30.12.2013

Personality Trainer

Toisinaan valmennan ihmisiä myös painonhallintaan. Ja hoidan syömishäiriöitä. Minulla on tähän paljon hyviä ajatuksia joita olen itse moneen kertaan kokenut.

Liikalihavuus tulee liiasta syömisestä ja usein ruokaan on kehittynyt riippuvuus. Ihmiset yrittävät ratkaista tunne-elämän pulmia joko elämällä mielihyväperiaatteella tai rankaisuperiaatteella. Liiallinen syöminen on usein tunnesyömistä, mielihyvän hakemista ja sen taustalla on tyytymättömyys itseen tai kokemus siitä että ei välitetä. Tai molemmat. Rankaisuperiaatteen omaksuneet ihmiset kärsivät samasta ongelmasta mutta kieltävät itseltään mielihyvän "koska en ole tarpeeksi tärkeä". Tunnesyöminen on riippuvuus siinä missä muutkin riippuvuudet. Voi olla hyvin voimakasta ruokariippuvuutta, taipumusta ahmimiseen, tai sitten vähäisempää "tissuttelua" johon ei ole riittävästi motivaatiota puuttua.

Rankaisuperiaate ei loppupeleissä toimi, koska se ei perustu mihinkään muuhun kuin rajoittamiseen. Tarpeet eivät tyydyty ja lopulta on pakko antaa periksi ja vetää se jäätelöpaketillinen. Minusta ainoa psyykkisesti järkevä tie on yrittää kehittää "mielihyvää" asioista jotka oikeasti auttavat ja tekevät hyvää. Kuten siitä että tekee kivoja ja terveellisiä asioita.

Itse kuulun tähän viimeksi mainittuun "tissuttelu" ryhmään. Inhoan ylensyömistä, en juuri koskaan syö kerralla liikaa vaan puputan pikkuhiljaa periaatteessa ihan terveellisä juttuja, mutta liikaa kokonaisuutena. Ja välillä laihdun hiukan jos on esim iltaisin paljon tekemistä. Ongelmallista on iltaväsymys jolloin on yleisesti tylsä olo johon haen lisäenergiaa napostelusta ja iltapäivän kahvitauko jolloin tekee mieli jotain makeaa.

Ruokavalioni sisältää periaatteessa hyviä hiilihydraatteja, paljon proteiinia ja rasvoja ja mielelläni syön kasviksiakin. En kaipaa perunaa lainkaan, enkä tarvitsisi pastaa tai riisiäkään.

Aamupala on usein viili jossa on talkkunaa tai ruisleipä ja kuppi teetä. Lounasaikaan syön ihan kunnolla, siis lämmintä ruokaa. Sitten olen ihan koomassa kahden kolmen aikaan, eli väsynyt työstä, ja  haenkin usein kahvilasta lattekahvin ja jonkun pullan. Illalla syömme ehkä hiukan kevyemmin, mutta kuitenkin. Jos on perunoita tai pastaa, otan vähän ja mieluiten vaihdan ne vaikka hapankaaliin jos sitä sattuu olemaan. Sitten alkaa kaappien tyhjentäminen ja hiilarien himoitseminen, pähkinöitä, hedelmiä, saattaa löytyä joku pala suklaatakin tai piparia joulun aikaan. Ei ole nälkä, mutta väsyttää ja lopulta kun olen tarpeeksi vetelehtinyt, piristyn ja alan puuhaamaan jotain. Eli tämä on se ongelmakohta nro1. Toinen pienempi ongelma on se päiväpulla. Ja kolmas on se että lounas ei aina ole ihan riittävän terveellinen, mikä riippuu paljon siitä syönkö kotona vai jossain lounasruokalassa.

Uskon että minulle sopii parhaiten nopeiden hiilihydraattien välttäminen, paitsi silloin jos on fyysisesti rasittanut itseään. Olen päättänyt (kuulostaa uudenvuoden lupaukselta) että jätän sokerin ja nopeat hiilarit ihan minimiin vähintään kolmeksi kuukaudeksi. Lisäksi yritän välttää lounasruokaloita joista ei saa kunnon salaatteja. Hankin töihin jotain dieettipatukoita päiväpullan tilalle. Mutta millä korvaan sen puputtamisen illalla? Tylsän väsyneen olon poistamiseksi parhaiten sopisi lenkki koirien kanssa, mutta kokemuksesta tiedän että sitten saattaa olla ihan melkein nälkä sen jälkeen. Tämä kohta siis edelleen tökkii ja en ole keksinyt siihen mitään luovaa ratkaisua.




29.12.2013

Heppakuulumisia

Irlannincob Maunon kuulumisia olenkin päivitellyt useampaan otteeseen. Nyt sen kanssa taas menee paremmin, se on selvästi tasapainoisempi ja rauhallisempi, ei rettelöi eikä kiukuttele turhasta. Avun löysin hevoalalla töitä tekevistä ystävistäni, joiden kanssa muutama keskustelu auttoi kovasti ja sain kiinni siitä miten purkaa solmuuntuneita tilanteita. Tämä poju on hankala mutta kyllä me pärjätään, kunhan pysytään terveinä.

Haflingerini Taavi on kovasti kunnostautunut kahden aikuisen täti-ihmisen vuokraamana harrastepollena. Itse olen lähinnä tehnyt maasta käsin sen kanssa ja huomannut että siitä on tullut taas hiukan varmempi ja vähemmän epäluuloinen. Silti sille on hiukan haastavaa vain seurustella. Jonkun aktiviteetin jälkeen se onnistuu hyvin mutta muulloin selvästi hiukan jännittyneenä odottaa jotain huonoa tapahtuvaksi (mitä ei siis meidän aikana ole tapahtunut.

Olen pikkuhiljaa tullut siihen ajatukseen että kumpikaan pojista ei oikein jaksa vielä - tai ehkä ollenkaan - tehdä terapiatyötä. Kummallakin on paljon ihmisten suhteen rajoitteita. Loman aikana olen kypsynyt päätökseen hankkia kolmas kaviollinen, mikä tarkoittaa ehkä Taavin myyntiä, ehkä ei. Riippuu siitä miten hyvin saan kuluja pois sen vuokraamisella.

Ja tänään kävin koko syksyn asiaa mietittyäni katsomassa lähistöllä olevaan pikkuista connemaratammaa. Jollain tapaa tiesin että se olisi sopiva ja siksi en ollut edes halunnut kokeilla (sillä en halunnut joutua tekemään päätöksiä). Ensimmäistä kertaa elämässäni tapasin hevosen joka oli vain yksinkertaisesti minun. Sellainen mille sopii kaikki, eikä silti ole mikään pystyynkuollut apaattinen lahna, vaan ihan normaalisti reagoiva, herkkä ja itsevarma pieni hevonen. Harvoin tapaa psyykkisesti tervettä, tasapainoista hevosta ja tässä on kyllä sellainen.

Asiassa on neljä muttaa. Terveydentilasta ei tietenkään ole vielä tietoa. Taavia ei kukaan ole halunnut joten joutuisin taloudellisesti hiukan tiukille hankinnan kanssa. Kolmen hevosen pitäminen näillä tuloilla ei ole ihan viisasta, ellen saa niitä työllistettyä enemmän. Ja tämä poni on minulle hiukan kevytrakenteinen.

Viimeinen mutta tarkoittaa siis sitä että joudun pakosta pudottamaan painoa 10-15 kiloa kevään aikana. Mikä ei tietenkään ole muutenkaan huono ajatus :-)



Nämä kuvat on siis otettu tänään. Talvesta ei ole tietoakaan ja jo mennään tammikuulle :-)

23.12.2013

Sanahelinää

Emotionaalisesti kuormittavan työn tekeminen vaatii vastapainoksi paljon rauhaa, omaa aikaa ja hyviä vastavuoroisia ihmissuhteita. Näistä olen oppinut pitämään kiinni vaikka aina se ei ole helppoa. Itsekkäästi olen kieltäytynyt kaikesta liian rasittavasta, mutta valehtelisin jos väittäisin ettei asia mietityttäisi minua. Lapsesta saakka olen ollut se joka huolehtii muista ja nyt tämän huolehtimisammatin myötä olen tullut totaalisen allergiseksi ihmissuhteille, joissa en saa olla muussa kuin huolehtijan roolissa. Tämä on asia joka on minulle aika vahvasti tunteita herättävä, mutta pidän silti kiinni siitä että minulle parasta on pysyä "kuivilla" tässä. Oikeastaan se ei ole vaikeaa, mutta surullista se kyllä on.

Kokemus on osoittanut sen että on yllättävän vähän ihmisiä joilla on tilaa tai tahtoa ylläpitää vastavuoroisia ihmissuhteita, siis sellaisia jotka itsessään motivoivat riittävästi, ilman sitä että kumpikaan syö toista. Mutta kaikesta huolimatta minulla on hyviä ihmissuhteita, kuten parisuhde jossa on hyvä olla. Ja ystäviä joita suuresti arvostan.

Vastavuoroisuus on myös sitä ettei kahmi huomiota järjestämällä draamoja tai vaikeuksia. Elämä voi olla tavallisen turvallista ja tylsääkin. Jatkuvasti vaikeuksissa olevan ihmisen "auttaminen", saattaa myös palvella "auttajan" egoa, ylläpitää pysähtymisen välttelyä ja falskia hallinnan tunnetta. Minä haluan että olen tärkeä ilman pyyteitä ja odotan sitä myös läheisiltäni. Helppo ja kiva jää kuitenkin ihmissuhteissa usein "äänekkäämpien jalkoihin".  Joskus olen ollut aika surullinen siitä että joku yhteinen hauska ja odotettu juttu on unohtunut, kun tilalle on ilmaantunut toistuvia "hätätilanteita".

Seuraava henkilökohtainen askel on ilmaista pahastumisensa silloin kun jää "jalkoihin", ja se ei totisesti ole helppoa jos on elänyt 90% elämästään kieltämällä omat tarpeensa jotta muilla olisi "hyvä mieli"!

Viime viikolla luettiin Brian Broomin kirjaa nimeltä Sairaus täynnä merkityksiä. ”Teoksessa puhuu lääkäri, joka käytännön työssä on avannut silmänsä sille, että potilaan näkyvän poikkeavuuden taustalla on aina myös vaikeammin nähtävä toiminnallinen häiriö. Broom kuvaa useita tilanteita, joissa pitkäkestoinen henkinen ristiriita pulpahtaa pintaan näkyvänä sairautena."

Tämä näkökulma liittyy aiheeseen siten että uskon ihmisten tuottavan ja kehittävän itselleen vaikeuksia, kuten sairauksia, koska se liittyy heidän sisäiseen, usein tiedostamattomaan dynamiikkaansa. Tähän liittyy usein huomionhakuisuutta, vastuun välttelyä, identiteetin hajanaisuutta ja kyvyttömyyttä erottaa itseä toisesta, ts. omia ja muiden tarpeita. Aiemmin perhetyötä tehdessäni tuli monta kertaa tehtyä havaintoja siitä miten vanhempi ylläpitää omalla toiminnallaan lapsen häiriötilaa. Levottomalla lapsella esim saattoi olla hyvin levoton, työhullu tai muuten suorituskeskeinen vanhempi, joka oli aika haluton tarkastelemaan omaa toimintaansa (hih, eikä tämä asetelma keskustelunavauksena ole muutenkaan kovin hedelmällinen). Ja sama tilanne on usein eläinten kanssa. Itsekin olen tuskallisen tietoinen siitä miten hevoseni kantaa minun epäfunkionaalisuuttani, kuten rakkauden ja hyväksynnän nälkääni.

Mutta tällaista elämä on, jatkuvaa tasapainoilua ja etsimistä. Ja senkin hyväksymistä että joskus lupaukset ovat vain sanahelinää.

7.12.2013

Häröilyä jne

Yritän virittäytyä opiskelemaan reaktiivisen kiintymyssuhdehäiriön terapeuttisesta hoitomallista. Olen viettänyt minilomaa kotosalla, eli leiponut hiukan ja shoppaillut lapselle vaatteita. Olen myös ratsastanut ja puuhaillut lähinnä Maunon kanssa, mikä on ollut toisaalta hiukan hermoja raastavaa ja toisaalta mennyt ihan hyvin. Ja osallistunut yhteiskunnalliseen keskusteluun liittyen huonoon käytökseen, kuten  syrjintään, mielenosoittamisiin ja mellakointiin.

Ne nuoret jotka rikkovat paikkoja ja käyvät käsiksi työtään tekevään eläimeen, tässä kohtaa poliisihevoseen, eivät todella ole rauhan tai solidaarisuuden asialla, vaan päihtyneitä, syrjäytyneitä ja häiriintyineitä nuoria. Humalassakaan normaali nuori ei käy hevosen kimppuun, vaan ymmärtää sen olevan eläin joka on täysin syytön tilanteeseen. Ja syy eläimiin ja toisiin ihmisiin kohdistuvasta väkivallasta johtuu empatiakyvyttömyydestä ja juurikin näistä kiintymyssuhdeprobleemoista. Samoin lapsi joka ajautuu julmalla tavalla kiusaamaan toista, ei ole saanut riittävästi osakseen empatiaa ja ymmärrystä. Minikokoisena kiintymyssuhdehäiriö on meissä kaikissa, mutta vakavimmillaan siitä aiheutuu todella paljon harmia kaikille osapuolille.



Ja minulla on hevonen joka on aika pahasti häiriintynyt. Olen joutunut taas kysymään itseltäni miksi minulla pitää olla eläin joka tekee kaikkensa provosoidakseen ja joka pienenkin konfliktin tai hämmennyksen hetkellä hajottaa, ryöstää, uhkailee ja juoksee karkuun. Sillä ei kuitenkaan ole mitään mahdollisuuksia elää missään muualla, koska se ei tule riittävän hyvin toimeen toisten hevosten kanssa ja vääriin käsiin joutuessaan siitä tulisi hengenvaarallinen hirviö. Ilmeisesti jossain vain on kirjoitettu että minulla kuuluu olla hevonen joka säännöllisin väliajoin kyseenalaistaa minut täysin ja koettelee egoani. Uskon että tämä tapahtuu minulle koska minä tarvitsen sitä. Minusta pitää tulla vielä nöyrempi, rehellisempi ja toimivampi vuorovaikutustilanteissa. Niinpä otan tämän haasteena ja näen sen niin että tämä hevonen opettaa minulle tosi paljon.

