä.

On vapauttavaa ja tärkeää olla välillä terveemmän hevosen kanssa, kuten Taavi on. Se kun ei koskaan mene ylitseni vaikka kyseenalaistaa sekin. Ja Iidan kanssa kävimme tänään kävelyllä (ei, se ei vielä ole omani mutta käyn siihen tekemässä tuttavuutta). Iida on tarkkaavainen ja huolehtiva, kantaa erilailla vastuuta ja sen täytyy oppia luottamaan että minulla on isoin vastuu.

5.1.2014

Jatkoa edelliseen

Muistan elävästi ajan jolloin sunnuntaina iltapäivällä oli apea fiilis työviikon alkamisen takia. Muistan myös sen miten loman alkaessa ihmettelin miten kummassa jaksan kuukauden päästä mennä töihin ja miten ihmeessä selviän hengissä kokonaisen vuoden. Muistan miten työpaikan ovella tuli inhottava olo vatsaan ja miten päivän mittaan kärsin vatsaoireista ja alati pahenevasta päänsärystä. Muistan mystiset niveltulehdukset ja pelastavan poskinontelontulehduksen joka kesti kaksi viikkoa keskellä kaunista kesää, antaen mahdollisuuden levätä ilman "kasvojen menettämistä". Muistan sen päivän kun piti vaihtaa työhuoneita, kukaan ei auttaut ja puolen tunnin päästä olisi pitänyt olla vastaanottamssa asiakkaita aulassa. Muistan miten purin hammasta vedet silmissä ja estin itseäni heittämästä paperikasaa typerästi hymyilevän esimiehen päälle. Muistan repivät riidat, joukkojen keräämiset ja työkaverin vakavan sairastumisen josta ei voinut puhua.

Olen niin kiitollinen kun se on takana ja selvisin. En erityisemmin enää edes odota lomia ja viikonloppuja. En kärsi kivuista enkä voi pahoin. En oikeastaan ole juuri koskaan kipeä. Joskus voi olla hiukan pitkästyttävää ja istuminen sisällä saa hieman tunkkaisen olon, mutta se menee ohi. Työssä ei ole mitään uhkaavaa. En myöskään pelkää tulevaa päivää tai tapaamisia. Saan valita kenen kanssa teen töitä ja yhdessä tekeminen on harvinaista herkkua jota oikein odottaa.

Mutta tiedostan sen että kerran kun on ajautunut sellaiseen, niin se kokemus on aina kolkuttelemassa nurkan takana. En saa villiintyä liikaa kaikista hienoista ideoista tai yhteistyövirityksistä. On syytä pysyä äärimmäisessä selkeydessä kaiken suhteen. 

3.1.2014

Minä ja Työ

15 vuotta sitten suhde työhön oli todella ristiriitainen: Koin että stressaannun kaikista oletuksista, etenkin niistä joissa olisin tullut nähdyksi yksipuolisen vahvana, osaavana ja potentiaalina. Opiskelut menivät huonosti ja tein töitä stressaantuneena elääkseni jotenkin. Toisaalta selvisin aina tehtävistä  hienosti - haastavistakin tilanteista, mutta olin silti ahdistunut ja pakoilin ajatusta lopullisesta valmistumisesta ammattiin.

10 vuotta sitten olin siis saanut maisterin tutkinnon valmiiksi opiskeltuani 10 vuotta kolmessa eri yliopistossa kahta eri tutkintoa. Ja olin todella stressaantunut siitä että minun piti löytää koulutusta vastaavaa työtä. Inhosi kilpailuasetelmaa työnhaussa mutta pärjäsin aina silti kaikessa yli kaikkien odotusten, jopa niissä työhaastatteluissa. Sain sopivaa ja kiinnostavaa työtä mutta stressasin silti, koska koin että en osaa mitään ja työn vapauskin ahdisti.

5 vuotta sitten tajusin että työntekijän rooli ei sovi minulle, koska en saanut tehdä työtä haluamallani tavalla ilman tunnetta siitä että minua riistetään ja revitään joka suuntaan. Lisäksi työryhmien sisäiset dynaamikat tuntuivat raskailta, vaikka oli jo siihenkin aika tottunut. Työryhmässä sain aina myönteistä palautetta osaamisestani, luovuudestani ja rohkeudestani. Tunsin olevani häkissä. Valmistuminen uuteen ammattiin alkoi häämöttämään lähitulevaisuudessa. Aloin suunnittelemaan siirtymistä yksityisyrittäjäksi.

