28.6.2013

Silmähaaveri

Viikko on mennyt ihan vilauksessa. Viime viikonloppuna olin sunnuntaina menossa ratsastamaan ja miehen oli tarkoitus hiukan seurustella toisen heposen kanssa. Huomasimme että Maunon silmässä on jotain vikaa, se oli selvästi kipeä ja valolle arka. Tarkemmin tutkittuamme totesimme että silmän verkkokalvolla on haava ja sen täytyy olla hyvin kipeä. Päivystävä elänlääkäri tutki ja totesi saman asian ja saimme sekä silmään laitettavaa antibioottia, että kipulääkettä pariksi päiväksi. Antibioottitippoja piti laittaa kahden tunnin välein, mikä tarkoitti siis aikamoisia järjestelyitä.

Silmä näytti paranevan hyvin, se ei enää ollut valolle arka, eikä hevonen vaikuttanut kipeältä. Tiistaina kuitenkin oma eläinlääkärimme totesi että reikä ei ole mennyt umpeen ja että hän ei pysty sanomaan onko silmässä vierasesine vai onko haava syvempi kuin ensin ajateltiin. Hän sitten päätti tehdä lähetteen Viikkiin hevossairaalaan, missä oli asian tutkimiseen tarkoitettu laitteisto ja osaaminen. Ei sitten auttanut kuin perua päivän hommat ja lähteä ajamaan. Onneksi sain kuskin mukaan, koska minulla ei ole trailerin vetämiseen tarvittavaa ajolupaa vieläkään ja mieskin ehti lähtemään Japaniin työreissulle.

Viikissä henkilökunta oli melkein yhtä hämmästynyttä kuin potilaskin, sillä hekään eivät ensin osanneet sanoa mistä on kyse. Silmää huuhdottiin ja juuri kun eläinlääkäri vitsaili avustajalleen että ei tässä ole kyse mistään painepesurista, tilanne korjaantui ja kökkö, mikä lie olikin, irtosi ja katosi. Paikalle hälytetty silmäspesialisti totesi saman ja muutamien näytteiden jälkeen lähdimme ajamaan kotiin.

Mauno (se hirviöponi) käyttäytyi koko ajan hyvin maltillisesti ja kärsivällisesti, tukevasti lääkittynä, moneen kertaan rauhoitettuna, pisteltynä, nälkäisenä, janoisena ja kipeänä, huolimatta yli neljän tunnin kopissaseisomisesta ja hikoilusta helteessä moottoritiellä. Viikissä sitä hämmästytti kaikkien laitteiden, vilkkaan liikenteen ja muutenkin maalaispojalle oudohkon ympäristön keskellä vain kolme asiaa ja nekin lievästi. Kopiseva asfalttipiha (emme juuri koskaan ole olleet asfaltilla). Hevossairaalan lasiovet ja niistä näkyvä oudonvärinen kuvajainen. Lattiakaivo (tämä oli entuudestaan tuttu juttu, Mauno ei halua kävellä lattiakaivon yli).

Koko episodi on nyt suurnpiirtein ohi. Parina päivänä vielä laitetaan silmäsalvaa, mutta tänään vein molemmat pojat takaisin laitumelle. Taavi raukka on joutunut seisomaan tarhassa koko sen ajan koska arveltiin että hän ei kuitenkaan viihdy laitumella yksin. (Pojilla on siis nyt oma yhteinen laidun, Maunon epäsosiaalisen käytöksen ja Taavin liian vilkkaan / kiihkeän rakkauselämän takia.) Olemme siis tyytyväisiä vaikka lomarahastoon tuli aika iso lovi :-/.

23.6.2013

Siedätystä

Tänään on ollut pitkä päivä hevosten kanssa. Valmennustuntia ja haaveria on mahtunut päivään.

Valmentajani (jonka muuten löydätte täältä, jos kiinnostaa) on ehdottomasti pro. Minulla on paljon ongelmia kehon ja mielen hallinnassa, samoin molemmilla hevosillani. Olemme erityisen erityistarpeisia ;-). Ja Kata löytää aina "yhteyden" ongelman ytimeen, mikä se milloinkin on. Hän opettaa klassista kouluratsastusta "hitaasti hyvää tulee" metodillaan, ilman pikaratkaisuja tai keinotekoisia myönnytyksiä. Hevonen oppii hiljalleen kantamaan itseään paremmin ja ratsastajan itseluottamus kohenee.