Hevosen kohdalla ei oikein ole tietoa siitä mitä sille on tapahtunut, onko se vieroitettu liian aikaisin tai joutunut elämään eristyksissä muista (näin on ollut koska sitä ei ole kastroitu). Onko se saanut osakseen ymmärtämätöntä kohtelua, rajojen puutetta tai  levotonta käsittelyä tai kiusaamista? (En usko että mitään näistä ainakaan kovin suuressa määrin, koska teidän sen olleen nuorella naisella joka tykkäsi siitä kovin.) Ja mitä virheitä itse olen tehnyt koska se on ollu ensimmäinen hevoseni? Ainakin olen ollut epävarma ja pelännytkin. Ja uskon tämän ongelman ainakin osittain liittyvän sen hermoston rakenteeseen. Se on toisaalta hyvin herkkä ja epävarma ja toisaalta sinnikäs ja pelkäämätön  kylmäverinen. Onneksi ihmisten aivoista tiedetään nykyään, että korjaantuminen on lähestulkoon aina mahdollista, joten voisi kuvitella että niin se on hevosenkin kohdalla.

Käytösongelmat ovat viimeisen vuoden aikana pahentuneet, ollen välillä poissa ja palanneet taas lievempinä mitä ne olivat viime keväänä. Ratsastan sitä nyt säännöllisesti neljä kertaa viikossa ja juuri nyt se sujuu aika hyvin kun lihasjumeista yms on kuntouduttu. Yritän keskittyä keskittymiseen, rytmin säilymiseen, tasapainoon ja rauhalliseen mieleen. Mauno on mestari provosoimaan ja tärkeintä on että ei mene mukaan siihen kuohuntaan, antamatta liikaa periksi (eikös tämä ole samaa käytöshäiriöisen lapsenkin kohdalla?)

Tämän hevosen käsitteleminen on toisaalta helppoa toisaalta haastavaa. Se on hyvin rauhallinen, eikä säiky tai epäile asioita. Taluttaessa se käyttäytyy nykyään aina rauhallisesti, mikä lienee viiden yhteisen vuotemme työn tulosta, koska näin ei ole läheskään aina ollut. Ristiriitatilanteet liittyvät varusteiden laittamiseen, koskettamiseen ja ruokaan. Sitä inhottaa erityisesti satulavyön kiristäminen, kainaloihin tai nivustaipeisiin koskeminen. Ja se että kaikki ruoka ei ole sitä varten ja joskus omaakin ruokaa joutuu odottamaan. Jos se saa päähänsä että jossain on herkkuja, se suuttuu ja alkaa uhkailemaan, eli pahimmassa tapauksessa hyökkäilee ja näyttää hammasta. Sitä täytyy rajoittaa, mutta tärkeintä on ettei itse hermostu yhtään, koska se inhoaa ihmisen epävarmuutta, pelkoa ja aggressiivisuutta. Komentaminen, kipakka sähähtely, kädellä huitominen tms on sille triggeri.

Kaiken tekemisen pitää olla hyvin strukturoitua, järjestelmällistä, ihmisjohtoista ja lempeän rauhallista. Rankaisen sitä poistumalla tai jatkamalla epämiellyttävää toimintaa ja palkitsen sitä huomioimalla tai jättämällä sen rauhaan.

Kiukkuvaiheet menevät aaltoina, ja parhaimmillaan se on rauhallinen ja luotettava työkaveri, pahimmillaan täysin työkyvytön ja vaarallinen. En ihan aina ymmärrä mistä nämä aallot tulevat, mutta nyt osaan jo loiventaa niiden voimaa, vaikka välillä tuleekin aika epätoivoisia hetkiä.

Mutta nyt opiskelemaan ja katsotaan löytyykö ihmispuolen opeista jotain käyttökelpoista :-)

30.11.2013

Dissoworld

Ilmoittauduin sitten Dissokoulutukseen joka kestää kaksi vuotta. Kaverini sanoi pelkäävänsä että katoan dissomaailmaan ja suoraan sanottuna itsekin hiukan emmin juuri siksi että nämä ovat niin monimutkaisia juttuja. Mutta sitten sain niin paljon kannustusta parilta kollegalta, että tajusin jo olevani menossa tähän unimaailmaan. Tai oikeastaan olen ollut siellä jo kauan. Tajusin että minua ei pelota koska asiassa ei ole mitään minulle vierasta. Itseasiassa pelon takana on myytti. Itseasiassa dissosiaatiohäiriö on hyvin tavallinen ilmiö. Meillä on vain tapana pelätä muissa sitä mitä pelkäämme itsessämme. Eikä kenellekään ole miellyttävää huomata että varjominä / yöminä puuhaa omiaan. Tai että se minkä varassa toimimme onkin hiukan hutera rakennelma, vähän niinkuin hometalo.

Tänään huomasin puolustavani tätä käsitystä. Koulutuksessa puhuttiin kovasti siihen suuntaan että traumoja on vain todella sairailla ja tavallisessa ohjaustyössä niitä ei tarvitsisi huomioida. Tämä ei pidä paikkaansa. Monet traumatisoituneet ihmiset toimivat näennäisen normaalisti vaativissakin tilanteissa ja emotionaaliset osat pysyvät enimmäkseen piilossa tai ainakin leikisti piilossa.

Sanoin että kaikessa koulutuksessa, ohjauksessa, valmennuksessa pitäisi pystyä huomioimaan että ihmisillä (kuten eläimilläkin) voi olla traumaattinen historia. Eikä niiden asioiden huomioiminen ole kovin vaikeaa jos vain uskaltaa avata silmänsä ja hiukan tutkia omia yllykkeitään.

Listasin tähän muutamia juttuja / huomioita joita voitaisiin siirtää vaikkapa harrastusvalmennukseen, työnohjaukseen jne.


  • Muista että ihmiset eivät aina ole ihan sitä miltä he ensin vaikuttavat, heillä voi olla omia herkkiä kohtiaan ja on tärkeää pyrkiä toimimaan niin että ketään ei tönäistä jyrkänteen reunalta alas.
  • Tarkkaile ohjattavan kehonkieltä, tuleeko hän levottomaksi, alistuneen tai poissaolevan oloiseksi - silloin hän luultavasti on niin stressaantunut että ei pysty omaksumaan uutta tietoa. Lievä epämukavuus ei haittaa, mutta tämä on hyvin yksilöllistä ja riippuvaista psyykkisistä rakenteista ja voimavaroista.
  • Tarkkaile omia tunteitasi, tuletko ohjaustilanteessa jännittyneeksi, harmistuneeksi, ahdistuneeksi, hämmentyneeksi tms. Tässä voi olla kyse tunteiden siirtymisestä, eli peilisolutoiminnasta jossa tunnet niitä tunteita joita ohjattava tilanteessa tuntee.
  • Jos olet epävarma siitä kannattaako tunteita herättävässä tilanteessa edetä tehtävän mukaisesti KYSY! Yleensä ihmiset tietävät pystyvätkö jatkamaan.
  • Ole rehellinen, ja kerro havainnoistasi, jos epäilet että ohjattavan stressitila ei ole tilanteeseen nähden normaali.
  • Jokainen ohjaustyötä tekevä voi opetella vakauttamaan ja rauhoittamaan stressaantunutta henkilöä: Ole rauhallinen, anna tilaa kertoa, palaa tehtävään ja helpota sitä niin että varmasti onnistutaan. Kysy miltä tuntuu, onko rauhallinen vai stressaantunut olo.


Tähän voisi tietenkin lisätä sen että hankalissa tilanteissa voi kysyä apua joltain viisaammalta ja tarvittaessa neuvoa ohjattavaa jonnekin. Ja kaiken tämän edellytyksenä tietenkin on se että haluaa oppia auttamaan muita ja olemaan rehellinen itselleen silloinkin kun tuntuu tehneensä virheen.

Tätä kirjoittaessani minulle kirkastui se miksi olen nyt työnohjaajakoulutuksessa. Tätähän minun pitikin tehdä. Opettaa ihan tavallisille ihmisille mielenterveyden aakkosia :-)

26.11.2013

Veden alla



Hei mä olen miettinyt... miten vuosia sitten ihan hirveästi kaipasin ihmistä joka kuuntelee ja kantaa. Olisin niin kovasti tarvinnut hyvää terapeuttia, mutta kohdalleni osui sellaisia joista oli hiukan hyötyä, mutta ei kuitenkaan. Pahinta ei ollut kuitenkaan se, sillä niihin suhteisiin ei liittynyt mitään kovin isoa tunnetta tai tarvetta. Pahinta oli se että kohdalle osui ihmisiä jotka todella veivät maton jalkojen alta ja meni vuosia ennenkuin sain takaisin luottamuksen siihen että on ok tarvita ja kaivata. Ja nyt kaikki on hyvin ja elämä kunnollista, mutta silti asia kaivelee hiukan.

Minä olen oppinut toisten virheistä sen mitä en ikinä tee, en jätä yksin vaikka kannustankin etsimään turvaa sisältään. Minä olen läsnä, herkillä ja viritettynä, ottamaan koppia aina kun sitä tarvitaan. Eikä se tunnu raskaalta tai että se olisi jotenkin minulta pois. On vain sellainen tunne että olisin tarvinnut ja ansainnut itsekin. Ja on ok tuntea ja kaivata jotain mitä ei ole koskaan ollut.

En halua kuulostaa ihmiseltä joka sivuuttaa itsensä. Koska niin ei ole. Ehkä joskus niinkin, mutta ei enää. Kyse taitaa olla siitä että kaikelle on aikansa ja voi olla ihan ok surra jotain mitä ei ole ollut tai saanut. Ja silti voi olla ihan tyytyväinen ja onnellinen.

Ja voin olla kiitollinen kaikesta mitä olen oppinut, kantapään kautta tai äidinmaidossa. Ainakin olen oppinut olemaan ihminen ja läsnä silloin kun tarvitaan.

Ehkä joskus. Ja nyt en tarkoita että aloittaisin "kierroksen" uudestaan. 

17.11.2013

Hyvä

Kun tekee emotionaalisesti kuormittavaa työtä, tarvitsee ihan superpaljon hyviä ikiomia ihmissuhteita. Tänään tapaaminen vanhan tutun kanssa viinilasin äärellä meni ihan parkumiseksi. Ollen silti hyvä ja lämmin hetki vanhoja asioita muistellen.

Samantyyppinen kokemus viime syksyltä. Olin pudonnut pahasti päälleni hevosen selästä ja seuraavana iltana hiukan pahoinvoivana ja tutisevana kampesin itseäni hevon selkään. Pimeydestä tuli esiin tuttu ihminen, joka oli tulossa pitämään valmennusta ja hän hymyili ystävällisesti ja auttoi hevosen selkään, ts. kannatteli minut yli tuon hetken. Minusta tuntui että tuo hetki kannatteli vähintään puoli vuotta. Kerroin tapauksesta ko. henkilölle viime viikolla ja oli jotenkin hirveän vaikeaa selittää miksi se oli minulle niin tärkeää.

 Tällaisina hetkinä aivoissa tapahtuu jotain ja uusia yhteyksiä syntyy.

Näitä kun miettii, niin tulee sellainen olo että omg... miten isojen asioiden äärellä olen joka päivä ja miten tärkeää on säilyttää herkkyytensä ja silti suojata itsensä.

Ja nyt ymmärrän itseäni paremmin, miksi olen päättäväisesti halunnut eroon joistain kuvioista, osaamatta kovin hyvin edes itselleni sitä selittää.

Luen parhaillaan Daniel Siegelin kirjaa Mielitaju :-)

13.11.2013

Huono.

Viikonverran on ollut hankalaa. Jokin on vinossa, onko se pää, kaula, polvi vai lonkka? Keho on epätasapainossa ja mieli siinä mukana. Toivoisin että voisin auttaa, ja yritänkin, mutta taidot loppuvat kesken. Hillitsen itseni - osittain. Huomaan pääseväni ongelman ohi lisäämällä vauhtia ja käskyttämällä. Tämä ei ole yhtään sitä mitä haluan ja tiedän hyväksi. Tämä on väkivaltaa. Suutun itselleni ja päätän että mennään seuraavana päivänä metsälenkille. Noup. Aamulla heti sama juttu. Vastustus, kiukku, pakoreaktio kun mikään muukaan ei auta. Eikä sekään auta koska osaan ennakoida ja pitää kiinni rajoista. Olen Johtaja joka sanoo että töitä on tehtävä ja on Liikuttava, vaikka sataa ja myrskyää.

Kummasta tässä on kyse, minusta vai hevosesta? Onko se minun vasen jalkani joka on vinossa ja istunta joka valuu oikealle. Vai minun neuroottinen pääni, silmä joka tuijottaa hevosen niskaa kiukustuneena? Vai polvi joka on oikeasti kipeä - eihän se voi sitä huomata, eihän?

Eilen hain hevosta ulos ja se jumitti karsinaan. Kääntyi pois ja näytti siltä että otti hampailla takaseinän kalterista. Kalterin takana nukkui viiden kuukauden ikäinen pikkuhevonen. Ja ulkona ulvoi tuuli. Mutta minulla oli Tärkeä Tehtävä. Nyt Mennään ja Tehdään ja Onnistutaan, koska Minulla on Paha Mieli.

Ja töissä sama juttu. Joku tulee säästä vihaisena, joku niska jumissa ja kolmannella ei ole mitään asiaa (tämä on fiktiivistä kerrontaa koska olen vaitiolovelvollinen). V...n huono terapeutti. Minua väsyttää yhtäkkiä aivan hirveästi ja torkahdan asiakkaiden välissä. Herään ja huomaan että päätä vihloo. Jatkuu koko illan ja yön. Näen unta että olen noussut junaan joka vie minut ihan väärään taloon ja reppuni on jäänyt asemalaiturille. Repussa on astmalääke jota ilman en saa henkeä. Ja meikkipussi jonka avulla peitän todellisen minäni. Jollain tavalla unen läpi tunnen huolen hevosesta. Ja herään särkyyn. Haen nappeja ja nukun lisää. Herään ja raahaudun tallille kaikki lihakset jäykkinä ja kipeinä. Rakkaus eläimeen joka on sisäänpäinkääntynyt, itsepäinen, kipeä ja likainen. Onneksi joku on keksinyt porkkanan jonka avulla voin kuvitella että olen jollain tapaa sille olemassa.

