22.1.2014

Huikeita kokemuksia

Ihmissuhdetyössä joskus on tilanteissa missä joku kiintyy ihan valtavasti ja tunne-elämä saattaa olla jonkin aikaa ihan sekaisin. Tämä taitaa olla sellainen tilanne jossa työtä tekevällä pitää olla just sopivanlainen tatsi ja riittävä ymmärrys ihmismieltä kohtaan.

Se voi tuntua pelottavalta olla niin isojen asioiden ja riippuvuuksien äärellä ja siksi on äärimmäisen tärkeää osata erottaa mikä on omaa tunnetta ja mikä vastatunnetta. Niissä koulutuksissa missä alunperin olen ammatillisen pätevyyteni hankkinut, ei oikeastaan ole sanallakaan puhuttu transferensseista vaan nähty terapia enempi valmennussuhteena. Mutta aina olen tiennyt että jos ihminen on lapsena jäänyt vaille läheisyyttä ja turvaa, niin sitten kun sitä turvaa ja hoivaa löytää niin joko pelkää niin että pakenee tai sitten jää kaikkine valtavine tarpeineen siihen lämmittelemään.

Eikä tämä tietenkään koske vain ammatillisia ihmissuhteita. Olen joskus ahdistunut todella paljon siviilielämässä hyvin takertuvasta ja ristiriitaisesti käyttäytyvästä. Ja myös siitä jonka fasadi ei tunnu koskaan pettävän jolloin olen kokenut seurustelevani ihmisen kuoren kanssa. Ammatillisesti ne tunteet on olemassa myös ja ne pitää hanskata jotenkin niin, että tilanne ei mene liian kuormittavaksi kummallekaan.

Ja kaikelta tältä välttyisi sillä kun pitäytyisi tiukasti käyttäytymistieteellisessä näkökulmassa. Mitä en siis ikinä tekisi, koska se ei auta niitä jotka apua kipeimmin tarvitsevat. Eikä tämä missään nimessä tarkoita sitä että ammatilliset rajat katoaisivat, vaan sitä että myös niistä asioista pitää pystyä puhumaan ja pysyä avoimena sille miltä siinä suhteessa tuntuu olla.

Välillä joutuu avoimen kiukun ja turhautumisen kohteeksi, eikä se tietenkään tunnu mukavalta. Oman tunteen läpi täytyy muistaa että jos minusta tuntuu hiukan epämiellyttävältä niin siitä toisesta täytyy tuntua ihan kamalalta, ja minulle maksetaan siitä että autan asiassa eteenpäin.

Huomenna alkaa kolmen päivän koulutuskokonaisuus jonka aiheena on transferenssi. Innolla odotan kurssikavereita joista osasta on tullut ystäviäni ja joita huomaan kaipaavani väliajoilla.

17.1.2014

Kyllä sen vain tietää

Pitäisi oppia kuuntelemaan itseään. Sain tarjouksen enkä löydä siitä mitään vikaa vaikka varmaan järjellä pitäisi. Intuitio sanoo että mene tätä kohden. Luota siihen mitä tunnet. Syntyykö yhteys vai ei?

Mietin miten aion jaksaa kaiken. Ison muutoksen. Ison työmäärän. Ihmisten pettymyksen. Ennenkaikkea luotsata nelijalkaiset ystävät muutoksen läpi ilman isompia kolhuja. Saada homma pyörimään ja saavuttaa tyyneys.

Ja jostain vain tulee luottamus siihen että kaikki vain sujuu ja stressi ei kasva liian isoksi. Mutta katsotaan nyt miten tämä menee. Ylihuomenna olen heti viisaampi.

15.1.2014

Mahdottomasta mahdollinen?

Joskus pitää vain katsoa totuutta silmiin ja tänään oli sellainen päivä. Joskus saatan olla hieman yltiöpositiivinen sen suhteen että asiat sujuvat tai ne laitetaan sujumaan. Minulla on joskus liian iso erilaisuuden sieto ja olen joskus ihan liian joustava. Sitten saatan yhtäkkiä huomata, että eihän tämä suju  ollenkaan niinkuin pitäisi.