Minun isoin ongelmani ratsastuksessa on kontrollista luopumisen pelko ja on ollut hienoa oppia että hevosta ei "hallita" ahdistavalla ohjastuntumalla, vaan annetaan sen rauhassa kantaa itsensä jolloin se ei myöskään panikoidu ahdistuksessaan. Tämä on ollut viimeisen puolen vuoden aikana tärkein oppi, mikä oli ennen isoin ongelma, ei enää.

Ongelmia riittää ja todella helposti hupsahdan sellaiseen kehosta poistumisen tilaan. Harjoittelimme siis kehossa olemista. Ja sitten kun oli palaset kohdallaan, sain "siedätyshoitoa" pelkoon liittyen, eikä kertaakaan tullut sellainen olo, että en luota tai että olen liikaa "punaisella" vaikka olinkin reippaasti epämukavuusalueella. Taavin kanssa en ole ratsastanut  kuukauteen, koska halusin antaa sille "lomaa" epävarmuudestani sen reagoitua toisen ihmisen epävarmuuteen aika vaarallisella tavalla. Nyt uskalsin vahvasti kannustettuna pyytää siltä enemmän ja vaikka harjoitus ei mennyt ihan putkeen, oli vahvasti sellainen olo että pärjään. Taavi oli pyöristynyt aika paljon laitumella ja huomasin että sen tasapaino oli ratsutuksessa parantunut.

Tämä on mielenkiintoista siksikin että Kata tekee vaistomaisesti juuri niinkuin traumatisoituneen asiakkaan kanssa pitääkin, eli jos tarkastelen asiaa "ammattinäkökulmasta", en näe siinä mitään mitä en allekirjoittaisi. Minulla on huonoja kokemuksia aika monista valmennuksista ja yleensä ne johtuvat siitä että valmentajan ego tunkee esiin epämiellyttävällä ja häiritsevällä tavalla. Tämä on tärkeä oppi itsellenikin siitä miltä se oikeasti tuntuu. Vaikka kyse ei ole terapiasta, niin samoilla alueilla liikutaan silti.

20.6.2013

Huutavat vauva-aikuiset

Tänään mietin koko aamupäivän vastuullisuutta sosiaalisessa mediassa. Mietin voinko kirjoittaa niinkuin todella ajattelen, vai pelkäänkö liikaa ihmisten reaktioita. Sitten päätin kirjoittaa:
Miettikää millainen olo tulee kun kaupan kassa näyttää nyrpeältä, joku ohikulkija mulkaisee, vastaan tulee itkevä ihminen tms. Jää miettimään liittyikö tämä minuun vai mihin. Samanlainen vaikutus on päivityksillä joiden ainoa merkitys on harmin levittäminen, ilman mahdollisuutta vaikuttaa asiaan tai liittää sitä mihinkään. Jos jotain ei halua eikä voi jakaa, sen voi jättää jakamatta. Ja sitten voi jakaa niiden kanssa joiden kanssa haluaa jakaa. Viestit joissa lukee vain että "v...ttaa" tms ovat vain turhaa mediasaastetta (ja huomiota voi hakea muutenkin ;-))

Minusta se on meidän jokaisen vastuulla millaista maailmaa rakennamme ja miten elämme yhteisöissämme. Ja osa sitä vastuuta on selkeä vuorovaikutus. Se vain ON funktionaalista, viestimme sitten toisten aikuisten, lasten tai eläinten kanssa. Se tulva mikä medioista tulee on valtava kuormitus aivoillemme ja sen laatua voi yrittää parantaa. Avoin vuorovaikutus on aina parempi kuin salamyhkäinen sonnanlevittäminen.

