31.10.2013

Hoidossa

Tästä aiheesta aiemmin avauduttuani sain hiukan ihmettelevää palautetta, mutta uskallan silti avautua uudestaankin.

Tällä alalla on tavallista että käydään todella pitkiä, jopa kymmenien vuosien psykoanalyyseja (mikä on siis perinteikkäin psykoterapian suuntaus). Kyse lienee enemmän harrastuksesta tai elämäntavasta kuin mistään "hoidosta". Itse olen käynyt joskus parin vuoden kognitiivisen terapian prosessin (josta en hyötynyt kummemmin) ja sitten säännöllisen epäsäännöllisesti päivittänyt päätäni parilla  terapeutilla joista yksi ollut hypnoosiin erikoistunut ja toinen taas traumoihin (EMDR) ja mielikuvajuttuihin (NLP). Näistä jälkimmäinen edustaa eniten sitä työskentelytapaa mikä itsellänikin on. Lisäksi on kaksikin työnohjaajaa, toinen kehopsykoterapeutti ja toinen traumaterapeutti. Minulla on kuukaudessa keskimäärin 3-5 käyntiä jollain näistä. Ja minusta tämä on varsin riittävää.

Kukaan ei varsinaisesti painosta pitkiin hoitoihin, mutta kyllä sitä aika painokkaasti on suositeltu, vaikka ilmeisesti se ei ole liittynyt mihinkään konkreettiseen huoleen, vaan enempi ajattelutapaan. Minä en suosittele kenellekään mitään niin raskasta hoitomuotoa jolla on niin vähän näyttöä siihen nähden miten paljon palaa aikaa ja rahaa. Ja tämä ei perustu omaan kokemukseen vaan suuntauksien välisiin ajattelutapoihin, ts. edustan suuntausta missä vähintäänkin hiukan ihmetellen suhtaudutaan näihin loputtomiin prosesseihin.

Loputon tie liittyy kaikkeen itsensä kehittämiseen, oli se sitten vaikka jonkun urheilulajin harrastamista, meditointia, tai vaikkapa akateemista ratsastusta. Loputtomuus ei minusta ole se syy kriittisyyteen vaan enempi se miten riippuvaisiksi ihmiset voivat hoidosta tulla. Minun mielestä tehtäväni on tehdä itseni tarpeettomaksi. Ja jos se ei kohtuullisessa ajassa (sanotaan vaikka viidessä vuodessa) onnistu, niin sitten täytyy keksiä jotain muuta.

En myöskään usko psykoterapian kaikkivoipaisuuteen. Väitän että olen itse hoitanut itseäni ajattelemalla paljon, kirjoittamalla, jakamalla kokemuksia vertaisten kanssa ja muodostamalla hyviä ihmissuhteita. Jonkinlainen pohja tälle on ollut kohtalainen mielenterveys ja kyky mm. havainnoida itseään ja luottaa toisiin. Psykoterapia on vain pieni osa sitä mitä voisi kutsua henkiseksi kasvuksi.

Silti uskon tunnistavani tilanteita joissa on syytä ainakin jonkin aikaa päivittää käyttöjärjestelmää jonkin ammattihenkilön kanssa.

29.10.2013

Yhdessä

Olen ollut pari päivää kehopsykoterapiakoulutuksessa, mitä siis virallisesti kai kutsutaan psykofyysiseksi psykoterapiaksi (sanahirviö). Koulutuksen teoreettinen viitekehys alkaa pikkuhiljaa hitaammallekin oppijalle hahmottumaan. Kovin paljoa teoriaa ei ole ollutkaan, mutta tänään puhuttua kiintymyssuhdeteoria kuitenkin oli paljolti tuttua asiaa joten siinä kohtaa ahdistus vaihtui innostukseen.

On tehty harjoituksia joissa lähinnä vain kuunnellaan kehoa ja paljon on tullut uutta ulottuvuutta. Aiemmin sanoin että makaavan asiakkaan hoitaminen ja koskettaminen tuntuu hiukan oudolta, vaikka en varmasti ole ihmisenä hirvittävän estynyt tai rajoittunut fyysisen läheisyyden suhteen. Minähän olen aina se joka taputtelee ja halailee läheisiään. Ja tykkään että minua kosketaan, jos henkilö on miellyttävä tietenkin. Ja eläinten kanssa olen tottunut olemaan hyvinkin fyysinen. Työssä kuitenkin haluaa vaalia henkilökohtaisia rajojaan ja ylläpitää tarvittavaa etäisyyttä.