Pikkuhiljaa asia selkiintyy, tuuli tyyntyy ja vihlonta päässä hellittää. Kukaan ei aja minua takaa. Ihan vain pienesti houkutellaan ja hierotaan kehoa suoremmaksi ja lihaksia rennommiksi. Takaisin tiellä tai jotain.

Ymmärrättehän miksi minulla pitää olla hevonen ja miksi en tarvitse terapiaa kehittyäkseni ihmisenä? ;-)

11.11.2013

Epämääräisyyksiä

Aloitellessani tänä syksynä kehopsykoterapiaopintoja, minulla oli hämärä käsitys siitä mitä hain. Nyt se käsitys on selkiytynyt, mutta luulen että en saa tästä koulutuksesta vastauksia vaan lisää kysymyksiä.

Viime viikkoina olen saanut paljon hyvää oppia ja kokemusta siitä miten välttämätöntä on suojata mieltään ja nyt en puhu omasta mielestäni. Puolustusjärjestelmä lähettää viestiä silloin kun olemme ylikuormittumisen uhkaamia ja tätä järjestelmää on syytä kunnioittaa. Ketään ei pidä hajottaa jos ei ole ihan selvillä korjaamisesta.

Kehollisten menetelmien hyöty on  siinä että tunnistaa paremmin sen miltä joku asia tuntuu / on tuntunut. Traumoissa sanat katoavat ja jäljelle jää kehomuisti. Kehollisten kokemusten sanoittaminen mahdollistaa käsitteitten ja tarinoitten muodostumisen ja se puolestaan järjestää uudelleen mielen sisältöä toimivampaan muotoon. Liiallinen asioiden avaaminen hajottaa ja tarvitaankin ensisijaisesti vakauttavaa ja omia rajoja tukevaa kokemuksellista harjoittelua.

Olen alkanut hiukan omin päin opiskelemaan sensorimotorista psykoterapiaa, joka on yksi kehopsykoterapian muoto. Keväällä olisi mahdollista aloittaa koulutus, mutta vielä on epäselvää miten jaksan tehdä niin paljon töitä että saisin sen kustannettua.

Lisäksi minulla on selvästi akuutti inhotus kaikenlaista istumista ja liiallista teoretisointia kohtaan. Olen väsynyt istumaan koulutuksissa joiden hyöty ei ihan kohtaa tarpeitani. Tiedän että minun on parasta jatkaa traumaterapiaan liittyviä opintoja, koska ne selvästikin tuntuvat omimmilta. On turhauttavaa huomata olevansa hiukan hukassa sen suhteen mihin kannattaa sitoutua ja mihin ei. 

7.11.2013

Menetelmäangstia

Tänään, kesken kiireisen työpäivän ryntäsin työnohjaukseen. "Kiireinen" tässä kohtaa ei tarkoita hektistä kiirettä, juoksemista vaan paljon asioita ja hiukan kiihtynyttä mieltä. Tajusin että olen ollut niin monissa koulutuksissa että olen aivan vaiheessa sen kanssa mitä haluan tehdä ja integroida mihin. Kaiken takana on ajatus siitä mikä on laadukasta elämää kenellekin. Kun ihminen tulee terapiaan, sillä on syy kokea elämänsä jollain tapaa epätyydyttävänä tai raskaana. Ja minä terapeuttina autan muodostamaan mm. käsityksen siitä mihin kokemus perustuu ja mikä olisi riittävän hyvä tilanne. Siis minä parannan sairauksia, en aja ihmisiä syvempiin syövereihin mitä he jaksavat kestää ja kantaa. Siksi on hyvä olla aika konkreettinen ja tajuta myös suojata liialta tiedolta tai kokemukselliselta ähkyltä.

Koska minä tiedän tämän. Ihminen tarvitsee turvaa ja itseluottamusta ennenkaikkea. Ei sitä että joku repii kappaleiksi rakenteet ja suojat jotka on vuosien varrella rakennettu. Tai että joku sanoo miten pitäisi elää. Tai tuntea.

Ratkaisukeskeisyydestä olen oppinut sen että kaikkea ei tarvitse katsoa ongelmasilmälaseilla ja ongelmien alleviivaaminen voi myös lisätä niitä, luoda lisää ongelmatarinaa ja identiteettiä. Ja että aina voi olla ystävällinen ja luottaa siihen että ystävällisyys kantaa ja auttaa vaikkei sillä hetkellä juuri muuta osaisikaan.

Kuitenkin tarvitaan myös tietoa ja käsitteitä jotta saisi luotua jotain järkeä kaaokseen. Traumaterapiamenetelmissä on paljon sellaista hyvää läpinäkyvyyttä ja kokemusten käsitteellistämistä. kuten vaikka dissosiaation tai yliviretilan kokemusten avaamista siten että ne saavat nimet ja yhteydet johonkin mitä joskus on tapahtunut.

Ja nyt olen koulutuksessa missä työskentely tapahtuu mikrotasolla, sanattomalla kehomuistin ja liikeassosiaatioiden tasolla. Opin paljon myös omista tunteistani ja tuntemuksistani, kuuntelemista ja katselemista. Vaarana on kuitenkin upota liian syvälle johonkin missä ei ole sanoja.




3.11.2013

Rauhoittuminen

Olin perjantaina tapaamassa vanhoja työkamuja ja kuuntelemassa entisen työpaikkani bändiä. Oli mukavaa ja haikeaa, nautin joka hetkestä suunnattomasti. Minulla oli todella mukavia työkavereita joista monen kanssa olen ollut yhteydessä sen jälkeenkin. Ihmiset kyselivät tietysti siitä miten yritystoiminta on käynnistynyt ja oli kiva jakaa sitä onnistumisen kokemusta, että tykkään työstäni ja sitä on riittänyt. Joku kyseli mahdanko tehdä lainkaan töitä kun olen jatkuvasti koulutuksissa ja heppakursseilla.

Tavallaan se on niin että yksintehdessä tarve jakamiselle lisääntyy ja koulutukset ovat siihen tarpeeseen sopivia. Plus että koko ajan tuntuu siltä että tarvitsee lisää tietoa. Olen monistakin asioista kohtalaisen innoissani, kuten traumateorioista, neurotieteestä, kehollisista menetelmistä ja tietenkin hevosiin liittyvistä opeista ja ajatuksista. Tietyllä tapaa olen varmaan jossain ihan ihme kiidossa. Minne sitten olen menossa? Jonnekin jossa osaan ja tiedän tarpeeksi? Uskon että tämä on vain tie eikä sen päässä ole mitään lopputulosta.

Mutta nyt on hiukan rauhallisempi hetki, vain muutama koulutuspäivä ennen joulua. Olen ihan tyytyväinen siihenkin, että on ihan tavallista arkea, työtä ja heppailua. Ja ehtii olla perheen kanssa edes hiukan. Lapseni kasvaa silmissä, mikä on hupaisaa ja haikeaakin. Ja vaikuttaa aika tasapainoiselta teiniltä. Meillä on tällä viikolla monta mahdollisuutta istua yhdessä aamupalaa, välipalaa, iltapalaa... polttaa kynttilöitä ja vaihtaa ajatuksia :-)


31.10.2013

Hoidossa

Tästä aiheesta aiemmin avauduttuani sain hiukan ihmettelevää palautetta, mutta uskallan silti avautua uudestaankin.

Tällä alalla on tavallista että käydään todella pitkiä, jopa kymmenien vuosien psykoanalyyseja (mikä on siis perinteikkäin psykoterapian suuntaus). Kyse lienee enemmän harrastuksesta tai elämäntavasta kuin mistään "hoidosta". Itse olen käynyt joskus parin vuoden kognitiivisen terapian prosessin (josta en hyötynyt kummemmin) ja sitten säännöllisen epäsäännöllisesti päivittänyt päätäni parilla  terapeutilla joista yksi ollut hypnoosiin erikoistunut ja toinen taas traumoihin (EMDR) ja mielikuvajuttuihin (NLP). Näistä jälkimmäinen edustaa eniten sitä työskentelytapaa mikä itsellänikin on. Lisäksi on kaksikin työnohjaajaa, toinen kehopsykoterapeutti ja toinen traumaterapeutti. Minulla on kuukaudessa keskimäärin 3-5 käyntiä jollain näistä. Ja minusta tämä on varsin riittävää.

Kukaan ei varsinaisesti painosta pitkiin hoitoihin, mutta kyllä sitä aika painokkaasti on suositeltu, vaikka ilmeisesti se ei ole liittynyt mihinkään konkreettiseen huoleen, vaan enempi ajattelutapaan. Minä en suosittele kenellekään mitään niin raskasta hoitomuotoa jolla on niin vähän näyttöä siihen nähden miten paljon palaa aikaa ja rahaa. Ja tämä ei perustu omaan kokemukseen vaan suuntauksien välisiin ajattelutapoihin, ts. edustan suuntausta missä vähintäänkin hiukan ihmetellen suhtaudutaan näihin loputtomiin prosesseihin.

Loputon tie liittyy kaikkeen itsensä kehittämiseen, oli se sitten vaikka jonkun urheilulajin harrastamista, meditointia, tai vaikkapa akateemista ratsastusta. Loputtomuus ei minusta ole se syy kriittisyyteen vaan enempi se miten riippuvaisiksi ihmiset voivat hoidosta tulla. Minun mielestä tehtäväni on tehdä itseni tarpeettomaksi. Ja jos se ei kohtuullisessa ajassa (sanotaan vaikka viidessä vuodessa) onnistu, niin sitten täytyy keksiä jotain muuta.

En myöskään usko psykoterapian kaikkivoipaisuuteen. Väitän että olen itse hoitanut itseäni ajattelemalla paljon, kirjoittamalla, jakamalla kokemuksia vertaisten kanssa ja muodostamalla hyviä ihmissuhteita. Jonkinlainen pohja tälle on ollut kohtalainen mielenterveys ja kyky mm. havainnoida itseään ja luottaa toisiin. Psykoterapia on vain pieni osa sitä mitä voisi kutsua henkiseksi kasvuksi.

Silti uskon tunnistavani tilanteita joissa on syytä ainakin jonkin aikaa päivittää käyttöjärjestelmää jonkin ammattihenkilön kanssa.

29.10.2013

Yhdessä

Olen ollut pari päivää kehopsykoterapiakoulutuksessa, mitä siis virallisesti kai kutsutaan psykofyysiseksi psykoterapiaksi (sanahirviö). Koulutuksen teoreettinen viitekehys alkaa pikkuhiljaa hitaammallekin oppijalle hahmottumaan. Kovin paljoa teoriaa ei ole ollutkaan, mutta tänään puhuttua kiintymyssuhdeteoria kuitenkin oli paljolti tuttua asiaa joten siinä kohtaa ahdistus vaihtui innostukseen.

On tehty harjoituksia joissa lähinnä vain kuunnellaan kehoa ja paljon on tullut uutta ulottuvuutta. Aiemmin sanoin että makaavan asiakkaan hoitaminen ja koskettaminen tuntuu hiukan oudolta, vaikka en varmasti ole ihmisenä hirvittävän estynyt tai rajoittunut fyysisen läheisyyden suhteen. Minähän olen aina se joka taputtelee ja halailee läheisiään. Ja tykkään että minua kosketaan, jos henkilö on miellyttävä tietenkin. Ja eläinten kanssa olen tottunut olemaan hyvinkin fyysinen. Työssä kuitenkin haluaa vaalia henkilökohtaisia rajojaan ja ylläpitää tarvittavaa etäisyyttä.

Minulle tuntui muodostuvan kynnykseksi tietynlaisen "hajuraon" puuttuminen, mikä oli hiukan hassua, koska en varmaankaan (?) haise erityisemmin. Tykkään syödä mausteisia ruokia, mutta en polta enkä hikoile voimakkaasti, eikä minulle ole koskaan sanottu että kärsisin erityisen pahanhajuisesta hengityksestä. Silti koin että en halua kenenkään pääsevän hajuetäisyydelle. En tosin tarkkaan tiedä onko kyse enemmänkin siitä että en halua haistella muiden hajuja? Ehkä suojelen itseäni epämiellyttäviltä hajuassosiaatioilta. En tiedä. Lapsena en pitänyt aikuisten voimakkaista hajuista. Ja tässä kuten monessa muussakin, koen että liian monta aistimusta tuottaa liikaa informaatiota. Hajukynnys kuitenkin ylittyi kun tunsin itseni hiukan varmemmaksi harjoiteltuani. Käteni ylettyivät tukemaan hengitystä ilman että olin liian lähellä. Ja joka välissä oli mahdollisuus kysyä miten "potilas" kokee asian. Mutta vielä en ole niin varmoilla vesillä että lähtisin oikeasti kokeilemaan hengitysharjoituksia joita manuaalisesti tuetaan tms.

Mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan :-)

27.10.2013

Mitä siinä tapahtuu

Martha Crawford kirjoittaa blogissaan psykoterapian vaikuttavuudesta ja terapiasuhteen merkityksestä. Oli kiva lukea samantyyppisiä ajatuksia mitä itselläkin on, vaikka luulen että työskentelytapamme ovat hiukan erilaiset.

Silti ajattelen että se että olen sinnikkäästi läsnä, olemassa ja kiinnostunut, on tärkeintä. Omissa terapioissa aiemmin koin että jään yksin, että terapeuttia enemmän kiinnostaa jonkun menetelmän käyttö, kuin tutustuminen asiakkaaseen. No nyt on onneksi toisin, enkä enää tuntia pidempään istuisi terapiassa tai työnohjauksessa missä tulee em. fiilis.

Martha kuvailee työtään "istumiseksi" spesifien metodien käyttämisen sijaan. Minustakin se että olen olemassa, pysyn, on tärkeintä. Että en mene pois vaikka olisi miten hankalaa. Menetelmät ovat vähän niinkuin leikkisi paperinukeilla, kumpikin tietää että tässä simuloidaan jotain, mikä on tärkeää ja osa yhteistyötä, mutta suhde on kuitenkin ykkönen.

Välillä tuntuu siltä että työ on enemmän hengittämistä kuin puhumista. Hengittelen ulos ja sisään tunteita ja maistelen niitä. Mikä on tärkeää, mikä vähemmän tärkeää juuri nyt? Ohjaan kysymyksillä ja joskus intoudun selittämään miltä minusta joku asia näyttää (olenko ymmärtänyt oikein...?) tai kertomaan tarinoita, koirista, hevosista ja lapsista. Ja kyllä joskus neuvonkin, kun se on tarpeellista.