Kyse ei ole mistään suurista ristiriidoista vaan yksinkertaisesti siitä että minä en voi hyvin jos koen että ei arvosteta vaikka itse yritän parhaani. Tai että sitä mitä teen ei yhtään ymmärretä tai edes haluta ymmärtää. Koko illan olen ollut hiljaa ja surullinen koska näen tämän niin että taas on jatkettava etsintää. Tätä minun suunnitelmaani mihin olen ihan tuhottomasti käyttänyt aikaa ja rahaa, ei saa uhata mikään.

Nyt olen taas sen tilanteen edessä että pitäisi etsiä sopivampaa toimintatilaa itselle ja hevosille. Tämähän on kolmas paikka missä yritän tätä hommaa viedä eteenpäin. Oikeastaan minulla on hyvin vähäiset toiveet: Rauhallinen paikka missä turvallisuustekijät on otettu riittävän hyvin huomioon. Siisteys ja kunnolliset tilat on tärkeitä, samoin rauhallinen tunnelma. Ja ystävällinen palveluhenkinen ilmapiiri, ei sellainen missä huudetaan tai käyttäydytään huonosti, tai ollaan muuten epäystävällisiä.

Kuulostaa niin tavalliselta ja yksinkertaiselta mutta ei todella ole sitä. Kysehän on arvoista ja siitä mitä kukin arvostaa.

Jos minä olen yrittäjänä tilanteessa jossa minun ostamani palvelu on huonolaatuista ja oman toimintani laatu kärsii, niin silloin minun vastuullani on hakea asiaan muutosta, eikä mukavuudenhalusta sulkea siltä silmiä.

12.1.2014

Tapaamisia

On tullut tavaksi - ei ihan jokaviikkoiseksi, mutta usein kuitenkin - istua työviikon päätteeksi viinilasillisella kaupungin ehkä kivoimmassa ja suosituimmassa viinibaarissa vaihtelevassa seurassa, kuten kollegojen ja vanhojen työkavereiden. Paikka on tolkuttoman täynnä, mutta saamme aikaan sellaisen keskustelun flown, että uppoudumme siihen ja pieneen humalatilaan, jolloin ympäristö menettää merkityksensä.

Perjantaina keskustelimme siitä miten välillä tuntee olonsa hiukan yksinäiseksi, vaikka tietää että se ei ole edes totta, vaan subjektiivinen kokemus, tunne siitä että oma minuus katoaa vuorovaikutustyössä missä on oltava 110% läsnä toisille. Ja että sitä tunnetta on vaikea jakaa sellaisen ihmisen kanssa joka odottaa minulta jotain, kuten omatkin läheiset ihmiset usein tekevät. Siihen tarvitaan joku joka samalla lailla väsyy vastaamaan tarpeisiin ja haluaa vain olla seurassa ilman odotuksia tai niihin liittyviä paineita. Siksi nämä viinilasilliset ovat niin tarpeellisia.

Ja viime viikolla juttelin pitkästä aikaa, ystäväni kanssa jonka kanssa on joskus ollut tosi vaikeita juttuja samoista syistä ja jolle olen ollut vihainen vastavuoroisuuden toteutumattomuuden ja liian isojen  odotusteni takia. Koko juttu on tuottanut surua ja petetyksi tulemisen tunnetta ihan yli kohtuullisten rajojen. Olen joutunut toteamaan että tässä oma osuuteni on vähintään se 50%, koska omat tarpeeni kurjassa tilanteessa ovat olleet niin suuret ja niitä olen sitten siirtänyt eteenpäin. Mutta nyt asia on saanut riittävästi raikasta ilmaa ympärilleen ja mittasuhteet ovat paikoillaan.

Minuuden rajojen hämärtymisestähän siinä on kysymys. Silloin kokee että tarvitsee hirveän paljon peilausta ja varmistusta sille olenko tässä ja olenko oikeasti se mitä luulen. Ja sellaisia me ihmiset vain olemme.