Minulle tuntui muodostuvan kynnykseksi tietynlaisen "hajuraon" puuttuminen, mikä oli hiukan hassua, koska en varmaankaan (?) haise erityisemmin. Tykkään syödä mausteisia ruokia, mutta en polta enkä hikoile voimakkaasti, eikä minulle ole koskaan sanottu että kärsisin erityisen pahanhajuisesta hengityksestä. Silti koin että en halua kenenkään pääsevän hajuetäisyydelle. En tosin tarkkaan tiedä onko kyse enemmänkin siitä että en halua haistella muiden hajuja? Ehkä suojelen itseäni epämiellyttäviltä hajuassosiaatioilta. En tiedä. Lapsena en pitänyt aikuisten voimakkaista hajuista. Ja tässä kuten monessa muussakin, koen että liian monta aistimusta tuottaa liikaa informaatiota. Hajukynnys kuitenkin ylittyi kun tunsin itseni hiukan varmemmaksi harjoiteltuani. Käteni ylettyivät tukemaan hengitystä ilman että olin liian lähellä. Ja joka välissä oli mahdollisuus kysyä miten "potilas" kokee asian. Mutta vielä en ole niin varmoilla vesillä että lähtisin oikeasti kokeilemaan hengitysharjoituksia joita manuaalisesti tuetaan tms.

Mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan :-)

27.10.2013

Mitä siinä tapahtuu

Martha Crawford kirjoittaa blogissaan psykoterapian vaikuttavuudesta ja terapiasuhteen merkityksestä. Oli kiva lukea samantyyppisiä ajatuksia mitä itselläkin on, vaikka luulen että työskentelytapamme ovat hiukan erilaiset.

Silti ajattelen että se että olen sinnikkäästi läsnä, olemassa ja kiinnostunut, on tärkeintä. Omissa terapioissa aiemmin koin että jään yksin, että terapeuttia enemmän kiinnostaa jonkun menetelmän käyttö, kuin tutustuminen asiakkaaseen. No nyt on onneksi toisin, enkä enää tuntia pidempään istuisi terapiassa tai työnohjauksessa missä tulee em. fiilis.

Martha kuvailee työtään "istumiseksi" spesifien metodien käyttämisen sijaan. Minustakin se että olen olemassa, pysyn, on tärkeintä. Että en mene pois vaikka olisi miten hankalaa. Menetelmät ovat vähän niinkuin leikkisi paperinukeilla, kumpikin tietää että tässä simuloidaan jotain, mikä on tärkeää ja osa yhteistyötä, mutta suhde on kuitenkin ykkönen.

Välillä tuntuu siltä että työ on enemmän hengittämistä kuin puhumista. Hengittelen ulos ja sisään tunteita ja maistelen niitä. Mikä on tärkeää, mikä vähemmän tärkeää juuri nyt? Ohjaan kysymyksillä ja joskus intoudun selittämään miltä minusta joku asia näyttää (olenko ymmärtänyt oikein...?) tai kertomaan tarinoita, koirista, hevosista ja lapsista. Ja kyllä joskus neuvonkin, kun se on tarpeellista.

Menetelmät ovat mielikuvitusharjoituksia, meditaatiojuttuja, tai lomakkeita joita täytellään asioiden hahmottamiseksi. Ja sitten on tietenkin tämä silmänliiketerapia jota voidaan tehdä hyvinkin intensiivisesti jopa kaksi tuntia. Mutta 90% se on sitä hengittelyä ja kuuntelua. Ja olemista lähellä mutta riittävän etäällä jotta näkisi mahdollisimman tarkasti.

Miten se sitten auttaa? Hitaasti rakentuu luottavainen suhde ja alkaa puhua asioista joiden olemassaolosta ei ennen tiennytkään. Jos ajattelen itseäni 25-vuotiaana, en todella osannut ajatella että tarvitsisin minkäänlaista terapeuttista apua. Ja nykyään ajattelen että henkilökohtainen kasvu on loputon matka. Siitä voi hyvinkin selvitä ilman mitään terapiaa, mutta jollain tapaa se kohentaa elämänlaatua. Ja minun asiakkaillani on isoja ongelmia toimintakyvyssään, joten täytyy uskoa että kuntoutus auttaa ainakin pääsemän askeleen pari parempaan ja toimivampaan.