Joku ehti kommentoimaan, että ei tarvitse lukea. No ei, mutta elämme jatkuvan uutisvirran keskellä jokatapauksessa: Päivityksiä tulee luettua, ne ovat loputon virta ihmisten viestejä toisille ihmisille, mutta jokainen voi omalla kohdallaan miettiä miten tässä maailmassa haluaa viestitellä ja mitä tarkoitusta se palvelee. Haluaako kiukutella tuntemattomille, näyttää keskaria liikenteessä, irvistellä ärsyttäville kakaroille jne. Vai haluaako oikeasti jakaa ajatuksiaan, pyytää tai tarjota olkapäätä.

Jos joku kommunikoi lapsen kanssa epäselvästi, reaktiivisesti huudellen, siihen helposti reagoidaan kielteisesti, mutta sosiaalisessa mediassa me vauva-aikuiset katsomme oikeudeksemme huudella ja haistatella, levittää manipuloivaa propagandaa, rikkoa toisten rajoja, paljastelemalla, nolaamalla jne.

Näitä taitoja opetetaan myös koirakouluissa ja hevostaitoihin liittyen. Viesti selkeästi, älä sotke omia ja eläimen tarpeita jne.

18.6.2013

Pahuudesta

Mummoni tapasi sanoa että paha ei ole kenkään ihminen vaan toinen on heikompi toista. Tämä ilmeisesti on syöpynyt alitajuntaani niin että ajoittain on ollut vaikea myöntää, että joskus / usein / yleensä pahuus on myös valinta. Useimmat ihmiset sisimmässään tietävät toimivansa vähintäänkin pahuuden rajoilla.

Olen tutustunut valitettavasti sekä lapsiin että eläimiin kohdistuvaan kiusaamiseen / pahuuteen. Omat rajat tämäntyyppisen suhteen ovat aina olleet selkeät, mutta on hämmentävää silti kohdata kyvyttömyyttä lopettaa pahanteko, oma tai muiden. Mistä siinä sitten on kyse? Yksi selitys on tietenkin transferenssi, eli tunteensiirto. Oma tuskallinen häpeä ja kyvyttömyys siirretään väkivallan avulla toiseen, avuttomampaan yksilöön. Joskus on kyse narsistisesta tarpeesta hallita. Hajota ja hallitse, toimii myös eläinten suhteen, eläimen, kuten hevosen tai koiran psyyken voi myös hajottaa ja sitten pitää sitä alistettuna. Eläimen / lapsen tunteet tukahdutetaan, koska narsistinen vanhempi ei kestä heikkoutta toisessa, eikä myöskään omaa syyllisyyden tai häpeän tunnettaan. Rajat itsen ja toisen välillä ovat liian hatarat, jotta toisen tunteita pystyisi erottamaan toisistaan. Eikä tarvitse olla edes narsistinen, vaan riittää jo tietynlainen emotionaalinen riippuvuus, läheisriippuvuus.

Hevosen hajottaminen on helppoa, koska se luulee olevansa pieni saaliseläin. Kissalla on vahvempi psyyke, ja koirankin saa parhaassa tapauksessa korjattua (meidän Ella on hyvä esimerkki alati kuntoutuvasta traumatisoidusta koirasta). Hevosen elämän voi yksikin väkivaltainen kouluttaja pilata, tosin on varmasti yksilöllisiä eroja. Ihmislapsi kokenee rakentamaan tietoisesti uusia merkityksiä ja mielen rakenteita, eläimet oppivat kokemuksista, mutta hitaasti koska niillä ei ole sellaisia kognitiivisia taitoja kuin meillä ihmisillä. Tosin uskon että ne taas vaistoavat asioita, kuten tunnetiloja paljon ihmisiä herkemmin.

Pahuuteen liittyen olen käynyt aika syvällisiä keskusteluita ihmisen kanssa jolla on ilmiömäinen näkemisen lahja, se on mielenkiintoista ja yllättävän tuttua, vaikka rajatieto ei ole mikään erityinen spesialiteettini ja olen aika skeptisyyteen taipuvainen muutenkin.

16.6.2013

Hajoava liike

Koko kevään olen ihmetellyt hevoseni kanssa ilmenevää ongelmaa. Tällä kaverilla, niinkuin hevosilla ylipäätään on etupainotteinen tapa liikkua ja vuosien varrella sitä on yritetty rakentaa tukeutumaan enemmän takaosaan ja kannattelemaan itseään paremmin jotta se jaksaisi kantaa ratsastajaa selän rasittumatta. Mauno on ollut sellainen peruskoulutettu ratsuhevonen jonka rakenne ei ole erityisen soveltuva tähän hommaan. Sen selkä on todella lyhyt ja sen tapa liikkua on sellainen että se nostelee voimakkaasti etujalkojaan.