Menetelmät ovat mielikuvitusharjoituksia, meditaatiojuttuja, tai lomakkeita joita täytellään asioiden hahmottamiseksi. Ja sitten on tietenkin tämä silmänliiketerapia jota voidaan tehdä hyvinkin intensiivisesti jopa kaksi tuntia. Mutta 90% se on sitä hengittelyä ja kuuntelua. Ja olemista lähellä mutta riittävän etäällä jotta näkisi mahdollisimman tarkasti.

Miten se sitten auttaa? Hitaasti rakentuu luottavainen suhde ja alkaa puhua asioista joiden olemassaolosta ei ennen tiennytkään. Jos ajattelen itseäni 25-vuotiaana, en todella osannut ajatella että tarvitsisin minkäänlaista terapeuttista apua. Ja nykyään ajattelen että henkilökohtainen kasvu on loputon matka. Siitä voi hyvinkin selvitä ilman mitään terapiaa, mutta jollain tapaa se kohentaa elämänlaatua. Ja minun asiakkaillani on isoja ongelmia toimintakyvyssään, joten täytyy uskoa että kuntoutus auttaa ainakin pääsemän askeleen pari parempaan ja toimivampaan.

Mutta ikinä, ikinä en usko että kikkailulla tai metodeilla päästään pidemmälle kuin lukemalla itsehoito-oppaita.

“Its the relationship that heals it is the relationship that heals the relationship that heals. This is my fervent belief and this is where I put my professional faith”

23.10.2013

Akateemista taidetuupparointia


Olen käynyt klassisen kouluratsastuksen - mitä jossain myös akateemiseksi taideratsastukseksi kutsutaan - kursseilla ja valmennuksissa reilun vuoden verran ja oikeastaan vasta nyt alkaa muodostumaan jonkinlainen käsitys siitä mistä on kyse.

Klassisen koulukunnan mukaan hevosen optimaalinen muoto haetaan pitkän - siis koko elämänmittaisen - ja systemaattisen lihasharjoittelun avulla sellaiseksi että se käyttää lihaksiaan mahdollisimman funktionaalisella tavalla. Ja ratsastajan tehtävä on tehdä mahdollisimman vähän haittaa hevosen liikkeelle. Jonkinlaiselle perustasolle hevosen kouluttamiseen menee viitisen vuotta ja ratsastajan kohdalla aikaa kuluu 15 vuotta. Tavoitteena on siis parantaa hevosen fyysistä ja psyykkistä vointia ja tarjota sekä sille että ihmiselle mahdollisuus kehittävään haasteeseen jota voi harjoittaa pitkälle vanhuuteen saakka.

Klassinen kouluratsastus on taidetta jota tehdään hevosen takia, ja siihen suhtaudutaan arvokkaasti ja juhlistavasti.

Jollain tapaa minulle tulee tästä mieleen zenbuddhalainen meditaatioperinne. Tavoitteena on tie. Egon vaimentaminen siten että se ei ohjaa toimintaa vaan sitä katsotaan katsojan näkökulmasta.

Viikonloppuna olin Celina Harichin akateemisen ratsastustaiteen ja siihen liittyvän biomekaniikan  kurssilla Maunon kanssa. Kurssi oli varsin antoisa vaikka olin aika väsynyt, päänsärkyinen ja tuntui siltä että 90% informaatiosta hävisi matkan aikana. Onneksi minulla oli mukana oma valmentajani ja hyvä ystäväni, jonka kanssa meillä oli muutenkin mukava viikonloppu kylpylähotelliyöpymisineen.

Nyt sitten treenataan systemaattisemmin. Vähän ihmetyttää miksi ei jo aiemmin? Miksi tätä ei aloitettu neljä vuotta sitten, meidän molempien kohdalla, kun se silloin jo kiinnosti. Ei löytynyt opettajaa joka olisi ollut asiaan riittävän vihkiytynyt.

Nyt teemme töitä seuraavat viikot lähinnä käynnissä ja haemme parempaa muotoa käyntityöskentelyyn. Tänään kävi hieroja aukomassa toista kertaa Maunon liikeratoja. Ja itse olen aloittanut varovaisen dieetin ja vannonut käyväni useammin joogatunneilla (koska olen ihan tönkkö).

16.10.2013

Kollektiivinen harha

Eilen kirjoitin tallikiusaamisesta ja aikuisten välisestä kiusaamisesta. Tänään taas yhteisöjen narsistisista harhoista. Vaikka oikeastaan en jaksaisi kirjoittaa yhtään mitään. Oikeastaan minulla on ollut niin hyvä mutta pitkä päivä. Olen tehnyt töitä, etsinyt heinäpaaleja ja nauttinut saadessani seurata hevoshierojan työtä. On ilo nähdä kun joku todella osaa auttaa. Myös kipeytynyt ja siksi kiukkuinen hevoseni nautti tilanteesta. Ja siten minä taas osasin auttaa ja tuntea kiitollisuutta siitä.

Mutta siitä harhaisuudesta voi lukea täältä, koska minä en jaksakaan kirjoittaa :-D

Minua hiukan harmittaa on sellainen kun heikkojen puolustajia mollataan vain siksi kun puolustamispuheisiin liittyy syyllistymistä. Olisiko joku tärkeämpikin asia, kuin entuudestaan vahvojen tahojen puolustelu. Nyt viittaan sellaiseen varsin sivistyneeseen ärtyneisyyteen mitä koetaan kun joku sosiaalitantta, kukkahattutäti, viherpiipertäjä, vasemmistoradikaali tai ihmisoikeushörhö omistautuu asioille joilla oikeasti halutaan vain hiukan tasapainottaa valtasuhteita. Hyväosaiset nielköön herneensä koska heillä on varaa ostaa närästyslääkettä :-D

15.10.2013

Aikuisetkin osaavat sen

Aloitin hevosharrastuksen uudelleen kymmenisen vuotta sitten ja silloin nautin ajatuksesta saada harrastaa aikuisena. Syy tyytyväisyyteen ei suinkaan ollut se että olisin jotenkin fyysisesti varmempi, ei todellakaan. Lapsena / nuorena keho tuntui paljon paremmin sopivan satulaan ja hevosen liikkeisiin. Syynä oli se että ei tarvinnut pelätä joutuvansa kiusatuksi tai syrjityksi talliyhteisössä. Luotin siihen että kun on kyse aikuisista niin silloin homma on jotenkin siistimpää. Näin se ei kuitenkaan aina ole ollut.

Tosiasia kuitenkin on se että kiusaamista on kaikkialla missä on ihmisiä, eikä se katso ikää. Ilmapiiriä pilaavat erimielisyydet esim. hevosen hoidosta tai tilojen käytöstä. Sitten aina löytyy ihmisiä jotka eivät sovellu mihinkään yhteisöllisyyteen, ovat joko liian omaehtoisia tai vastuuttomia. Harrastuksen johon käyttää ihan tuhottomasti aikaa ja rahaa, pitäisi olla ensisijaisesti voimavaroja ja iloa tuottava. Ilmapiiri on niin tärkeä asia että sen eteen kannattaa tehdä töitä. Ja aina sekään ei riitä ja joudutaan turvautumaan järeämpiin keinoihin.

On muutamia asioita jotka todella saavat karvani nousemaan pystyyn. Toisen maineen systemaattinen tuhoaminen on yksi sellainen. Tässä nettifoorumeilla on iso osuus, kun siellä voidaan anonyymisti päästää suustaan melkein mitä vain. Ihmiset menettävät vähäisetkin käytöstapansa kun ei tarvitse kohdata ketään kasvokkain. Ja talleilla nousee helposti ihmisistä esiin yllättäviä puolia, kun useimmat  panostavat aika paljon harrastukseen ja toivovat saavansa panostuksilleen vastiketta onnistumisten, hyvän mielen, ystävyyden ja kuulluksi tulemisen muodoissa.

Joskus voi olla hyvä idea avata keskustelua niistä aisoista joita arvostaa. Minun listani olisi tällainen:
  • Jokainen voi ottaa vastuulleen sen että opettelee suhtautumaan toisiin arvostavammin. Usein iso syy ongelmiin on siinä että asetutaan ikäänkuin toisten yläpuolelle (tai alapuolelle).
  • Erilaisuuden rikkaus on klisee, mutta totta. Yleensä on hyvä jos voi oppia hiukan laajentamaan omia näkökulmiaan.
  • Käytännön asioista on hyvä keskustella suoraan, niistäkin joista ollaan eri mieltä. Yleensä auttaa kun kaikkien näkökulmat tulevat kuulluiksi.
  • Ihan normaaleilla käytöstavoilla pääsee pitkälle. On tärkeää että tervehditään, sanotaan kiitos ja pyydetään anteeksi.
  • Toisten ihmisten rikkominen on oikeasti rumaa. Henkilökohtaisuuksiin menevä arvostelu, paljastelu ja julkinen mollaaminen ovat asioita joilla voidaan aiheuttaa paljon mielipahaa.
Kun puhutaan todellisista luonnehäiriöistä, ei ole enää kysymys siitä miten luoda yhteiset säännöt. Kyse on enemmänkin siitä miten suojata omaa ja asiakkaiden yksityisyyttä tai jopa turvallisuutta, ainakin psyykkistä sellaista.

14.10.2013

Kiitollisuuspäiväkirja


Olen kiitollinen ystävistä, huolenpidosta ja rakkaudesta, kokemuksesta siitä että olen tärkeä.
Olen kiitollinen työstä ja suuresta vastuusta muistaa joka päivä arvioida taitojaan.
Olen kiitollinen terveydestä, elämästä ja sen kauneudesta, jokaisesta päivästä.
Olen kiitollinen lapsesta joka hyrisee tyytyväisenä kainalossani teini-iästä huolimatta.
Olen kiitollinen vaikeuksista, haasteista ja ponnistelun välttämättömyydestä, silloinkin  kun en jaksaisi yhtään yrittää.

Ja tänään:
Muistin olla kiitollinen saadessani olla läsnä tärkeässä hetkessä kun joku oivaltaa miten tärkeää on vaalia elämää
Muistin olla kiitollinen naapurista joka auttoi alkuun kun ymmärrykseni meinasi loppua.
Muistin olla kiitollinen kun muistin että pitää olla hitaampi ja kärsivällisempi.
Muistin olla kiitollinen kun muistin antaa tilaa.
Muistin olla kiitollinen kun kaupassa pieni tyttö tuijotti minua kuin olisi nähnyt omituisen satuolennon.
Muistin olla kiitollinen kun sain levätä koko illan.

12.10.2013

Blogin tarkoitus?

Viime aikoina olen ollut jotenkin haluton kirjoittamaan. Kirjoittamisen tarve syntyy jonkin asteisesta ahdistuksesta tai ainakin tarpeesta järjestellä päätään. Ja nyt sellaista ei ole ollut. Pyrin kyllä aktiivisesti vuorovaikutukseen face-to-face (tai ainakin facebook-to-facebook) ihmisten kanssa jotta saan peilata ajatuksiani muiden kanssa. Olen melko tyytyväinen sosiaalisten suhteideni määrään ja laatuun. Olen saanut muutamia todella hyviä ystäviä viimeisen pari vuoden aikana. Ja olen aktiivisesti yhteydessä kollegoihin viikottain. En siis koe olevani yksin millään muotoa.

Tasan kaksi vuotta sitten oli niin toisin. En nyt välitä tarkemmin referoida tilannetta jossa olin, mutta lyhyesti sanottuna, huomasin eläväni ihmissuhde-, harrastus- ja työkuvioissa monellakin tapaa epäterveessä ja vääristyneessä maailmassa. Olin todella surullinen ja ahdistunut kun tajusin että en ole millään tavalla turvassa. Olin luullut että on oikeus vaalia omia rajojaan ja niitä sitten rikottiin vähän joka suunnalta. Ja olin yksin, minulla oli silloin vain yksi ihminen joka tiesi koko tilanteen juuri sellaisena missä olin. Tilanteen absurdius ja kamaluus ei oikein houkutellut jakamaan asioita ainakaan ihan kokonaisuudessaan.

Erityisen tyytyväinen olen siihen että nyt suhde minua rikkoneisiin tahoihin on neutralisoitunut. Tunnen lähinnä pienen muljahduksen vatsanpohjassa kun ajattelen sitä miten sokeasti luotin. Ikäänkuin muistutuksena siitä että voi sokeutua uudelleenkin.

Jollain hassulla tavalla kokemus vaikutti kykyyni olla hevosten kanssa. Tulin säikyksi ja epävarmaksi, hevosista tuli pelon metafora ja jollain tavalla taannuin taidoissani. Jouduin siivoamaan minua rikkoneet asiat aika hitsin tarkkaan pois läheltäni, sillä vaikka en sitä halunnut, asia jotenkin tuntui seuraavan ja pitävän minusta kiinni monellakin tasolla. Samalla kun suhde asioihin neutraliositui, tunsin myös miten varmuus kasvoi. Ei se pelko kokonaan ole pois, mutta paljon vähäisempi kuin vielä viime keväänä, puhumattakaan viime syksystä. Ja jos ajattelen tunnelmia kahden vuoden takaa, minulle tulee hyvin kylmä ja jollain tapaa sellainen olo, kuin olisin tehty kanaverkosta.

Tänään taistelin ensimmäisen hevoseni kanssa rajoista ja siitä kuka määrää. Ja vaikka se ei todella ollut sitä mitä haluan jatkaa, niin jollain tapaa tunsin itseni todella vahvaksi kaikessa taitamattomuudessani. Ja tämän toisen hevoseni kanssa kävimme hyvän keskustelun siitä miten hieno ja lihaksikas hänestä on tullut.

22.9.2013

Jäytäminen

Olen miettinyt paljon post-traumaattisen stressireaktion olemusta. Sitä on kahta muotoa, kompleksiseen traumaan liittyy usein stressireaktion yleistyminen, niin että vuosien varrella melkein mikä tahansa alkaa toimimaan triggerinä ja aktivoimaan hermoston jolloin tulee huono olo. Itselläni ne olivat palaverit. Olin palavereissa jännittynyt ja huonovointinen koska mukana oli aina joku jonka käytöstä oli hankala ennakoida ja joka hiiltyi pienestäkin asiasta. Hiiltymisen pelko taas johtui asioista jotka olivat olleet huolestuttavia lapsena. Ja aloin pelätä myös omaa hiiltymistäni, sitä että hajoan ja alan huutaa. Toisaalta se että aloin ilmaisemaan itseäni voimakkaammin ja ottamaan muutenkin tilanteita haltuun, auttoi jonkinverran.