Mutta ikinä, ikinä en usko että kikkailulla tai metodeilla päästään pidemmälle kuin lukemalla itsehoito-oppaita.

“Its the relationship that heals it is the relationship that heals the relationship that heals. This is my fervent belief and this is where I put my professional faith”

23.10.2013

Akateemista taidetuupparointia


Olen käynyt klassisen kouluratsastuksen - mitä jossain myös akateemiseksi taideratsastukseksi kutsutaan - kursseilla ja valmennuksissa reilun vuoden verran ja oikeastaan vasta nyt alkaa muodostumaan jonkinlainen käsitys siitä mistä on kyse.

Klassisen koulukunnan mukaan hevosen optimaalinen muoto haetaan pitkän - siis koko elämänmittaisen - ja systemaattisen lihasharjoittelun avulla sellaiseksi että se käyttää lihaksiaan mahdollisimman funktionaalisella tavalla. Ja ratsastajan tehtävä on tehdä mahdollisimman vähän haittaa hevosen liikkeelle. Jonkinlaiselle perustasolle hevosen kouluttamiseen menee viitisen vuotta ja ratsastajan kohdalla aikaa kuluu 15 vuotta. Tavoitteena on siis parantaa hevosen fyysistä ja psyykkistä vointia ja tarjota sekä sille että ihmiselle mahdollisuus kehittävään haasteeseen jota voi harjoittaa pitkälle vanhuuteen saakka.

Klassinen kouluratsastus on taidetta jota tehdään hevosen takia, ja siihen suhtaudutaan arvokkaasti ja juhlistavasti.

Jollain tapaa minulle tulee tästä mieleen zenbuddhalainen meditaatioperinne. Tavoitteena on tie. Egon vaimentaminen siten että se ei ohjaa toimintaa vaan sitä katsotaan katsojan näkökulmasta.

Viikonloppuna olin Celina Harichin akateemisen ratsastustaiteen ja siihen liittyvän biomekaniikan  kurssilla Maunon kanssa. Kurssi oli varsin antoisa vaikka olin aika väsynyt, päänsärkyinen ja tuntui siltä että 90% informaatiosta hävisi matkan aikana. Onneksi minulla oli mukana oma valmentajani ja hyvä ystäväni, jonka kanssa meillä oli muutenkin mukava viikonloppu kylpylähotelliyöpymisineen.

Nyt sitten treenataan systemaattisemmin. Vähän ihmetyttää miksi ei jo aiemmin? Miksi tätä ei aloitettu neljä vuotta sitten, meidän molempien kohdalla, kun se silloin jo kiinnosti. Ei löytynyt opettajaa joka olisi ollut asiaan riittävän vihkiytynyt.

Nyt teemme töitä seuraavat viikot lähinnä käynnissä ja haemme parempaa muotoa käyntityöskentelyyn. Tänään kävi hieroja aukomassa toista kertaa Maunon liikeratoja. Ja itse olen aloittanut varovaisen dieetin ja vannonut käyväni useammin joogatunneilla (koska olen ihan tönkkö).

16.10.2013

Kollektiivinen harha

Eilen kirjoitin tallikiusaamisesta ja aikuisten välisestä kiusaamisesta. Tänään taas yhteisöjen narsistisista harhoista. Vaikka oikeastaan en jaksaisi kirjoittaa yhtään mitään. Oikeastaan minulla on ollut niin hyvä mutta pitkä päivä. Olen tehnyt töitä, etsinyt heinäpaaleja ja nauttinut saadessani seurata hevoshierojan työtä. On ilo nähdä kun joku todella osaa auttaa. Myös kipeytynyt ja siksi kiukkuinen hevoseni nautti tilanteesta. Ja siten minä taas osasin auttaa ja tuntea kiitollisuutta siitä.