Arjen rytmi

Hain Iidan eilen uuteen kotiin. Matkaa oli joku kuusi kilometriä pikkuteitä, joten en viitsinyt aamulla kiskoa miestä ylös, vaan kävin yksin. Trailerin kiinnittämisessä tarvitsin hiukan apua, mutta muuten pärjäsin oikein hyvin vaikka olikin ahtaita pihoja ja mäkisiä liukkaita teitä. Iida käveli nätisti koppiin, mutta huuteli sitten niin kauan kuin varsan ja "poikaystävän" ääni kuului. Perillä Iida käyttäytyi kauniisti, mutta vieraan varsannähtyään oli aika vakuuttunut siitä että se oli hänen lapsensa. Pihatossa pojat tietenkin olivat aika innoissaan uudesta tytöstä ja Iida potki niitä aika tavalla. Tilanne kesti ehkä 20 minuuttia ja sitten kaikki oli muuten rauhallista, mutta Iida kutsui varsaa aina välillä. Illalla ruokinta-aikaan Iidaa ei oikein päästetty syömään, mutta aamulla vaikutti siltä että kaikki olivat rauhassa, eikä Iidaa enää ajettu pois. Kävimme hiukan kävelyllä ja katsomassa vierasta varsaa, joka totesi Iidalle että en ole sinun lapsesi. Toivottavasti tilanne illalla pysyy rauhallisena ja Iida pääsee katon alle syömään.


Taavi on kovasti ihastunut Iidaan ja tämä tarjoaa peppuaan Taavin nuuskittavaksi. En yhtään ihmettelisi jos Iida tulisi kiimaan lähipäivinä. Katsotaan nyt sitten miten sen kanssa menee. Minulla ei ole tyttöhevosista yhtään kokemusta :-).

Maunon kanssa käytiin jälleen keskustelua satulavyön potkimisesta. Eilen se ei suututtanut yhtään, mutta tänään tilanne oli muutenkin levottomampi. En nyt usko että mikään on huonosti, sillä mahanaluskarvat on ajeltu pois ja eilen oli hyvä päivä. Ratsastin Maunolla tunnin verran ja se sujui oikein hyvässä yhteistyössä.

Eilen oli hiukan suttuinen keli, pyrytti ja tuulikin. Tänään on ollut aurinkoinen pakkaspäivä, jotain -8C. Tällaisia viikonloppujen pitäisi olla.

Minulla menee viikonloppuisin tallilla kolme-neljä tuntia ja sitten teen hiukan kotitöitä tai paperihommia. Eilen tein valmiiksi työnohjaajakoulutuksen lopputyön ja tänään pitäisi tehdä kirjanpitoa, laskuja ja lausuntoja. Ja illalla täytyy olla aikaa vain möllöttää sohvalla, kirjoitella blogia, lukea tms. Se on syy siihen miksi en tee paperihommia viikolla. En vaan jaksa tehdä niitä työpäivän päätteeksi.

Minulle parhaiten sopii sellainen sopivan aktiivinen ja aikataulutettu elämä, johon olen varannut riittävästi aikaa vain lepäämiseen. Neljänä päivänä viikossa olen sen 3-4 tuntia tallilla, mikä tekee siis viikossa 12-16 tuntia ja potilastyötä teen 25-30 tuntia viikossa. Kotitöitä teen todella vähän, koska olen hyvä delegoimaan. Iltaisin en siis tee oikeastaan yhtään mitään.


9.1.2014

It's done!

Nimittäin kolmas hevonen. Erittäin paljon töitä koko kevätkaudeksi jotta saan sekä hevosen, alkavan koulutuksen, että kesäloman maksettua. Kaikkien muitten kulujen lisäksi. Kuusi asiakasta per jokainen arkipäivä on ehdoton maksimi jonka jaksan ja nyt mennään maksimeilla. Ja kipeäksi ei nyt saa tulla, eikä loukata itseään.

Päätöstä auttoi ajatus siitä että koko kevään ja osan kesäävoin oikeasti tehdä aika paljon terapiatyötä hevosten kanssa, nyt kun tiedän että minulla on siihen sopivampi työkaveri. Taavi ei missään tapauksessa jaksa kahta asiakasta päivässä, mutta luulen Iidan jaksavan, jolloin periaatteessa voisin olla kokonaista kaksi työpäivää viikossa tallilla. Ja ehkä kesän tullen saattaisi Maunokin kesyyntyä työkykyiseksi. Se on ennenkin onnistunut leppoistumaan aivan lällykäksi kun pääsee laitumelle. Ja hevosten kanssa työskentely jos mikä auttaa jaksamaan. Se ei nimittäin ole ollenkaan niin kuluttavaa kuin tuolissa istuminen.

Mutta ensin on tammikuu ja helmikuu jolloin on liian kylmä tehdä koko päivä ulkona.

Siirtyminen, viljattomaan, sokerittomaan vähähiilihydraattiseen luolamiesruokavalioon on sujunut mutkattomasti. Tänään tosin menin katsastamaan autoa (kuukauden myöhässä) ja epähuomiossa napostelin piparin. Ehkä lievittääkseni unohtumisesta johtuvaa häpeäntunnetta.