Kaikki tällainen on kadonnut. Palaverien jännittäminen, esiintymisjännitys jne. Tai ainakin melkein. Pari viikkoa sitten tajusin että kyllä se on vielä olemassa. Olin tilanteessa jossa ammatti-ihmisen käytös oli todella pelottavaa ja rajatonta. Mieleen tuli muutamakin aiempi tilanne joissa olen ollut ja kokenut samoin. Tilanne päättyi ja onneksi sain heti purkaa sen paikalla olleelle työparille. Silti oli ihan heikko ja tärisevä olo. Menin syömään ja rauhoituin vasta puolen tunnin päästä, kun sain sanottua mikä siinä tilanteessa oli kamalinta. Se että sillä "uhrilla" ei ollut pakotietä.

Jollain tavalla tuo kokemus oli suorastaan puhdistava. Sain katsoa pelkoa silmiin vahvempana ja uudempana. Viime päivinä olen ollut sosiaalisesti aika ahdistavissa keskusteluissa ja todennut miten hyvät taidot minulla on kohdata kiihtynyttä ihmistä. Kunhan tilanne ei pääse yllättämään takavasemmalta. 

7.9.2013

Vakavaa ja ei vakavaa

Nyt on sitten kehopsykoterapian peruskurssi alkanut ja kolmen päivän intensiivinen opiskelu takana. Tajusin kyllä itsekin että nämä keholliset menetelmäopinnot olivat turhan lähellä toisiaan, mutta sille ei nyt voinut mitään. Ja oli mielenkiintoista vertailla. EMDR strukturoidunpana menetelmänä tuntui sopivammalta ja turvallisemmalta kuin tämä analyyttisempi lähestymistapa. Regressioon perustuvat menetelmät eivät ole ihan minua varten, minulla ei ole sellaista pohjakoulutusta eikä oikein hinkuakaan siihen. Ja se mitä ei tunne, pelottaa. Tänään pääsin itse vapaaseen keholliseen assosiointiin ja jotenkin sekin tuntui liian helpolta ja hassulta siihen nähden että joidenkin muiden kohdalla se oli aika voimakkaita tunteita herättävää. Jotenkin makuullaan olevakin terapiapotilas hiukan oudoksuttaa, mutta katsotaan nyt. Ja ehkä voin integroida osan tästä työhöni ja jättää sen mikä ei tunnu hyvältä.

Integroinnin vaikeus on siinä että pitää olla joku vankka pohja mihin uutta asiaa voi liittää. Ja minulla se peruskoulutus on ollut hyvin erilainen, ratkaisu- ja voimavarakeskeinen, jossa keskitytään enempi mahdollisuuksiin ja tulevaan kuin menneisyyteen. Tosin en ihan usko siihenkään, ja siksi olen mukana näissä koulutuksissa.

Vaikka nämä asiat mietityttävätkin kovasti, koen että olen itsessäni oikealla tiellä ja riittävän vahva kokeilemaan kaikenlaista joutumatta silti kauheaan identiteettikriisiin.

************

Ne jotka tuntevat paremmin tietävät jotain kaksoispersoonallisuudestani (lieneekö joku häiriö ;-)). Olen vakavissa mietteissä hyvin syvällinen, voimakkaasti kokeva ja empaattinen. Ja sitten toisaalta ihan hervottoman lapsellinen. Nämä viime viikkojen intensiiviset koulutukset toivat taas sen esille. Hiukan on ollut sellainen olo että on hirveästi asioita ja silti aivan totaalisen huoleton. Syvissä vesissä uiminen on ollut kiinnostavaa ja koskettavaa, mutta sitten vastapainona on ollut mielettömän hauskoja kohtaamisia, niin että olen huomannut olevani jollekin hiukan liikaa.

Tämä ilmiö on tuttu ajoilta työyhteisössä jossa oli työkavereita joiden kanssa oli aivan mielettömän hauskaa repeillä vaativan ja kiireisen asiakastyön lomassa (no kai se sitten on defenssi, mutta ihan hyvä sellainen). Ja sitten huomasi että jonkun hermoja repi kun nauroin ja vitsailin. Työkaverin kanssa pidimme sisäistä koulutusta aika rankasta aiheesta ja koulutuspalautteen mukana oli anonyymi lause "älä naura enää". Ei tuntunut kivalta, mutta en lakannut nauramasta.

3.9.2013

Sieluntoverit

Olin aika kummallisella kurssilla viikonloppuna. Kyseessä oli silmänliiketerapiakoulutukseen liittyvä vapaaehtoinen syventävä kurssi joka toteutettiin kokemuksellisella tavalla, siis siellä oli kymmenkunta terapeuttia hoitamassa toisiaan.

Yksityiskohtia ei tietenkään voi kuvailla, mutta oli aika helpottavaa huomata että muillakin on ongelmia, mitä kenelläkin; itsetunnon, mielialan tai yleisen elämäntilanteen kanssa, lapsuuden traumoista puhumattakaan.

Olo oli aika reikäinen kotiin palattuani. Itketti ja nauratti yhtä aikaa. Tunsin helpotusta ja haikeuttakin. Tässä olen minä ja kelpaan tällaisena...

Koska aloin ajattelemaan että minussa on jotain vikaa? Alkoiko se jo lapsena vai vasta aikuisena. Minullahan on ollut valtavan iso ystävien ja suvun tukiverkosta. Eivätkä työpaikatkaan ole olleet hulluimmasta päästä. Silti koin että olen jotenkin pilallinen, heikkoa ainesta jne. Ja sitten yhtäkkiä tajuan olevani sitkeimmästä päästä, viisas, tunteva ja elävä. Hieno tunne.

Tapasin kurssilla ihmisen jonka kanssa oli helppo olla ja puhua. Istuimme pari iltaa yhdessä ja tuntui kotoisalta. Laitoin perään viestin jotta pidetäänhän yhteyttä. Nykyään kun on facebookit ja kaikki, niin ihan oikea yhteydenpito on pois muodista. Siis sellainen että mennään kylään ja soitellaan. Aika näyttää miten tässä käy, mutta ainakin olen yrittänyt ;-).

********
Ja nyt tuntuu siltä että työhön on tullut 50% uutta potkua, motivaatio on korkealla ja tuntuu siltä että on oikeat työkalut käsissä. Fine!

29.8.2013

So Cold

22.8.2013

Iltasadut

Joku joskus esittelin ideaa Julia Cameronin Aamusivuista. Minulla ne on iltasanoja. Kirjoitan blogia yleensä umpiväsyneenä lähes nukahtamispisteessä. Laitan pisteen päivälle ja aivoni ovat lepotilassa. Päivällä tulisi huomattavan laadukkaampaa ja loogisempaa tekstiä, mutta tykkään kirjoittaa tässä venyvässä ajatusvirrassa.

Tunsin tänään olevani vähintäänkin kuningatar. Olin ruhtinaallisella kahden tunnin lounaalla jokirannan hifistelypaikassa. Tuli mieleen että kyllä on yltäkylläistä elämää, istua fiksun ja mukavan kollegan kanssa trendiravintolassa missä saa kunnollista salaattia ja luomu sitä ja tätä.  Että ihmisten joukossa leppoisassa lämpimänharmaassa arjessa voi tuntea olevansa turvassa ja arvossa. Sitten vielä juostessani viime hetkillä sorvin ääreen, törmään kummisetääni jota en ole pariin vuoteen nähnyt, ilahdumme valtavasti, halaan häntä ja juoksen taas. Ja ihmiset joita tapaan työssäni ovat taas hiukan päässeet eteenpäin ja alleviivaamme parempaa elämää ja tyytyväisyyttä siihen. Illalla istun pitkään koiran kanssa kasvihuoneessa syömässä kaikista pienimpiä ja kypsimpiä tomaatteja, niitä oransseja, violetteja ja kirkkaanpunaisia. Niin hyvä elämä. Kiireinen ja väsyttävä viikko, mutta silti hyvä. Ensi viikolla hifistelen pääkaupungissa koko viikon.


20.8.2013

Osaamisen onni

Tänään olin tunnilla Maunon kanssa ja se meni niin hyvin :-). Olemme edistyneet ja maunomopo kulkee ajoittain jo tosi kivasti. Viime viikot olemme systemaattisesti hakeneet parempaa myötäämistä, eli sitä että hevosen leuka ja niska rentoutuu ja ohjastuntuma tulee herkemmäksi ja pehmeämmäksi. Käytännössä myötääminen pitää hevoselle opettaa siten että se oppii hakeutumaan oikeaan muotoon jolloin kuolainten ja ohjien paine, eli kiristävä tunne suussa (mikäli on kuolaimet) helpottaa. Tässä siis on harjoiteltu myös ongelmanratkaisukykyä, eli sitä että hevosen annetaan itse ratkaista miten paine hellittää ja sitä sitten nopeasti palkitaan antamalla pidempi ohja.

Tämähän on asia joka opetetaan jo varsana, mutta ainakin meillä tarvittiin paluuta juurille, eli taidon päivitystä sekä hevoselle että itselle. Tällä yksinkertaisella jutulla oli todella iso merkitys ja muutaman harjoituskerran jälkeen homma alkoi sujumaan todella hienosti.

18.8.2013

Edistyminen

Huomasin tänään että Taavista on kesän aikana tullut oikein komea poika. Hiukan liian paksu se on mutta läski muuttuu lihaksi syksyn mittaan, siitä olen aivan varma. Henkisesti se on myös mennyt eteenpäin. Viime syksynä se mm.

  • Ei yleensä lähestynyt ihmisiä vapaaehtoisesti
  • Pakeni kiinniotettaessa
  • Sai ihmisten kosketuksesta "sähköiskuja" ja saattoi rynnätä pois
  • Ei tykännyt krapsutuksista vaikka seisoikin hiljaa apaattisena
  • Pelkäsi tuulta, sitä että kaveria ei näy, kentän nurkkia, rakennusten nurkkia ja pihasta poistumista
  • Pelkäsi suihkeita, vettä ja saattoi potkaista kun otti jalasta kiinni
  • Oli aika vastahakoinen ratsastettava
  • Juoksuttaessa hätääntyi helposti kipittämään
  • Sai ratsastettaessa hepulikohtauksia jotka olivat aika vaarallisia
  • Etenkin laukannostoista kiihtyi, mikä meni pakenemiseksi ja pois alta juoksemiseksi
  • Oli melkein aina jännittynyt tai apaattinen

Ja nyt:

  • Tulee vapaaehtoisesti luo
  • Antaa yleensä aina ottaa kiinni
  • On yleisesti luotettava talutettava
  • Nauttii krapsutuksista ja nukkuu kun harjataan
  • Ei juuri pelkää tuulta tms tuttuja asioita vaikka onkin tarkka
  • Suihkeet yms menee helposti
  • On alkanut olemaan taipuisampi ja rauhallisempi ratsastettava
  • Kaikki ryntäily ja pukittelu on jäänyt pois kesän aikana
  • On harvoin jännittynyt tai huolestunut
  • Osaa rauhoittaa itsensä kun antaa aikaa miettiä asioita
  • On maastoillut yksinkin ihan rauhassa

Pitäisi varmaan olla tyytyväinen, vaikka minusta tuntuukin että en ole osannut mitään, niin ehkä olenkin  :-)


Tunnevastuu

Minä jos kuka tiedän mitä ristiriitainen tunneviestintä lapsen ja vanhemman välillä tekee. Olen vuosia paininut omien kiintymyssuhdemörköjeni kanssa ja opiskellut samalla aiheesta enemmän ja enemmän, muodostaakseni käsityksen siitä miten tämä ilmiö liittyy minuun, työhöni ja oikeastaan koko maailmaan, missä ihmisten lisäksi elää joukko muita nisäkäslajeja.

Samanaikaisesti edelleen opiskelen traumaterapiamenetelmiä ja kiintymyssuhdekysymyksiin painottuvaa työskentelyä työnohjaajakoulutuksessa. Joku voisi ihmetellä, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa, traumat ja työtehtävissä onnistuminen. Olen alkanut nyt työnohjaamaan muutamia sijoitusalalla työskenteleviä ja saanut hyvää palautetta siitä että tämä todella toimii.

Yksinkertaisesti juttu menee niin, että meidän jokaisen on aikuisiässä viimeistään ratkaistava kiintymyssuhteisiimme liittyvät ja niissä syntyneissä kiintymysmalleissa esiintyvät ongelmakohdat jotta voimme toimia sosiaalisesti vastuullisina aikuisina kotona, työssä ja vapaa-ajalla. Isommat ongelmat selvitetään terapioissa ja pienemmät työnohjauksissa tai muuten asioita tutkimalla.

Tunnetaitojen merkitystä työelämässä, yritysmaailmassa ja johtamisessa on viimevuosina tutkittu aika paljon. En ole kovin perusteellisesti perehtynyt tutkimuksiin koska asia on minusta niin itsestäänselvä, ettei siinä mitään tutkimuksia tarvita.

Ihminen tarvitsee turvallisen ympäristön jotta hän pystyy toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Jos hän esim työpaikalla kokee torjuntaa, hänen aivonsa eivät enää pysty toimimaan kunnolla sillä tunnekysymykset menevät aina järkiajattelun edelle.

Miten tämä sitten liittyy kiintymyssuhteisiin? Turvallisesti kiintynyt henkilö joka omaa turvallisen ns normaalin kiintymyssuhdemallin, pystyy toimimaan paljon, paljon paremmin sosiaalisissa tilanteissa kuin se jolla kiintymysmalli on turvaton, välttelevä tai ristiriitainen. Kyse on siis vuorovaikutusilmiöistä ja aivojen toiminnasta.

Kiintymyssuhdeongelmat leviävät koska ne ovat yhtäkuin vuorovaikutus ihmisten välillä. Kotona, töissä ja vapaalla.