Mutta siitä harhaisuudesta voi lukea täältä, koska minä en jaksakaan kirjoittaa :-D

Minua hiukan harmittaa on sellainen kun heikkojen puolustajia mollataan vain siksi kun puolustamispuheisiin liittyy syyllistymistä. Olisiko joku tärkeämpikin asia, kuin entuudestaan vahvojen tahojen puolustelu. Nyt viittaan sellaiseen varsin sivistyneeseen ärtyneisyyteen mitä koetaan kun joku sosiaalitantta, kukkahattutäti, viherpiipertäjä, vasemmistoradikaali tai ihmisoikeushörhö omistautuu asioille joilla oikeasti halutaan vain hiukan tasapainottaa valtasuhteita. Hyväosaiset nielköön herneensä koska heillä on varaa ostaa närästyslääkettä :-D

15.10.2013

Aikuisetkin osaavat sen

Aloitin hevosharrastuksen uudelleen kymmenisen vuotta sitten ja silloin nautin ajatuksesta saada harrastaa aikuisena. Syy tyytyväisyyteen ei suinkaan ollut se että olisin jotenkin fyysisesti varmempi, ei todellakaan. Lapsena / nuorena keho tuntui paljon paremmin sopivan satulaan ja hevosen liikkeisiin. Syynä oli se että ei tarvinnut pelätä joutuvansa kiusatuksi tai syrjityksi talliyhteisössä. Luotin siihen että kun on kyse aikuisista niin silloin homma on jotenkin siistimpää. Näin se ei kuitenkaan aina ole ollut.

Tosiasia kuitenkin on se että kiusaamista on kaikkialla missä on ihmisiä, eikä se katso ikää. Ilmapiiriä pilaavat erimielisyydet esim. hevosen hoidosta tai tilojen käytöstä. Sitten aina löytyy ihmisiä jotka eivät sovellu mihinkään yhteisöllisyyteen, ovat joko liian omaehtoisia tai vastuuttomia. Harrastuksen johon käyttää ihan tuhottomasti aikaa ja rahaa, pitäisi olla ensisijaisesti voimavaroja ja iloa tuottava. Ilmapiiri on niin tärkeä asia että sen eteen kannattaa tehdä töitä. Ja aina sekään ei riitä ja joudutaan turvautumaan järeämpiin keinoihin.

On muutamia asioita jotka todella saavat karvani nousemaan pystyyn. Toisen maineen systemaattinen tuhoaminen on yksi sellainen. Tässä nettifoorumeilla on iso osuus, kun siellä voidaan anonyymisti päästää suustaan melkein mitä vain. Ihmiset menettävät vähäisetkin käytöstapansa kun ei tarvitse kohdata ketään kasvokkain. Ja talleilla nousee helposti ihmisistä esiin yllättäviä puolia, kun useimmat  panostavat aika paljon harrastukseen ja toivovat saavansa panostuksilleen vastiketta onnistumisten, hyvän mielen, ystävyyden ja kuulluksi tulemisen muodoissa.

Joskus voi olla hyvä idea avata keskustelua niistä aisoista joita arvostaa. Minun listani olisi tällainen:
  • Jokainen voi ottaa vastuulleen sen että opettelee suhtautumaan toisiin arvostavammin. Usein iso syy ongelmiin on siinä että asetutaan ikäänkuin toisten yläpuolelle (tai alapuolelle).
  • Erilaisuuden rikkaus on klisee, mutta totta. Yleensä on hyvä jos voi oppia hiukan laajentamaan omia näkökulmiaan.
  • Käytännön asioista on hyvä keskustella suoraan, niistäkin joista ollaan eri mieltä. Yleensä auttaa kun kaikkien näkökulmat tulevat kuulluiksi.
  • Ihan normaaleilla käytöstavoilla pääsee pitkälle. On tärkeää että tervehditään, sanotaan kiitos ja pyydetään anteeksi.
  • Toisten ihmisten rikkominen on oikeasti rumaa. Henkilökohtaisuuksiin menevä arvostelu, paljastelu ja julkinen mollaaminen ovat asioita joilla voidaan aiheuttaa paljon mielipahaa.
Kun puhutaan todellisista luonnehäiriöistä, ei ole enää kysymys siitä miten luoda yhteiset säännöt. Kyse on enemmänkin siitä miten suojata omaa ja asiakkaiden yksityisyyttä tai jopa turvallisuutta, ainakin psyykkistä sellaista.