Viime lokakuusta saakka sitä on koulutettu hiukan erilailla kuin ennen - klassisen kouluratsastuksen tavoin. Käytännössä se näkyy siinä että siltä vaaditaan enemmän kannattelua itse, kun taas ennen ratsastettu enemmän tuntumalla jolloin vaarana on että hevonen alkaa liikaa tukeutumaan ohjiin. Mauno alkoi protestoimaan uusia vaatimuksia ja sitten tuli kipeäksikin.

Nyt se on monta viikkoa ollut sellainen, että jaksaa hiukan aikaa, ja sitten alkaa kiukuttelemaan kiemurtelemalla ja puskemalla lapa edellä. Viime viikolla olimme yksityistunnilla ja se antoi minulle jonkinlaisen tatsin siihen että minun vain pitää pitää se pakka kasassa koko ajan, niin kauan kuin harjoittelemme. Heti jos herpaannun tai annan löysäillä, liike hajoaa. Olen ajatellut sen nyt jopa niin, että verryttelyt pitää tehdä kävellen maastossa, ja kentällä työskennellään.

Tämä voi kuulostaa tiukkapipoiselta, mutta kyse on tietynlaisen kierteen katkaisemisesta, myös itseltäni. Meinaan kun minulla on itselläni myös heikko keskittymiskyky ja olen aivan itse opettanut hevosen pyytämään "löysäilyä" kiukuttelemalla.

Tästä pääsemme helmasyntiini, eli itsekurin puuttumiseen. On asioita joissa olen ollut sinnikäs, kuten opiskeluissa ja tietynlaisen elämäntavan vaalimisessa. Mutta on paljon asioita joissa olen todella vetelä ja silloin kun ne liittyvät omaan fyysiseen kuntoon, koiriin tai hevosiin, ne harmittavat ihan hirveästi. Käytän siis uskomattoman paljon aikaa harmitteluun, sensijaan että tekisin jotain asioille.

Lapsena meitä ei kannustettu urheiluun vaan lukemiseen, kirjoittamiseen ja käsillä tekemiseen. Onneksi asuimme maalla, missä pakostakin tuli liikuttua paljon ja leikittyä ulkona. Tietyllä tavalla nautin siitä että jaksan ja osaan. Nautin ratsastuksesta, patikoimisesta (!), joogasta ja raskaista tallitöistä. En ole heikkovoimainen vaan mukavuudenhaluinen.

Tietynlainen liiallinen viihtyminen mukavuusalueella liittyy usein väsymykseen ja siitä olen kyllä kärsinyt todella paljon ja usein. Mutta nykyään paljon vähemmän, joten sitäkään ei voi syyttää. Tahdonvoima on voima joka pitää sysätä liikkeelle, se ei tule odottamalla.

9.6.2013

Kiintymys

Kiintymysaiheinen viikonloppu. Mukavaa oleilua ihmisen kanssa jonka kanssa ollut yhteinen koti viimeiset 15 vuotta. Kiintymystä kai sekin ;-). Ja aika syvälliset keskustelut aiheesta hyvän ystävän kanssa. Mietittiin miksi parisuhde tai seksisuhde menee ystävyyden edelle, siis eikö oikein hyvä ystävyyssuhde ole ikäänkuin "rehellisempi" kun siihen ei sisälly niin suurta taantumisen ongelmaa (ihmisethän taantuvat läheisissä suhteissaan, etenkin parisuhteissaan). Itse koen parhaaksi parisuhteeksi "kaverisuhteen" ja parhaaksi ystävyyssuhteeksi sellaisen missä ollaan niinkuin "sieluntovereita". Rakastuessaan tai ihastuessaan kuitenkin hullaantuu jostain sellaisesta "fantasiahahmosta" joka vastaa tyydyttymättömiin kiintymystarpeisiin.