Nyt. Työ kiinnostaa, ei ahdista. Työ tuntuu turvalliselta vaikka olenkin yrittäjä. En mieti juurikaan työhön liittyviä uhkatekijöitä. Yrittäjyys mahdollistaa paremmin työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisen. En vaihtaisi mihinkään enkä palaisi entiseen. Vastaan Liisan esittämiin kysymyksiin:
  • Onko tämä minun työtäni? 
    • En osaa enää ajatella muunlaista työtä. Voisin kyllä vaikka kirjoittaa enemmän, osallistua työhön liittyviin kehittämishankkeisiin tms. Silti tämä olisi se Mun Juttuni
  • Elänkö etupäässä työni kautta? Jos elän, niin miten teen työstä sellaista että se todella myös elävöittää ja energisoi minua? Onko tässä työssä edellytykset siihen, vai taistelenko tuulimyllyjä vastaan?
    • Tunnustan eläväni, siis peilaan kaikkea työhön ja takaisin, mutta teen paljon muutakin, kuten harrastan hevosia, koiria yms. Työ on raskasta mutta myös antaa enemmän kuin ottaa, kun ymmärtää aina paremmin ja paremmin. Tulee nöyremmäksi, pienemmäksi ja tyytyväisemmäksi. Työ opettaa läsnäolemaan hetkessä, pakostakin.
  • Miksi teen tätä työtä? Siis ihan oikeasti, miksi?
    • Intohimo. Palo. Kiinnostus. Uteliaisuus. Mahdollisuus.
  • Onko minulla elämä? Millainen se on? 
    • Rikas monella tavalla. Ei kai enenmpää voisi elämältä toivoakaan.
  • Kuka olisin jos en tekisi tätä työtä? Kuka olisin, jos en tekisi mitään työtä? 
    • Joku hassu kissatäti joka elää kirjoittamalla - tai sitten ei. Olisin aika paljon vähemmän, mutta pakon edessä sopeutuisin koska arki on tärkein.
  • Olisinko edelleen hyvä, kelvollinen ihminen, jos en saisi mitään palautetta työstäni?
    • Jonkun verran saan myönteistä palautetta, mutta en oikeastaan kovin usein. Mittailen asiakkaiden edistymistä ja olen siihen tyytyväinen. Jos ei olisi työtä, varmasti minulla pitäisi olla jokin muu merkityksellinen asia jonka avulla hahmottaisin itseäni. Luultavasti se liittyisi perheeseen ja eläimiin. Pitäisikö sitten pystyä elämään täysin ilman palautetta? Ei minusta, sehän olisi luonnotonta.
  • Ja klassikko: jos saisin lottovoiton, jatkaisinko edelleen tätä työtä?
    • Jatkaisin mutta tekisin vähemmän ja luovemmin.

1.1.2014

Vuoden ensimmäinen

Minulla ei ole mitään ihmeellistä tämän alkavan vuoden suhteen. Tiedän että tulen tekemään paljon töitä, oppimaan tai ainakin opiskelemaan paljon. On ihan hyvät fiilikset, rauhallinen mieli ja aion jatkaa valitsemallani tiellä :-). Ainoa tavoite on se painon pudottaminen ja siihe liittyvä ruokavalion remontointi / liikkeellä pysyminen.

Mutta tässä muutamia havaintoja siitä tiestä:

Edelleen aion pyrkiä kouluttamaan eläimiäni stressittömillä tietoisuustaitoihin perustuvilla tavoilla. Sain tänään hyvän fiiliksen kun emmittyäni päätin kuitenkin osallistua koko tallin hevosten irtohypytykseen. Meillä on ihmisiä jotka osaavat rakentaa kujan ja esteet oikeaoppisesti, mutta sitten kun sinne laitetaan hevosia jotka eivät ole tottuneet irto / maastakäsin työskentelyyn, niin homma menee usein hiukan kamalaksi. Kaikkea ei voi sanoa ääneen, ja jokainen yrittää parhaansa, mutta meillä saattaa olla pieniä näkemyseroja toimintatavoissa. Minulla on koko ajan toleranssiympyrä iskostuneena päähäni, kuin  automaatti joka säätelee painetta hevoseen nähden. Ja molemmat "erityislapseni" hyppäsivät todella mielellään, iloisesti ja stressittömästi, hyvässä järjestyksessä ilman suurempia kevätjuhlaliikkeitä. Fine. Saan olla tyytyväinen :-)


Työmaalla jatkan samoilla metodeilla ja opiskelen lisää. Aloitan dissosiaatiokoulutuksen helmikuussa ja kehoterapiakoulutus jatkuu myös. Harrastan edelleen joogaa ja mindfulnes meditointia (vapaalla tyylillä).

Ja siihen ruokavalioon liittyen, jatkan entiseen malliin, hiukan paleohenkisesti, mutta mihinkään tiukkapipoiseen luolakäyttäytymiseen en aio ryhtyä. Jätän nyt ne viljat ja makeat pois ja yritän entistä enemmän laittaa ruokaa itse.