6.1.2014

Ajatelmia vuorovaikutuksesta

Hirviöponiini liittyen olen käynyt taas kovia sisäisiä keskusteluita ja itse asiassa viime yön nukuin toosi huonosti niihin liittyen. Hyökkäävä ja ihmisen rajoja kunnioittamaton käytös on ehkä hankalin käytösongelma hevosella, koska se todella tekee hevosesta vaarallisen. Kyse on laumahierarkiasta ja siitä että hevonen on oppinut että laumassa on johtaja jota kannattaa kunnioittaa pysyäkseen itse turvassa. Laumahan on hevoselle ennenkaikkea turva. Nyt kun Mauno on pois laumasta, se "testaa" voiko hän itse olla itsensä johtaja vai onko joku joka on ylempänä.

Meillä on paljon tilanteita jotka sujuvat hyvin, koska Mauno ei pelkää asioita. Sitten on tilanteita joista se ei kauheasti pidä, ja niissä se ikäänkuin laajentaa vastuualuettaa pikkuhiljaa jos en pidä varaani. Niissä tilanteissa luottamus on rikkoontunut. Sellaisia tilanteita on satulavyön kiristäminen ja herkuttelun estäminen. Mauno provosoituu erityisesti siitä jos heilutan tai kohotan kättä sen edessä, koska joskus olen sillä estänyt hyökkäysliikkeen. Mutta nyt se ei toimi yhtään vaan provosoi. Lopetan hyökkäyksen ottamalla sen päästä kiinni ja pitämällä sitä aivan hiljaa jonkin aikaa. En puhu mitään enkä  liiku. Muistuttaa paljon holdingia :-).

Ja on tilanteita joissa se antaa vastuun minulle ja luottaa, kuten reissussa ollessamme, kärryillä ajaessa, enimmäkseen ratsailla sekä tänään kun klippasin sen mahan paljaaksi. Se selvästikin pelkäsi aika paljon klipperin kovaa ääntä, yritti paeta ensin mutta sitten rauhoittui kun määrätietoisesti aloin ajelemaan karvoja (arimmasta mahdollisesta paikasta) ja lopuksi oli aivan rento ja melkein nukkui.

Eli kun teen analyysia tilanteista jotka eivät suju, niihin liittyy useita rajoittamisen ja kieltämisen kokemuksia joissa olen ehkä ollut eriasteisesti vihainen. Sensijaan uusi pelottavakin juttu jossa olen vain määrätietoinen, sujuu. Huonojen tilanteiden estäminen on siis ensisijaista, en saa tehdä asioita jotka provosoivat ja missään tapauksessa en saa itse provosoitua, kuten karjua tai huitoa. Niin en ole pitään aikaan tehnytkään. En myöskään saa millään lailla osoittaa pelkoa, epävarmuutta, väistää tms. Kaikessa vain täytyy olla määrätietoinen, rento ja rauhallinen.

Satulavyön kiristämiseen liittyvä inhotus poistunee klippauksen myötä, eikä se ole ongelman ydin. Ongelman ydi on siinä että se katsoo aiheelliseksi ja mahdolliseksi ajaa minut pois alueeltaan. On myös ollut tilanteita joissa se raivostuu kun en kiinnitä siihen huomiota tai annakaan ruokaa mikä on taskussani. Näitä saa vielä paljon pähkäillä.

On vapauttavaa ja tärkeää olla välillä terveemmän hevosen kanssa, kuten Taavi on. Se kun ei koskaan mene ylitseni vaikka kyseenalaistaa sekin. Ja Iidan kanssa kävimme tänään kävelyllä (ei, se ei vielä ole omani mutta käyn siihen tekemässä tuttavuutta). Iida on tarkkaavainen ja huolehtiva, kantaa erilailla vastuuta ja sen täytyy oppia luottamaan että minulla on isoin vastuu.