*****************

Luin tänään kirjoituksen joka alkoi "En pidä pienistä lapsista". Kirjoituksen olisi voinut ohittaakin ajattelemalla että no, nykyään se on jokaisen valinta. Silti kirjoituksen kevyehkön tyylin takaa minuun kolahti arvoristiriita. Saanko olla pitämättä lapsista, vanhuksista, tummaihoisista, murrosikäisistä, koiraihmisistä, helluntailaisista....? Tottakai saan, mutta jos minulla on kielteinen suhde / käsitys jostain ihmisryhmästä, niin onko vastuullista laittaa sitä käsitystä jakoon? Toimittajan työssä täytyy olla joku vastuu siitä millaista arvomaailmaa välittää ja nyt voisi olla hyvä kohta kysyä onko vastuullista levittää lapsivastaista arvomaailmaa? (Ja heh, en malta olla pohtimatta mitä tämä kertoo kirjoittajan kiintymyssuhteista).

Kirjoittaja jatkaa: "En todellakaan aio pilata vaivalla treenattua kroppaani yhdenkään lapsen takia. En halua nousta yöllä syöttämään kitisevää kapaloa".

En todella aio alkaa ruokkimaan mitään mummoja jotka eivät tuota mitään. En todella halua edes nähdä vaikeavammaista tai yhtään sellaista asuinalueelleni. Ja uskovaiset ihmiset voitaisiin siirtää jonnekin omalle saarelleen. Muslimeista nyt puhumattakaan. Ja alkoholistit voitaisiin kuljettaa puolestani Ivaloon. Kunnioitan kyllä kaikkia jotka sietävät ja pilaavat elämäänsä vastenmielisyyksiä vaalimalla, mutta ei, minua varten se ei ole...

Tsiisus, tässä kohtaa repesin :-D En edes keksinyt enempää vastenmielisyyksiä.

Ko. kirjoitus, jota en aio tähän linkittää, koska se ei ole tarpeen, oli muuten ihan hyvää pohdintaa omasta rajallisuudesta ja valinnoista, mutta nuo "ventiloimiskohdat" kielivät siitä että lapset todella herättävät isoja tunteita. Kuten heikkous ja avuttomuus ylipäätään. Se on pelottavaa. Ja SE on pelottavaa.

A. Saarikoski tapansa mukaan kirjoitti aiheesta erittäin hyvin"Itsenäisyys on illuusio. Jokainen meistä tarvitsee toisia, siitä ei päästä mihinkään. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Terve, hallittavissa oleva ja toimintakykyinen keho on vain hetkellinen vaihe. Me sairastumme, vammaudumme, väsymme ja vanhenemme. Välillä olemme voimakkaampia ja välillä heikompia. Näissä tilanteissa me tarvitsemme toisiamme. Sillon kun näin tapahtuu minulle. Ei, vaan aina kun näin käy minulle, haluan olla sellaisen kulttuurin ympäröimänä, jossa tarvitsevuus ja riippuvuus ovat osa ihmisyyttä."

14.8.2013

Tarkemmin, selkeämmin

Levänneenä pystyn katsomaan tarkemmin, olen paremmin kuulolla ja tuntosarvet pystyssä. Väsyneenä ajatukset puuroutuu ja lakkaa näkemästä. Loma teki hyvää kaikille, sillekin joka huomasi että se ei ollut hyväksi. Ihmiset näyttävät erilaisilta, jotenkin tarkkapiirteisemmiltä. Joku uskalsi olla avoimemmin kiukkuinen siitä että "katosin", ja sekin on vain hyvä asia. Tunteet ovat pinnassa.

Hevosen kanssa oli eilen aivan ihmeellistä. Se kokee olevansa turvassa laumassa jossa on vain tuttuja ruunia. Se saa olla rauhassa ja epäsosiaalisena syrjässä, mutta kuitenkin mukana ja turvassa. Tällä tuntuu olevan sille iso merkitys. Se luottaa että kuuntelen sitä, esimerkiksi kun vein sen kentälle jossa hurjasteltiin koppakärryjen kanssa, se selvästi sanoi että odota hetki haluan katsoa mitä noi tekee. Eilen se todella halusi olla kanssani, nautti krapsutuksista ja kulki perässäni kuin koira. Kuljetimme yhdessä tavaroita paikoilleen ja sitten annoin leipää. Kiinnitin huomiota siihen miten rauhassa se jaksoi odottaa kun kaivoin leipiä saavista ja miten kohteliaasti se väisti kun annoin leivän sille.

Mietin että ehkä olen vain tarkempi ja selkeämpi omassa viestinnässäni.

12.8.2013

Uomissa

Ei ole mitään erityistä. Arki on palaamassa uomiinsa. Tomaatit kypsyvät tasaiseen tahtiin. Lapsi aloitti tänään yläasteen. Avaimet olivat hukassa ja housuja vaihdettiin moneen kertaan. Ensivaikutelma on tärkeä. Vastaanotto pyörähti käyntiin loman jälkeen. Löysin hevosille pari apuihmistä, loistotyyppejä molemmat. Lapsuudenperheen asiat loittonevat, Herra Altzheimer vilkuttaa polun päässä eikä sille voi tehdä mitään. Loppujen lopuksi kaikkien pitää hyväksyä yksinäisyytensä ja vastuunsa itsestään.

Minulle on tulossa työntäyteinen syksy. Työnohjaajakoulutus jatkuu, samoin EMDR. Lisäksi aloitan kehopsykoterapian perusopintoja. Kalenteri on buukattu täyteen jouluun saakka.

Toivon pääseväni hollantiin joulukuussa. Lapsuudenystäväni, paras ja ainoa, oli käymässä ja siitä tuli ajatus.


On vain ihmisiä kenen kanssa viihtyy ja on helppo olla. Sitä mieltä oli myös riiviöponi Mauno :-)

2.8.2013

Onnellisuus

Tämä kesäloma jota on siis vielä reilu viikko jäljellä, on ollut - niinkuin lomat yleensäkin - hiukan liian paineistettu kaikenlaisilla odotuksilla. Pitää ehtiä matkustamaan, tapaamaan vanhuksia ja viettämään aikaa perheenjäsenten ja ystävien kanssa. Pitää saada kasvimaa tuottamaan satoa ja ehtiä keräämään ja säilömään.  Pitää ehtiä levätä ja imeä aurinkoa itseensä. Pitää ehtiä ratsastamaan, opettelemaan kärryttelyä, keräämään lantaa laitumilta, etsimään sopivia varusteita (voin kertoa että on yllättävän työlästä ja kallista hommaa).

Pitää ehtiä olemaan onnellinen.

Ensi viikolla on kesävieraita Pohjois-Karjalasta ja Hollannista. Mukaanluettuna toipilas, lapsuudenystävä ja lapsi joka osaa huonosti suomea. Ja kaiken tämän lisäksi on kesän ainoa heppakurssi ja kaksi sovittua valmennusta. Lauantaina lähden sitten työnohjaajakoulutukseen :-D. Voin kuvitella että olen tyytyväinen kun arki ja koulut alkavat seuraavalla viikolla.

Sillä arki tekee minut onnelliseksi. Se että elämässä on rytmi. Illalla istun sitten pimeässä terassilla ja mies tekee minulle drinkin. Aamulla nautin pienestä koiralenkistä ennen töihin lähtöä. Ja viikonloppu on odotettu ja tarkkaan aikataulutettu. Klo 8 ylös ja tallille, klo 14 tilamyymälään hakemaan maitoa ja muuta. Iltapäivällä ruuanlaittoa ja pihahommia.

Tänään minua harmitti kun kaupunki oli vielä ihan kuollut. Ei kiireisiä ihmisiä pahvimukit kädessään. Sensijaan bussissa oli vain jollain tapaa vaivaisia ihmisiä menossa jonottamaan terveyskeskukseen. Lääkärit ovat lomilla vielä. Kaupoissa oli vain alennuksen alennuksia, nyppyisiä neuletakkeja joita kukaan ei keväällä huolinut. Haluan syksyn, rytmin, sykkeen. Harrastukset, lounaat, kahvia pahvimukissa.

30.7.2013

Sadepäivä

Olen kärsinyt migreenistä koko eilisen illan, viime yön ja tämän päivän. Paikoillaan ollen olo on siedettävä mutta mitään ei oikein voi eikä jaksa tehdä. Löysin vihdoin sopivan satulan Taaville mutta olin jotenkin alakuloinen myös siitä että en taaskaan jaksanut oikein tehdä sen kanssa mitään. Huomiselle yritän järjestää molemmille ohjelmaa. Jos on kipeä niin kaikki tuntuu mahdottomalta.

Olen myös miettinyt että minulla selvästi on asiakaskuntaa joiden auttamiseksi tarvitaan hiukan erilaista työskentelyotetta. Sain edellisessä työssäni palveluohjaajan koulutuksen ja nyt olen työnohjaajakoulutuksessa. Ihan turha on nimittää terapiaksi sellaista mikä ei sitä ole. Palvluohjaus eli casemanagement on eräänlaista ammatillisena tukihenkilönä toimimista. Siinä yhdessä selvitellään sekä keinoja että apuja arjen tueksi. Työnohjauksen fokuksena on työ, palveluohjauksen fokuksena on taas arki ja koko elämä. Lifecoaching taas on enempi sellaista omien tavoitteiden selkiyttämiseen tähtäävää.

Yksi palveluohjauksen kohderyhmä on henkilöt joiden elämässä on tapahtunut jotain ikävää, kenties jopa traumatisoivia tapahtumia. He eivät vielä ole valmiita terapiaan, mutta tarvitsevat kenties kriisiapua ja käytännön apuja. Olen ollut mukana erilaisissa perhekriiseissä, kuten avioerot, huoltajuuskiistat, perheenjäsenen vakava (psyykkinen tai somaattinen) sairastaminen. Kriisitilanteessa ihmiset usein joko lamaantuvat tai menevät kierroksille. Kumpaankin tarvitaan apua, terapeuttista ohjaamista, psykoedukaatiota jne.

Minusta on ihan kiva tehdä töitä eri tavoilla, se pitää mielen virkeänä.

23.7.2013

Ajattelulomalla

Viimeksi eilen juttelin ystäväni kanssa siitä miten samanlaisia olemme tietyissä asioissa. Intohimoisia oppijoita, uuvuttavan kiinnostuneita, sähläreitä jotka eivät oikein pääse mihinkään käsiksi kunnolla uppoutuessaan liian laajoihin kokonaisuuksiin. Oppiminen on kuin interrailmatka jonnekkin mitä ei tiedä tarkkaan missä se sijaitsee mutta on vahva intuitiivinen käsitys siitä millaista siellä on.

Väsytän itseni jatkuvalla pohdinnalla. Tänään ja eilen olen ollut matkasta väsynyt ja silti pohtinut liikaa voimatta sille mitään. Kuulostaa hassulta mutta tunnen välillä olevani kuin kirjailija joka ei oikeasti saa mitään kirjoitettua vaan käyttää KAIKEN aikansa kirjoittamisen suunnitteluun.

No ehkä joskus saa jotain aikaan ihan oikeasti. Tiedän kuitenkin, hämärästi, koska olen saanut palautetta, että olen jonkun mielestä hirveän tuottelias, aktiivinen, monipuolinen jne. Mutta en väitäkään että sekään olisi koko totuus.

Tänään mieltäni on ilahduttanut toivo siitä että läheiseni saa apua joka hänelle olisi kuulunut jo aikoja sitten. Mieltäni ilahdutti myös se miten hän asiaan suhtautui; toiveikkaasti, vihdoinkin. Tämäkin asia on vaatinut paljon pohdintaa ja pähkäilyä, koska en voi mitenkään väittää etteikö asia koskisi ja koskettaisi myös itseäni. Onhan kyse nk. sukupolvien ajan jatkuneesta traumasta, suremattomasta surusta joka on siirtynyt minuun jo äidinmaidossa.

Olen myös tuntenut syyllisyyttä siitä miten vähän olen ehtinyt viettää aikaa hevospoikieni kanssa. Maunon kanssa hiukan enemmän, koska keväällä päätin että sen elämässä ei ole hyväksi monet ihmiset.  Taavi sensijaan on ollut kanssani todella vähän, liian vähän. Tänään katselin kuvia siitä, käytyäni ensin tallilla, missä molemmat pojat juoksivat laitumella vastaani. Mauno on jo pitkään tuntunut niin omalta, sen ihon jokainen kohta on tuttu. Taavi on tutumpi kuin ennen, mutta silti niin vieras. Ja se on niin hieno pieni hevonen joka ansaitsisi paljon enemmän omalta ihmiseltään. Onneksi heillä on toisensa ja vaihtuvat lauman jäsenet, paljon tilaa olla ja hyvä perushoitoa aina vaikka en olisi lähimaillakaan.

Sitäkin olen pohtinut, että on vain tarpeellista edistyä ja tutustua hitaasti Taavin kanssa. Tarvitsemme sitä molemmat. Paljon aikaa ja sitten paljon enemmän yhteisiä tunteja ja kilometrejä. Kyllä meistä vielä pari tulee, ennemmin tai myöhemmin.

22.7.2013

Puolilomalla

Pitäisikö tuntea syyllisyyttä jos lomalla ajattelee työasioita tai jopa tekee töitä? Päätin pitää kunnon neljän viikon loman, vaikka se tietääkin taloudellisesti hiukan hankalaa syksyä. Yrittäjänä pitäisi osata ennakoida paremmin menonsa ja etenkin tulonsa, ja olen ollut hiukan impulsiivinen koulutusten, matkojen ja erilaisten hankintojen suhteen. Joka tapauksessa, olen ajatellut, että en niinkään halua ajautua tilanteeseen jossa pidempi loma on välttämätön, vaan haluan että arki rullaa siten että se ei uuvuta liikaa.

Raskas työ vaatii raskaat huvit. Matkustaminen on välttämätöntä, samoin kouluttautuminen ja harrastukset, kuten hevostelu ja jooga. On myös pakko käydä työnohjauksissa ja omassakin terapiassa välillä. Tämä on siis monella tavalla kuluttava elämäntapa. Kulutustottumuksiinsa voi tietenkin pyrkiä vaikuttamaan, mutta minulla ei oikeastaan ole kovastikaan kiinnostusta kerätä varallisuutta, joten kädestä suuhun eläminen sopii vallan hyvin.