Gloria Salon mukaan paras kiintymyssuhde on sellainen jossa ei olla "kiinni", eli mahdollisimman vapaa peloista ja jännitteistä jotka usein riivaavat kiintymyssuhteita. "Aikuisuuden romanttiset rakkaussuhteet heijastavat lapsuudessa omaksuttuja kiintymystyylejä. Jokainen taantuu ajoittain läheisissä parisuhteissa lapsen kaltaiseksi. Varhaisiän kiintymysmallit vaikuttavat tutkimuksien valossa vakailta ja melko pysyviltä sisäisiltä rakenteilta. Ihmiset kiinnittyvät puolisoihinsa pitkälti lapsuudessa omaksuttujen mallien mukaisesti; turvallisesti, välttelevästi, takertuvasti tai pelokkaasti."

Tässä Salon jutussa arveltiin että tietoisuustaitojen harjoittelu toisi omiin kiintymyssuhdemalleihin:
"Osa ihmisistä oppii ylittämään lapsuuden vuorovaikutuksessa omaksutun turvattomuuden ja toisiin ihmisiin kohdistuvan luottamuksen puutteen. Syvempi itseymmärrys ja uudet tukevat ihmissuhdekokemukest voivat muokata kiintymystyyliä turvallisemmaksi aikuisiällä. Syvien rakenteiden muuttaminen vaatii vanhoista malleista poisoppimista samalla kun uudet tilanteet ja kokemukset vahvistavat uusien lähestymistapojen oppimisen. Tietoinen ja hyväksyvä läsnäolo (mindfulness) on yksi tapa, jolla tällaista uutta itse-tietoisuutta voi kehittää."

Mindfulness on loistavasti integroitu osaksi kognitiivista psykoterapiaa, mutta se ei riitä eikä toimi jos niihin syvemmällä oleviin malleihin ei päästä ensi käsiksi. Kiintymysmalli ei voi olla asia joka sivuutetaan, kun se on niin iso osa meitä. Luottamuksen kehittyminen on tärkeintä ja ensisijaista. Ja se voi tapahtua korjaavien kokemusten kautta, mitä voivat olla ammattiapua tai sitten ihan vaan hyviä parantavia ihmissuhteita. Huonot kokemukset ihmissuhteista, olivat ne sitten terapiasuhteita tai muita, vain lisäävät ongelmaa. Tajusin tätä lukiessani, miksi minulla on aika turhautunut suhtautuminen mindfulnessiin, vaikka sitä ei varsinaisesti tässä mitenkään alleviivattu, kuin artikkelin viimeisessä lauseessa: "Ennen kuin oppii kiinnipitämättömyyden jalon taidon, on opittava kiintymään turvallisesti ja luottamaan toisiin ihmisiin. Turvalliselta pohjalta on huomattavasti helpompi kulkea Buddhan jalanjäljissä."

Hiukan sekavasti selitetty näin helteen pehmittämällä päällä juuri ennen nukkumaanmenoa, mutta pointtini siis tässä on se että SIIHEN TARVITAAN TOINEN IHMINEN; KANSSAKULKIJA. Meditointi ilman rakkaudellista kohtaamista ei vie asiaa eteenpäin. Olisi tietenkin näppärää jos ihmisiä voisi ikäänkuin ohjelmoida. Siksi en oikein usko sellaiseen terapiaa jota olen opiskellut ja itsekin käynyt, siis puhtaaseen kognitiiviseen tai ratkaisukeskeiseen lyhytterapiaan jossa terapiasuhteen merkitys on minimissään ja terapeutti on enemmänkin kuin valmentaja.

******************
Taavi on välttelevästi kiinnittynyt hevonen. Sen elämässä on ollut liikaa muutoksia, liikaa ristiriitaista käytöstä, liikaa vastuuta kannettavana. Tärkeintä sen kanssa on näyttää sille että siitä huolehditaan. Olen löytänyt sille mainion vuokraajan, pariskunnan joilla tuntuu ihan luonnostaan olevan hyvä tatsi näihin asioihin.

5.6.2013

Herkkyydestä

Kirjoitinko viime viikolla kohtaamisesta joka tuntui lahjalta? Tekisi mieli kirjoittaa uudestaan, niin hyvältä se tuntui.

