Tapaamisia

On tullut tavaksi - ei ihan jokaviikkoiseksi, mutta usein kuitenkin - istua työviikon päätteeksi viinilasillisella kaupungin ehkä kivoimmassa ja suosituimmassa viinibaarissa vaihtelevassa seurassa, kuten kollegojen ja vanhojen työkavereiden. Paikka on tolkuttoman täynnä, mutta saamme aikaan sellaisen keskustelun flown, että uppoudumme siihen ja pieneen humalatilaan, jolloin ympäristö menettää merkityksensä.

Perjantaina keskustelimme siitä miten välillä tuntee olonsa hiukan yksinäiseksi, vaikka tietää että se ei ole edes totta, vaan subjektiivinen kokemus, tunne siitä että oma minuus katoaa vuorovaikutustyössä missä on oltava 110% läsnä toisille. Ja että sitä tunnetta on vaikea jakaa sellaisen ihmisen kanssa joka odottaa minulta jotain, kuten omatkin läheiset ihmiset usein tekevät. Siihen tarvitaan joku joka samalla lailla väsyy vastaamaan tarpeisiin ja haluaa vain olla seurassa ilman odotuksia tai niihin liittyviä paineita. Siksi nämä viinilasilliset ovat niin tarpeellisia.

Ja viime viikolla juttelin pitkästä aikaa, ystäväni kanssa jonka kanssa on joskus ollut tosi vaikeita juttuja samoista syistä ja jolle olen ollut vihainen vastavuoroisuuden toteutumattomuuden ja liian isojen  odotusteni takia. Koko juttu on tuottanut surua ja petetyksi tulemisen tunnetta ihan yli kohtuullisten rajojen. Olen joutunut toteamaan että tässä oma osuuteni on vähintään se 50%, koska omat tarpeeni kurjassa tilanteessa ovat olleet niin suuret ja niitä olen sitten siirtänyt eteenpäin. Mutta nyt asia on saanut riittävästi raikasta ilmaa ympärilleen ja mittasuhteet ovat paikoillaan.

Minuuden rajojen hämärtymisestähän siinä on kysymys. Silloin kokee että tarvitsee hirveän paljon peilausta ja varmistusta sille olenko tässä ja olenko oikeasti se mitä luulen. Ja sellaisia me ihmiset vain olemme.