Onneksi minulla on ymmärtäväinen kärsivällinen mies. Tai oikeastaan, eihän häneltä edes kysytä mitään, koska hänellä sattuu olemaan harvinaisen omapäinen ja itsenäinen vaimo. (Itsenäinen kuulostaa tässä yhteydessä lähinnä 50-luvun naistenlehdestä leikatulta.) Ei meillä koskaan ole keskusteltu siitä mihin itse kukin rahansa laittaa, vähän vain naristu jos tilit menevät miinukselle.

Tämä kaikki siis selittelynä sille miksi olen tehnyt töitä. Koska "lomani" ei perustu ihan realistisiin laskelmiin vaan riskinottoon. Tämä on siis asia jossa otan tietoisia riskejä. Laitan silmät kiinni ja hyppään lomalle. Jota oikeasti ei olekaan.

Olen myös potenut syyllisyyttä siitä että huolehdin liikaa. Siihen se nyt taas on mennyt, että pitää huolehtia, katsoa perään että asiat lähtisivät rullaamaan. Tämä kesä on sellainen, että on taas minun vuoroni antaa. Tiedän että se ei ole pidemmän päälle hyvä juttu. Viimeksi kun tällainen tilanne oli (siitä on monta vuotta), en lopuksikaan handlannut tilannetta kovin hyvin. Jouduin kummalliseen uuvuttavaan kaksoisrooliin, auttajan ja omaisen rooliin, mikä ei tuntunut yhtään hyvältä. Nyt olen vahvempi, mutta haistan vaaran.

4.7.2013

Loman tarpeessa -päivitys

Tänä vuonna päätin pitää lomaa hiukan myöhemmin kuin yleensä. Tämä viikko on ollut työn puolesta  ihan tavanomainen, mutta silti ajatus "vielä yksi viikko" on hiukan liikaa. Jotenkin tuntuu siltä että ajatus lomasta lässähtää kun sitä lomaa ei tulekaan. Tai sitten se johtuu vain väsymyksestä.

Olen ajatellut että haluaisin tehdä työtä niin sopivasti että kuukauden lomaa ei tarvitsisikaan. Kukkaro sanoo toista. Tällä hetkellä realiteetti on se, että töitä pitää tehdä talon, auton ja hevosten takia enemmän kuin haluaisin.

Työtä ei viikossa saa olla liikaa, mutta olen todennut että jos päivässä on enemmän kuin kuusi tuntia asiakastyötä, se on liikaa. Ja minulla on välillä ollut niitä 7-8 tunnin päiviä ja välillä 4-5 tunnin. Keskimäärin siis 6 tuntia mutta ei tasaisesti.

Syy pitkiin päiviin on hevoset. En halua kiirehtiä tallilta kotiin ja töihin, vaan keskittyä rauhassa siihen mitä teen. Syksyllä täytyy jäädä aikaa Joogalle. Se on niin tärkeää oman jaksamisen kannalta. Samoin oikein syöminen. Väsymys ajaa helposti hiilihydraatti - kofeiini kierteeseen joka sotkee verensokeritasapainoni pitkällä juoksulla. Olen myös todennut että tarvitsen kunnollisen tuolin töihin, sellaisen jossa oikeasti on hyvä istua. Ja osan päivästä voisin keikkua satulatuolissa. Tällä hetkellä istuminen sattuu lonkkiin. Työhuone on myös kesäpäivinä ihan liian kuuma. Vaikka teen töitä aika kevyissä ja mukavissa vaatteissa, ilman kenkiä jne, niin silti on välillä todella epämukava olo. Puutunut, kuuma ja jotenkin turvonnut. Uskon että oma epämukavuuteni välittyy myös asiakkaalle, tavalla tai toisella. Peilisolut toimivat tässäkin.

Ja oman elämän pitää olla kunnossa. Tällä viikolla 90 vuotias isoäitini soitti kotiinsa poliisit, koska tunsi olonsa niin uhatuksi. Mummi on nyt geropsykiatrisella osastolla, eikä varmaankaan pääse enää kotiinsa. Olen aika tehokkaasti sulkenut oman suruni pois mielestä, koska muut ovat olleet niin hätääntyneitä. Hoitopolku ja etuusasiat ovat kuitenkin minulle tuttuja, eikä ajatus mummista suljetulla osastolla tunnu ehkä niin kovin vieraalta. Asia on siis minulle neutraalimpi kuin muille lähisukulaisille. Silti se on vienyt paljon ajatuksia ja voimia.

On hirvän tärkeää suojata itsensä altistumasta liian paljon vaikeille asioille. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. En voi suojautua elämältä toisin sanoen.

2.7.2013

Hyväksi Käyttämisestä

Katsoin eilen hyvin tehdyn ja varsin seikkaperäisen dokumentin Ja kirkko vaikeni. Dokumentti kertoi katolisen kirkon piirissä tapahtuneesta pitkään jatkuneesta ja laaja-alaisesta lasten hyväksikäytöstä, mistä on tullut kirkon sisällä suorastaan kulttuurillinen ilmiö, mitä Vatikaanissa häikäilemättömästi suojeltiin ja salattiin.

Jonkin verran olen tutustunut aiheeseen myös ihan lähellä, sillä ilmiö ei ole vieras meilläkään. Omakohtaisesti olen lapsena kokenut seksuaalissävytteistä häirintää uskovaisiksi tietämien ja arvostetussa asemassa olevien aikuisten taholta joista yksi oli pappi, yksi opettaja ja kolmas muuten vain luottamustehtävissä. Väittäisin että olen yksi tuhansista ja kyseessä on silloisella asuinpaikkakunnallani laajasti vaikuttanut ja edelleen vaikuttava herätysliike. Ja minun kokemukseni on vain jäävuoren huippu, siitä olen aivan varma. Minua suojasi se että en ole koskaan kuulunut mihinkään liikkeisiin, olin riittävän etäällä enkä emotionaalisesti sidoksissa ko. henkilöihin.

Työurallani olen törmännyt ammatilliseen hyväksikäyttöön. Meni vuosia ennenkuin osasin edes nimetä sen näin.

Professional abusers (Wikipedia):
  • Take advantage of their client or patient's trust (esim. salassapitovelvollisuuden laiminlyönti) 
  • Exploit their vulnerability (esim. leimaaminen, stigmatisointi) 
  • Do not act in their best interests (esim. eivät ole kiinnostuneita siitä mitä ihmisille oikeasti  tapahtuu, koska ammatilliset ambitiot, kunnianhimoisuus tai ahneus menevät edelle) 
  • Fail to keep professional boundaries (esim. potilas- ja ystävyysssuhteiden tahallinen ja pyrkimyksellinen sekoittaminen)
Minun tapauksessani oli näitä kaikkia.

Kummassakin tapaukseen liittyy vaikenemista, manipulointia ja selittelyä. Hyväksikäyttäjä voi olla laajasti arvostettu, hyväntekijä, alansa ammattilainen tai ainoa ihminen jolta on saanut rakkautta ja hyväksyntää. Ja sillä mennään.

Paljastaja joutuu taistelemaan oikeudestaan puhua. Lisäksi häntä vaivaavat epäuskoiset ajatukset, "mitä jos olenkin väärässä". Tai, ehkä liioittelen, ylireagoin tms. 

Väitän että hyväksikäytön takana on aina narsistinen häiriö. Hyväksikäyttäjät ovat pieniä tavallisia ihmisiä joita vaivaa ajatus omasta ylivertaisuudesta ja oikeudesta hyödyntää muita omiin tarkoituksiinsa.      Yhteisökin voi olla pieni, perhe tai työyhteisö - se voi olla myös iso, kuten kirkko, järjestö tms.

Vihaamalla hyväksikäyttäjiä ei saada mitään aikaan, koska kyse on tilanteesta jossa pitää asettaa rajat. Kyse on hyvin pitkälle uhrin kyvystä asettaa rajat, olla asettumatta alttiiksi hyväksikäytölle. Ja lapsilla tai muuten alisteisessa asemassa olevilla sitä kykyä ei ole, ainakaan riittävästi.

Tässä asiassa olen tietoisesti aika mustavalkoinen. Minusta useimmiten tällaisissa tapauksissa ihmiset valitsevat hyvän tai pahan. Ja itselleen oikeuttavat sen pahan. Minä olen valinnut avoimen linjan, eli puuttumisen. Opettelen sitä itsekin, ei se aina ole helppoa uskaltaa, mutta yllättävän helppoa on nähdä, kun uskaltaa nähdä. Vuosia menin mukaan kaikenlaiseen epämääräiseen, mutta sitten kipuraja ylittyi ja enää se ei ole vaihtoehto. Se mitä opettelen on passiivisen vastarinnan muuttaminen aktiiviseksi. Edelleen olen tekemisissä ihmisten kanssa joille rajat ovat hämärät ja teen sen siksi jotta muistaisin ja uskaltaisin rajata.

28.6.2013

Silmähaaveri

Viikko on mennyt ihan vilauksessa. Viime viikonloppuna olin sunnuntaina menossa ratsastamaan ja miehen oli tarkoitus hiukan seurustella toisen heposen kanssa. Huomasimme että Maunon silmässä on jotain vikaa, se oli selvästi kipeä ja valolle arka. Tarkemmin tutkittuamme totesimme että silmän verkkokalvolla on haava ja sen täytyy olla hyvin kipeä. Päivystävä elänlääkäri tutki ja totesi saman asian ja saimme sekä silmään laitettavaa antibioottia, että kipulääkettä pariksi päiväksi. Antibioottitippoja piti laittaa kahden tunnin välein, mikä tarkoitti siis aikamoisia järjestelyitä.

Silmä näytti paranevan hyvin, se ei enää ollut valolle arka, eikä hevonen vaikuttanut kipeältä. Tiistaina kuitenkin oma eläinlääkärimme totesi että reikä ei ole mennyt umpeen ja että hän ei pysty sanomaan onko silmässä vierasesine vai onko haava syvempi kuin ensin ajateltiin. Hän sitten päätti tehdä lähetteen Viikkiin hevossairaalaan, missä oli asian tutkimiseen tarkoitettu laitteisto ja osaaminen. Ei sitten auttanut kuin perua päivän hommat ja lähteä ajamaan. Onneksi sain kuskin mukaan, koska minulla ei ole trailerin vetämiseen tarvittavaa ajolupaa vieläkään ja mieskin ehti lähtemään Japaniin työreissulle.

Viikissä henkilökunta oli melkein yhtä hämmästynyttä kuin potilaskin, sillä hekään eivät ensin osanneet sanoa mistä on kyse. Silmää huuhdottiin ja juuri kun eläinlääkäri vitsaili avustajalleen että ei tässä ole kyse mistään painepesurista, tilanne korjaantui ja kökkö, mikä lie olikin, irtosi ja katosi. Paikalle hälytetty silmäspesialisti totesi saman ja muutamien näytteiden jälkeen lähdimme ajamaan kotiin.

Mauno (se hirviöponi) käyttäytyi koko ajan hyvin maltillisesti ja kärsivällisesti, tukevasti lääkittynä, moneen kertaan rauhoitettuna, pisteltynä, nälkäisenä, janoisena ja kipeänä, huolimatta yli neljän tunnin kopissaseisomisesta ja hikoilusta helteessä moottoritiellä. Viikissä sitä hämmästytti kaikkien laitteiden, vilkkaan liikenteen ja muutenkin maalaispojalle oudohkon ympäristön keskellä vain kolme asiaa ja nekin lievästi. Kopiseva asfalttipiha (emme juuri koskaan ole olleet asfaltilla). Hevossairaalan lasiovet ja niistä näkyvä oudonvärinen kuvajainen. Lattiakaivo (tämä oli entuudestaan tuttu juttu, Mauno ei halua kävellä lattiakaivon yli).

Koko episodi on nyt suurnpiirtein ohi. Parina päivänä vielä laitetaan silmäsalvaa, mutta tänään vein molemmat pojat takaisin laitumelle. Taavi raukka on joutunut seisomaan tarhassa koko sen ajan koska arveltiin että hän ei kuitenkaan viihdy laitumella yksin. (Pojilla on siis nyt oma yhteinen laidun, Maunon epäsosiaalisen käytöksen ja Taavin liian vilkkaan / kiihkeän rakkauselämän takia.) Olemme siis tyytyväisiä vaikka lomarahastoon tuli aika iso lovi :-/.

23.6.2013

Siedätystä

Tänään on ollut pitkä päivä hevosten kanssa. Valmennustuntia ja haaveria on mahtunut päivään.

Valmentajani (jonka muuten löydätte täältä, jos kiinnostaa) on ehdottomasti pro. Minulla on paljon ongelmia kehon ja mielen hallinnassa, samoin molemmilla hevosillani. Olemme erityisen erityistarpeisia ;-). Ja Kata löytää aina "yhteyden" ongelman ytimeen, mikä se milloinkin on. Hän opettaa klassista kouluratsastusta "hitaasti hyvää tulee" metodillaan, ilman pikaratkaisuja tai keinotekoisia myönnytyksiä. Hevonen oppii hiljalleen kantamaan itseään paremmin ja ratsastajan itseluottamus kohenee.

Minun isoin ongelmani ratsastuksessa on kontrollista luopumisen pelko ja on ollut hienoa oppia että hevosta ei "hallita" ahdistavalla ohjastuntumalla, vaan annetaan sen rauhassa kantaa itsensä jolloin se ei myöskään panikoidu ahdistuksessaan. Tämä on ollut viimeisen puolen vuoden aikana tärkein oppi, mikä oli ennen isoin ongelma, ei enää.

Ongelmia riittää ja todella helposti hupsahdan sellaiseen kehosta poistumisen tilaan. Harjoittelimme siis kehossa olemista. Ja sitten kun oli palaset kohdallaan, sain "siedätyshoitoa" pelkoon liittyen, eikä kertaakaan tullut sellainen olo, että en luota tai että olen liikaa "punaisella" vaikka olinkin reippaasti epämukavuusalueella. Taavin kanssa en ole ratsastanut  kuukauteen, koska halusin antaa sille "lomaa" epävarmuudestani sen reagoitua toisen ihmisen epävarmuuteen aika vaarallisella tavalla. Nyt uskalsin vahvasti kannustettuna pyytää siltä enemmän ja vaikka harjoitus ei mennyt ihan putkeen, oli vahvasti sellainen olo että pärjään. Taavi oli pyöristynyt aika paljon laitumella ja huomasin että sen tasapaino oli ratsutuksessa parantunut.