Liikunnan suhteen yritän viettää mahdollisimman paljon aikaa talleillen, niin ei tarvi panostaa kuntosaleihin :-D

30.12.2013

Personality Trainer

Toisinaan valmennan ihmisiä myös painonhallintaan. Ja hoidan syömishäiriöitä. Minulla on tähän paljon hyviä ajatuksia joita olen itse moneen kertaan kokenut.

Liikalihavuus tulee liiasta syömisestä ja usein ruokaan on kehittynyt riippuvuus. Ihmiset yrittävät ratkaista tunne-elämän pulmia joko elämällä mielihyväperiaatteella tai rankaisuperiaatteella. Liiallinen syöminen on usein tunnesyömistä, mielihyvän hakemista ja sen taustalla on tyytymättömyys itseen tai kokemus siitä että ei välitetä. Tai molemmat. Rankaisuperiaatteen omaksuneet ihmiset kärsivät samasta ongelmasta mutta kieltävät itseltään mielihyvän "koska en ole tarpeeksi tärkeä". Tunnesyöminen on riippuvuus siinä missä muutkin riippuvuudet. Voi olla hyvin voimakasta ruokariippuvuutta, taipumusta ahmimiseen, tai sitten vähäisempää "tissuttelua" johon ei ole riittävästi motivaatiota puuttua.

Rankaisuperiaate ei loppupeleissä toimi, koska se ei perustu mihinkään muuhun kuin rajoittamiseen. Tarpeet eivät tyydyty ja lopulta on pakko antaa periksi ja vetää se jäätelöpaketillinen. Minusta ainoa psyykkisesti järkevä tie on yrittää kehittää "mielihyvää" asioista jotka oikeasti auttavat ja tekevät hyvää. Kuten siitä että tekee kivoja ja terveellisiä asioita.

Itse kuulun tähän viimeksi mainittuun "tissuttelu" ryhmään. Inhoan ylensyömistä, en juuri koskaan syö kerralla liikaa vaan puputan pikkuhiljaa periaatteessa ihan terveellisä juttuja, mutta liikaa kokonaisuutena. Ja välillä laihdun hiukan jos on esim iltaisin paljon tekemistä. Ongelmallista on iltaväsymys jolloin on yleisesti tylsä olo johon haen lisäenergiaa napostelusta ja iltapäivän kahvitauko jolloin tekee mieli jotain makeaa.

Ruokavalioni sisältää periaatteessa hyviä hiilihydraatteja, paljon proteiinia ja rasvoja ja mielelläni syön kasviksiakin. En kaipaa perunaa lainkaan, enkä tarvitsisi pastaa tai riisiäkään.

Aamupala on usein viili jossa on talkkunaa tai ruisleipä ja kuppi teetä. Lounasaikaan syön ihan kunnolla, siis lämmintä ruokaa. Sitten olen ihan koomassa kahden kolmen aikaan, eli väsynyt työstä, ja  haenkin usein kahvilasta lattekahvin ja jonkun pullan. Illalla syömme ehkä hiukan kevyemmin, mutta kuitenkin. Jos on perunoita tai pastaa, otan vähän ja mieluiten vaihdan ne vaikka hapankaaliin jos sitä sattuu olemaan. Sitten alkaa kaappien tyhjentäminen ja hiilarien himoitseminen, pähkinöitä, hedelmiä, saattaa löytyä joku pala suklaatakin tai piparia joulun aikaan. Ei ole nälkä, mutta väsyttää ja lopulta kun olen tarpeeksi vetelehtinyt, piristyn ja alan puuhaamaan jotain. Eli tämä on se ongelmakohta nro1. Toinen pienempi ongelma on se päiväpulla. Ja kolmas on se että lounas ei aina ole ihan riittävän terveellinen, mikä riippuu paljon siitä syönkö kotona vai jossain lounasruokalassa.

Uskon että minulle sopii parhaiten nopeiden hiilihydraattien välttäminen, paitsi silloin jos on fyysisesti rasittanut itseään. Olen päättänyt (kuulostaa uudenvuoden lupaukselta) että jätän sokerin ja nopeat hiilarit ihan minimiin vähintään kolmeksi kuukaudeksi. Lisäksi yritän välttää lounasruokaloita joista ei saa kunnon salaatteja. Hankin töihin jotain dieettipatukoita päiväpullan tilalle. Mutta millä korvaan sen puputtamisen illalla? Tylsän väsyneen olon poistamiseksi parhaiten sopisi lenkki koirien kanssa, mutta kokemuksesta tiedän että sitten saattaa olla ihan melkein nälkä sen jälkeen. Tämä kohta siis edelleen tökkii ja en ole keksinyt siihen mitään luovaa ratkaisua.