14.10.2013

Kiitollisuuspäiväkirja


Olen kiitollinen ystävistä, huolenpidosta ja rakkaudesta, kokemuksesta siitä että olen tärkeä.
Olen kiitollinen työstä ja suuresta vastuusta muistaa joka päivä arvioida taitojaan.
Olen kiitollinen terveydestä, elämästä ja sen kauneudesta, jokaisesta päivästä.
Olen kiitollinen lapsesta joka hyrisee tyytyväisenä kainalossani teini-iästä huolimatta.
Olen kiitollinen vaikeuksista, haasteista ja ponnistelun välttämättömyydestä, silloinkin  kun en jaksaisi yhtään yrittää.

Ja tänään:
Muistin olla kiitollinen saadessani olla läsnä tärkeässä hetkessä kun joku oivaltaa miten tärkeää on vaalia elämää
Muistin olla kiitollinen naapurista joka auttoi alkuun kun ymmärrykseni meinasi loppua.
Muistin olla kiitollinen kun muistin että pitää olla hitaampi ja kärsivällisempi.
Muistin olla kiitollinen kun muistin antaa tilaa.
Muistin olla kiitollinen kun kaupassa pieni tyttö tuijotti minua kuin olisi nähnyt omituisen satuolennon.
Muistin olla kiitollinen kun sain levätä koko illan.

12.10.2013

Blogin tarkoitus?

Viime aikoina olen ollut jotenkin haluton kirjoittamaan. Kirjoittamisen tarve syntyy jonkin asteisesta ahdistuksesta tai ainakin tarpeesta järjestellä päätään. Ja nyt sellaista ei ole ollut. Pyrin kyllä aktiivisesti vuorovaikutukseen face-to-face (tai ainakin facebook-to-facebook) ihmisten kanssa jotta saan peilata ajatuksiani muiden kanssa. Olen melko tyytyväinen sosiaalisten suhteideni määrään ja laatuun. Olen saanut muutamia todella hyviä ystäviä viimeisen pari vuoden aikana. Ja olen aktiivisesti yhteydessä kollegoihin viikottain. En siis koe olevani yksin millään muotoa.

Tasan kaksi vuotta sitten oli niin toisin. En nyt välitä tarkemmin referoida tilannetta jossa olin, mutta lyhyesti sanottuna, huomasin eläväni ihmissuhde-, harrastus- ja työkuvioissa monellakin tapaa epäterveessä ja vääristyneessä maailmassa. Olin todella surullinen ja ahdistunut kun tajusin että en ole millään tavalla turvassa. Olin luullut että on oikeus vaalia omia rajojaan ja niitä sitten rikottiin vähän joka suunnalta. Ja olin yksin, minulla oli silloin vain yksi ihminen joka tiesi koko tilanteen juuri sellaisena missä olin. Tilanteen absurdius ja kamaluus ei oikein houkutellut jakamaan asioita ainakaan ihan kokonaisuudessaan.

Erityisen tyytyväinen olen siihen että nyt suhde minua rikkoneisiin tahoihin on neutralisoitunut. Tunnen lähinnä pienen muljahduksen vatsanpohjassa kun ajattelen sitä miten sokeasti luotin. Ikäänkuin muistutuksena siitä että voi sokeutua uudelleenkin.

Jollain hassulla tavalla kokemus vaikutti kykyyni olla hevosten kanssa. Tulin säikyksi ja epävarmaksi, hevosista tuli pelon metafora ja jollain tavalla taannuin taidoissani. Jouduin siivoamaan minua rikkoneet asiat aika hitsin tarkkaan pois läheltäni, sillä vaikka en sitä halunnut, asia jotenkin tuntui seuraavan ja pitävän minusta kiinni monellakin tasolla. Samalla kun suhde asioihin neutraliositui, tunsin myös miten varmuus kasvoi. Ei se pelko kokonaan ole pois, mutta paljon vähäisempi kuin vielä viime keväänä, puhumattakaan viime syksystä. Ja jos ajattelen tunnelmia kahden vuoden takaa, minulle tulee hyvin kylmä ja jollain tapaa sellainen olo, kuin olisin tehty kanaverkosta.

Tänään taistelin ensimmäisen hevoseni kanssa rajoista ja siitä kuka määrää. Ja vaikka se ei todella ollut sitä mitä haluan jatkaa, niin jollain tapaa tunsin itseni todella vahvaksi kaikessa taitamattomuudessani. Ja tämän toisen hevoseni kanssa kävimme hyvän keskustelun siitä miten hieno ja lihaksikas hänestä on tullut.