Se on sitten niin hienoa kun tapaa ihmisiä joiden kanssa ovan vain niin helppo olla ja hengittää. Ja vielä hienompaa on se kun puhuu jonkun kanssa samaa kieltä niin että oikeastaan ei tarvitse edes sanoa mitään. Puhetta rehellisyydestä, avoimuudesta, rajoista ja itsensä suojaamisesta. Ja siitä miten tärkeää on aika-ajoin kysyä itseltään miksi teen näin, mikä minua ohjaa. Eikä kyseessä ole terapeutti tai sielunhoitaja vaan ihan tavallinen, "tavallista-herkempi" ihminen.

Mauno testaa minun hermojani ja luotettavuuttani, venkoilemalla ja kiemurtelemalla. Se keksii lukemattomia keinoja vastustaa määräysvaltaani, vaihdellen strategiaa aina kun edellinen selätetään. Nyt on tällainen aika sitten ;-)

Se on minun henkinen valmentajani joka kitkee minusta pois kaikkea epäfunktionaalista, kuten hermostumista, turhaa pelkäämistä ja murehtimista, epäloogisuutta, leväperäisyyttä, liiallista kontrollia, sitä että en tiedä mitä haluan, vastuun väistelyä ja laiskuutta... näin aluksi :-D

4.6.2013

Huolestus

Niinkuin joku saattaa tietääkin, teen välillä hevosten kanssa myös terapiatyötä, toisin sanottuna hevosavusteista terapiaa, mikä ei siis ole sama kuin ratsastusterapia. Tähän olen käynyt eläinavusteisen tunnetaito-ohjauksen koulutusta, jonka ohjaajatason suoritin reilu vuosi sitten, ja nyt jatkan sitten toista vuotta, valmistuakseni valmentajaksi / työnohjaajaksi. Tuo koulutus mitä kävin antoi muutamia todella hyviä ja maanläheisiä työkaluja jotka toimivat eläinten ja ihmisten kanssa, yhdessä ja erikseen.

Taavi on viime päivinä ollut taas hiukan huolestuneempi kuin aiemmin keväällä. Silloin kun se tuli minulle, siihen oli hiukan vaikea saada kontaktia. Se on hyvin koulutettu, rauhallinen ja sillä on hyvät sosiaaliset taidot laumassa (toisin kuin toisella hevosellani). Silti se jännittää tiettyjä ihan tavallisiakin  tilanteita ja jännittäessään se "sulkeutuu", eli menee "autistiseen" tilaan johon liittyy tietty ilme ja alahuulen roikkuminen (mikä siis muuten on rentoutumisen merkki, mutta tässä kohtaa se ei ole sitä).

Luulen että se jännittää tulevaa lauman siirtymistä laitumelle (kymmenenvuotias hevonen tietää että kesällä kaikki muuttuu), osittain siksi että se ottaa paljon vastuuta lauman turvallisuudesta.

Toinen juttu mitä se saattaa jännittää, on ratsutus, eli ratsuttaja käy kerran viikossa ja pyytää siltä enemmän. Pari viikkoa sitten se jotenkin "sekosi" laukannostossa ja esitti sellaisen rodeon että pelästytti ratsastajan (ja itsensä) pahasti. Sen jälkeen "ilme" palasi.

Tästä huolimatta se on hiukan ollut mukana terapioissa, noin kerran viikossa. Sekään ei ole sille tuttu juttu. Työskentelemme sen kanssa vapaana kentällä, jolloin se saa itse päättää tuleeko vai eikö tule. Kentällä se ei näytä huolestuneelta. Harjatessa kylläkin, ja olemme ottaneet Taavin ilmeen osaksi työstettäviä asioita, koska ongelma on kutakuinkin sama kuin terapia-asiakkailla (jännittäminen huolestuttavissa, vaativissa tai sosiaalisissa tilanteissa, dissosiatiivinen "poistuminen").

Kentällä opettelemme ottamaan kontaktia "jämäkän leikkisällä" tavalla, hoitotilanteissa tarkkailemme sen pysymistä "sietoikkunassa", lievän epämukavuuden alueella, varomalla menoa kipukynnyksen yli. Ja minä olen tietty koko ajan turvana hevoselle.