5.1.2014

Jatkoa edelliseen

Muistan elävästi ajan jolloin sunnuntaina iltapäivällä oli apea fiilis työviikon alkamisen takia. Muistan myös sen miten loman alkaessa ihmettelin miten kummassa jaksan kuukauden päästä mennä töihin ja miten ihmeessä selviän hengissä kokonaisen vuoden. Muistan miten työpaikan ovella tuli inhottava olo vatsaan ja miten päivän mittaan kärsin vatsaoireista ja alati pahenevasta päänsärystä. Muistan mystiset niveltulehdukset ja pelastavan poskinontelontulehduksen joka kesti kaksi viikkoa keskellä kaunista kesää, antaen mahdollisuuden levätä ilman "kasvojen menettämistä". Muistan sen päivän kun piti vaihtaa työhuoneita, kukaan ei auttaut ja puolen tunnin päästä olisi pitänyt olla vastaanottamssa asiakkaita aulassa. Muistan miten purin hammasta vedet silmissä ja estin itseäni heittämästä paperikasaa typerästi hymyilevän esimiehen päälle. Muistan repivät riidat, joukkojen keräämiset ja työkaverin vakavan sairastumisen josta ei voinut puhua.

Olen niin kiitollinen kun se on takana ja selvisin. En erityisemmin enää edes odota lomia ja viikonloppuja. En kärsi kivuista enkä voi pahoin. En oikeastaan ole juuri koskaan kipeä. Joskus voi olla hiukan pitkästyttävää ja istuminen sisällä saa hieman tunkkaisen olon, mutta se menee ohi. Työssä ei ole mitään uhkaavaa. En myöskään pelkää tulevaa päivää tai tapaamisia. Saan valita kenen kanssa teen töitä ja yhdessä tekeminen on harvinaista herkkua jota oikein odottaa.

Mutta tiedostan sen että kerran kun on ajautunut sellaiseen, niin se kokemus on aina kolkuttelemassa nurkan takana. En saa villiintyä liikaa kaikista hienoista ideoista tai yhteistyövirityksistä. On syytä pysyä äärimmäisessä selkeydessä kaiken suhteen. 

3.1.2014

Minä ja Työ

15 vuotta sitten suhde työhön oli todella ristiriitainen: Koin että stressaannun kaikista oletuksista, etenkin niistä joissa olisin tullut nähdyksi yksipuolisen vahvana, osaavana ja potentiaalina. Opiskelut menivät huonosti ja tein töitä stressaantuneena elääkseni jotenkin. Toisaalta selvisin aina tehtävistä  hienosti - haastavistakin tilanteista, mutta olin silti ahdistunut ja pakoilin ajatusta lopullisesta valmistumisesta ammattiin.

10 vuotta sitten olin siis saanut maisterin tutkinnon valmiiksi opiskeltuani 10 vuotta kolmessa eri yliopistossa kahta eri tutkintoa. Ja olin todella stressaantunut siitä että minun piti löytää koulutusta vastaavaa työtä. Inhosi kilpailuasetelmaa työnhaussa mutta pärjäsin aina silti kaikessa yli kaikkien odotusten, jopa niissä työhaastatteluissa. Sain sopivaa ja kiinnostavaa työtä mutta stressasin silti, koska koin että en osaa mitään ja työn vapauskin ahdisti.

5 vuotta sitten tajusin että työntekijän rooli ei sovi minulle, koska en saanut tehdä työtä haluamallani tavalla ilman tunnetta siitä että minua riistetään ja revitään joka suuntaan. Lisäksi työryhmien sisäiset dynaamikat tuntuivat raskailta, vaikka oli jo siihenkin aika tottunut. Työryhmässä sain aina myönteistä palautetta osaamisestani, luovuudestani ja rohkeudestani. Tunsin olevani häkissä. Valmistuminen uuteen ammattiin alkoi häämöttämään lähitulevaisuudessa. Aloin suunnittelemaan siirtymistä yksityisyrittäjäksi.