Tämä on mielenkiintoista siksikin että Kata tekee vaistomaisesti juuri niinkuin traumatisoituneen asiakkaan kanssa pitääkin, eli jos tarkastelen asiaa "ammattinäkökulmasta", en näe siinä mitään mitä en allekirjoittaisi. Minulla on huonoja kokemuksia aika monista valmennuksista ja yleensä ne johtuvat siitä että valmentajan ego tunkee esiin epämiellyttävällä ja häiritsevällä tavalla. Tämä on tärkeä oppi itsellenikin siitä miltä se oikeasti tuntuu. Vaikka kyse ei ole terapiasta, niin samoilla alueilla liikutaan silti.

20.6.2013

Huutavat vauva-aikuiset

Tänään mietin koko aamupäivän vastuullisuutta sosiaalisessa mediassa. Mietin voinko kirjoittaa niinkuin todella ajattelen, vai pelkäänkö liikaa ihmisten reaktioita. Sitten päätin kirjoittaa:
Miettikää millainen olo tulee kun kaupan kassa näyttää nyrpeältä, joku ohikulkija mulkaisee, vastaan tulee itkevä ihminen tms. Jää miettimään liittyikö tämä minuun vai mihin. Samanlainen vaikutus on päivityksillä joiden ainoa merkitys on harmin levittäminen, ilman mahdollisuutta vaikuttaa asiaan tai liittää sitä mihinkään. Jos jotain ei halua eikä voi jakaa, sen voi jättää jakamatta. Ja sitten voi jakaa niiden kanssa joiden kanssa haluaa jakaa. Viestit joissa lukee vain että "v...ttaa" tms ovat vain turhaa mediasaastetta (ja huomiota voi hakea muutenkin ;-))

Minusta se on meidän jokaisen vastuulla millaista maailmaa rakennamme ja miten elämme yhteisöissämme. Ja osa sitä vastuuta on selkeä vuorovaikutus. Se vain ON funktionaalista, viestimme sitten toisten aikuisten, lasten tai eläinten kanssa. Se tulva mikä medioista tulee on valtava kuormitus aivoillemme ja sen laatua voi yrittää parantaa. Avoin vuorovaikutus on aina parempi kuin salamyhkäinen sonnanlevittäminen.

Joku ehti kommentoimaan, että ei tarvitse lukea. No ei, mutta elämme jatkuvan uutisvirran keskellä jokatapauksessa: Päivityksiä tulee luettua, ne ovat loputon virta ihmisten viestejä toisille ihmisille, mutta jokainen voi omalla kohdallaan miettiä miten tässä maailmassa haluaa viestitellä ja mitä tarkoitusta se palvelee. Haluaako kiukutella tuntemattomille, näyttää keskaria liikenteessä, irvistellä ärsyttäville kakaroille jne. Vai haluaako oikeasti jakaa ajatuksiaan, pyytää tai tarjota olkapäätä.

Jos joku kommunikoi lapsen kanssa epäselvästi, reaktiivisesti huudellen, siihen helposti reagoidaan kielteisesti, mutta sosiaalisessa mediassa me vauva-aikuiset katsomme oikeudeksemme huudella ja haistatella, levittää manipuloivaa propagandaa, rikkoa toisten rajoja, paljastelemalla, nolaamalla jne.

Näitä taitoja opetetaan myös koirakouluissa ja hevostaitoihin liittyen. Viesti selkeästi, älä sotke omia ja eläimen tarpeita jne.

18.6.2013

Pahuudesta

Mummoni tapasi sanoa että paha ei ole kenkään ihminen vaan toinen on heikompi toista. Tämä ilmeisesti on syöpynyt alitajuntaani niin että ajoittain on ollut vaikea myöntää, että joskus / usein / yleensä pahuus on myös valinta. Useimmat ihmiset sisimmässään tietävät toimivansa vähintäänkin pahuuden rajoilla.

Olen tutustunut valitettavasti sekä lapsiin että eläimiin kohdistuvaan kiusaamiseen / pahuuteen. Omat rajat tämäntyyppisen suhteen ovat aina olleet selkeät, mutta on hämmentävää silti kohdata kyvyttömyyttä lopettaa pahanteko, oma tai muiden. Mistä siinä sitten on kyse? Yksi selitys on tietenkin transferenssi, eli tunteensiirto. Oma tuskallinen häpeä ja kyvyttömyys siirretään väkivallan avulla toiseen, avuttomampaan yksilöön. Joskus on kyse narsistisesta tarpeesta hallita. Hajota ja hallitse, toimii myös eläinten suhteen, eläimen, kuten hevosen tai koiran psyyken voi myös hajottaa ja sitten pitää sitä alistettuna. Eläimen / lapsen tunteet tukahdutetaan, koska narsistinen vanhempi ei kestä heikkoutta toisessa, eikä myöskään omaa syyllisyyden tai häpeän tunnettaan. Rajat itsen ja toisen välillä ovat liian hatarat, jotta toisen tunteita pystyisi erottamaan toisistaan. Eikä tarvitse olla edes narsistinen, vaan riittää jo tietynlainen emotionaalinen riippuvuus, läheisriippuvuus.

Hevosen hajottaminen on helppoa, koska se luulee olevansa pieni saaliseläin. Kissalla on vahvempi psyyke, ja koirankin saa parhaassa tapauksessa korjattua (meidän Ella on hyvä esimerkki alati kuntoutuvasta traumatisoidusta koirasta). Hevosen elämän voi yksikin väkivaltainen kouluttaja pilata, tosin on varmasti yksilöllisiä eroja. Ihmislapsi kokenee rakentamaan tietoisesti uusia merkityksiä ja mielen rakenteita, eläimet oppivat kokemuksista, mutta hitaasti koska niillä ei ole sellaisia kognitiivisia taitoja kuin meillä ihmisillä. Tosin uskon että ne taas vaistoavat asioita, kuten tunnetiloja paljon ihmisiä herkemmin.

Pahuuteen liittyen olen käynyt aika syvällisiä keskusteluita ihmisen kanssa jolla on ilmiömäinen näkemisen lahja, se on mielenkiintoista ja yllättävän tuttua, vaikka rajatieto ei ole mikään erityinen spesialiteettini ja olen aika skeptisyyteen taipuvainen muutenkin.

16.6.2013

Hajoava liike

Koko kevään olen ihmetellyt hevoseni kanssa ilmenevää ongelmaa. Tällä kaverilla, niinkuin hevosilla ylipäätään on etupainotteinen tapa liikkua ja vuosien varrella sitä on yritetty rakentaa tukeutumaan enemmän takaosaan ja kannattelemaan itseään paremmin jotta se jaksaisi kantaa ratsastajaa selän rasittumatta. Mauno on ollut sellainen peruskoulutettu ratsuhevonen jonka rakenne ei ole erityisen soveltuva tähän hommaan. Sen selkä on todella lyhyt ja sen tapa liikkua on sellainen että se nostelee voimakkaasti etujalkojaan.

Viime lokakuusta saakka sitä on koulutettu hiukan erilailla kuin ennen - klassisen kouluratsastuksen tavoin. Käytännössä se näkyy siinä että siltä vaaditaan enemmän kannattelua itse, kun taas ennen ratsastettu enemmän tuntumalla jolloin vaarana on että hevonen alkaa liikaa tukeutumaan ohjiin. Mauno alkoi protestoimaan uusia vaatimuksia ja sitten tuli kipeäksikin.

Nyt se on monta viikkoa ollut sellainen, että jaksaa hiukan aikaa, ja sitten alkaa kiukuttelemaan kiemurtelemalla ja puskemalla lapa edellä. Viime viikolla olimme yksityistunnilla ja se antoi minulle jonkinlaisen tatsin siihen että minun vain pitää pitää se pakka kasassa koko ajan, niin kauan kuin harjoittelemme. Heti jos herpaannun tai annan löysäillä, liike hajoaa. Olen ajatellut sen nyt jopa niin, että verryttelyt pitää tehdä kävellen maastossa, ja kentällä työskennellään.

Tämä voi kuulostaa tiukkapipoiselta, mutta kyse on tietynlaisen kierteen katkaisemisesta, myös itseltäni. Meinaan kun minulla on itselläni myös heikko keskittymiskyky ja olen aivan itse opettanut hevosen pyytämään "löysäilyä" kiukuttelemalla.

Tästä pääsemme helmasyntiini, eli itsekurin puuttumiseen. On asioita joissa olen ollut sinnikäs, kuten opiskeluissa ja tietynlaisen elämäntavan vaalimisessa. Mutta on paljon asioita joissa olen todella vetelä ja silloin kun ne liittyvät omaan fyysiseen kuntoon, koiriin tai hevosiin, ne harmittavat ihan hirveästi. Käytän siis uskomattoman paljon aikaa harmitteluun, sensijaan että tekisin jotain asioille.

Lapsena meitä ei kannustettu urheiluun vaan lukemiseen, kirjoittamiseen ja käsillä tekemiseen. Onneksi asuimme maalla, missä pakostakin tuli liikuttua paljon ja leikittyä ulkona. Tietyllä tavalla nautin siitä että jaksan ja osaan. Nautin ratsastuksesta, patikoimisesta (!), joogasta ja raskaista tallitöistä. En ole heikkovoimainen vaan mukavuudenhaluinen.

Tietynlainen liiallinen viihtyminen mukavuusalueella liittyy usein väsymykseen ja siitä olen kyllä kärsinyt todella paljon ja usein. Mutta nykyään paljon vähemmän, joten sitäkään ei voi syyttää. Tahdonvoima on voima joka pitää sysätä liikkeelle, se ei tule odottamalla.

9.6.2013

Kiintymys

Kiintymysaiheinen viikonloppu. Mukavaa oleilua ihmisen kanssa jonka kanssa ollut yhteinen koti viimeiset 15 vuotta. Kiintymystä kai sekin ;-). Ja aika syvälliset keskustelut aiheesta hyvän ystävän kanssa. Mietittiin miksi parisuhde tai seksisuhde menee ystävyyden edelle, siis eikö oikein hyvä ystävyyssuhde ole ikäänkuin "rehellisempi" kun siihen ei sisälly niin suurta taantumisen ongelmaa (ihmisethän taantuvat läheisissä suhteissaan, etenkin parisuhteissaan). Itse koen parhaaksi parisuhteeksi "kaverisuhteen" ja parhaaksi ystävyyssuhteeksi sellaisen missä ollaan niinkuin "sieluntovereita". Rakastuessaan tai ihastuessaan kuitenkin hullaantuu jostain sellaisesta "fantasiahahmosta" joka vastaa tyydyttymättömiin kiintymystarpeisiin.

Gloria Salon mukaan paras kiintymyssuhde on sellainen jossa ei olla "kiinni", eli mahdollisimman vapaa peloista ja jännitteistä jotka usein riivaavat kiintymyssuhteita. "Aikuisuuden romanttiset rakkaussuhteet heijastavat lapsuudessa omaksuttuja kiintymystyylejä. Jokainen taantuu ajoittain läheisissä parisuhteissa lapsen kaltaiseksi. Varhaisiän kiintymysmallit vaikuttavat tutkimuksien valossa vakailta ja melko pysyviltä sisäisiltä rakenteilta. Ihmiset kiinnittyvät puolisoihinsa pitkälti lapsuudessa omaksuttujen mallien mukaisesti; turvallisesti, välttelevästi, takertuvasti tai pelokkaasti."

Tässä Salon jutussa arveltiin että tietoisuustaitojen harjoittelu toisi omiin kiintymyssuhdemalleihin:
"Osa ihmisistä oppii ylittämään lapsuuden vuorovaikutuksessa omaksutun turvattomuuden ja toisiin ihmisiin kohdistuvan luottamuksen puutteen. Syvempi itseymmärrys ja uudet tukevat ihmissuhdekokemukest voivat muokata kiintymystyyliä turvallisemmaksi aikuisiällä. Syvien rakenteiden muuttaminen vaatii vanhoista malleista poisoppimista samalla kun uudet tilanteet ja kokemukset vahvistavat uusien lähestymistapojen oppimisen. Tietoinen ja hyväksyvä läsnäolo (mindfulness) on yksi tapa, jolla tällaista uutta itse-tietoisuutta voi kehittää."

Mindfulness on loistavasti integroitu osaksi kognitiivista psykoterapiaa, mutta se ei riitä eikä toimi jos niihin syvemmällä oleviin malleihin ei päästä ensi käsiksi. Kiintymysmalli ei voi olla asia joka sivuutetaan, kun se on niin iso osa meitä. Luottamuksen kehittyminen on tärkeintä ja ensisijaista. Ja se voi tapahtua korjaavien kokemusten kautta, mitä voivat olla ammattiapua tai sitten ihan vaan hyviä parantavia ihmissuhteita. Huonot kokemukset ihmissuhteista, olivat ne sitten terapiasuhteita tai muita, vain lisäävät ongelmaa. Tajusin tätä lukiessani, miksi minulla on aika turhautunut suhtautuminen mindfulnessiin, vaikka sitä ei varsinaisesti tässä mitenkään alleviivattu, kuin artikkelin viimeisessä lauseessa: "Ennen kuin oppii kiinnipitämättömyyden jalon taidon, on opittava kiintymään turvallisesti ja luottamaan toisiin ihmisiin. Turvalliselta pohjalta on huomattavasti helpompi kulkea Buddhan jalanjäljissä."

Hiukan sekavasti selitetty näin helteen pehmittämällä päällä juuri ennen nukkumaanmenoa, mutta pointtini siis tässä on se että SIIHEN TARVITAAN TOINEN IHMINEN; KANSSAKULKIJA. Meditointi ilman rakkaudellista kohtaamista ei vie asiaa eteenpäin. Olisi tietenkin näppärää jos ihmisiä voisi ikäänkuin ohjelmoida. Siksi en oikein usko sellaiseen terapiaa jota olen opiskellut ja itsekin käynyt, siis puhtaaseen kognitiiviseen tai ratkaisukeskeiseen lyhytterapiaan jossa terapiasuhteen merkitys on minimissään ja terapeutti on enemmänkin kuin valmentaja.

******************
Taavi on välttelevästi kiinnittynyt hevonen. Sen elämässä on ollut liikaa muutoksia, liikaa ristiriitaista käytöstä, liikaa vastuuta kannettavana. Tärkeintä sen kanssa on näyttää sille että siitä huolehditaan. Olen löytänyt sille mainion vuokraajan, pariskunnan joilla tuntuu ihan luonnostaan olevan hyvä tatsi näihin asioihin.