Nyt. Työ kiinnostaa, ei ahdista. Työ tuntuu turvalliselta vaikka olenkin yrittäjä. En mieti juurikaan työhön liittyviä uhkatekijöitä. Yrittäjyys mahdollistaa paremmin työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisen. En vaihtaisi mihinkään enkä palaisi entiseen. Vastaan Liisan esittämiin kysymyksiin:
  • Onko tämä minun työtäni? 
    • En osaa enää ajatella muunlaista työtä. Voisin kyllä vaikka kirjoittaa enemmän, osallistua työhön liittyviin kehittämishankkeisiin tms. Silti tämä olisi se Mun Juttuni
  • Elänkö etupäässä työni kautta? Jos elän, niin miten teen työstä sellaista että se todella myös elävöittää ja energisoi minua? Onko tässä työssä edellytykset siihen, vai taistelenko tuulimyllyjä vastaan?
    • Tunnustan eläväni, siis peilaan kaikkea työhön ja takaisin, mutta teen paljon muutakin, kuten harrastan hevosia, koiria yms. Työ on raskasta mutta myös antaa enemmän kuin ottaa, kun ymmärtää aina paremmin ja paremmin. Tulee nöyremmäksi, pienemmäksi ja tyytyväisemmäksi. Työ opettaa läsnäolemaan hetkessä, pakostakin.
  • Miksi teen tätä työtä? Siis ihan oikeasti, miksi?
    • Intohimo. Palo. Kiinnostus. Uteliaisuus. Mahdollisuus.
  • Onko minulla elämä? Millainen se on? 
    • Rikas monella tavalla. Ei kai enenmpää voisi elämältä toivoakaan.
  • Kuka olisin jos en tekisi tätä työtä? Kuka olisin, jos en tekisi mitään työtä? 
    • Joku hassu kissatäti joka elää kirjoittamalla - tai sitten ei. Olisin aika paljon vähemmän, mutta pakon edessä sopeutuisin koska arki on tärkein.
  • Olisinko edelleen hyvä, kelvollinen ihminen, jos en saisi mitään palautetta työstäni?
    • Jonkun verran saan myönteistä palautetta, mutta en oikeastaan kovin usein. Mittailen asiakkaiden edistymistä ja olen siihen tyytyväinen. Jos ei olisi työtä, varmasti minulla pitäisi olla jokin muu merkityksellinen asia jonka avulla hahmottaisin itseäni. Luultavasti se liittyisi perheeseen ja eläimiin. Pitäisikö sitten pystyä elämään täysin ilman palautetta? Ei minusta, sehän olisi luonnotonta.
  • Ja klassikko: jos saisin lottovoiton, jatkaisinko edelleen tätä työtä?
    • Jatkaisin mutta tekisin vähemmän ja luovemmin.

1.1.2014

Vuoden ensimmäinen

Minulla ei ole mitään ihmeellistä tämän alkavan vuoden suhteen. Tiedän että tulen tekemään paljon töitä, oppimaan tai ainakin opiskelemaan paljon. On ihan hyvät fiilikset, rauhallinen mieli ja aion jatkaa valitsemallani tiellä :-). Ainoa tavoite on se painon pudottaminen ja siihe liittyvä ruokavalion remontointi / liikkeellä pysyminen.

Mutta tässä muutamia havaintoja siitä tiestä:

Edelleen aion pyrkiä kouluttamaan eläimiäni stressittömillä tietoisuustaitoihin perustuvilla tavoilla. Sain tänään hyvän fiiliksen kun emmittyäni päätin kuitenkin osallistua koko tallin hevosten irtohypytykseen. Meillä on ihmisiä jotka osaavat rakentaa kujan ja esteet oikeaoppisesti, mutta sitten kun sinne laitetaan hevosia jotka eivät ole tottuneet irto / maastakäsin työskentelyyn, niin homma menee usein hiukan kamalaksi. Kaikkea ei voi sanoa ääneen, ja jokainen yrittää parhaansa, mutta meillä saattaa olla pieniä näkemyseroja toimintatavoissa. Minulla on koko ajan toleranssiympyrä iskostuneena päähäni, kuin  automaatti joka säätelee painetta hevoseen nähden. Ja molemmat "erityislapseni" hyppäsivät todella mielellään, iloisesti ja stressittömästi, hyvässä järjestyksessä ilman suurempia kevätjuhlaliikkeitä. Fine. Saan olla tyytyväinen :-)


Työmaalla jatkan samoilla metodeilla ja opiskelen lisää. Aloitan dissosiaatiokoulutuksen helmikuussa ja kehoterapiakoulutus jatkuu myös. Harrastan edelleen joogaa ja mindfulnes meditointia (vapaalla tyylillä).

Ja siihen ruokavalioon liittyen, jatkan entiseen malliin, hiukan paleohenkisesti, mutta mihinkään tiukkapipoiseen luolakäyttäytymiseen en aio ryhtyä. Jätän nyt ne viljat ja makeat pois ja yritän entistä enemmän laittaa ruokaa itse.

Liikunnan suhteen yritän viettää mahdollisimman paljon aikaa talleillen, niin ei tarvi panostaa kuntosaleihin :-D