3.9.2013

Sieluntoverit

Olin aika kummallisella kurssilla viikonloppuna. Kyseessä oli silmänliiketerapiakoulutukseen liittyvä vapaaehtoinen syventävä kurssi joka toteutettiin kokemuksellisella tavalla, siis siellä oli kymmenkunta terapeuttia hoitamassa toisiaan.

Yksityiskohtia ei tietenkään voi kuvailla, mutta oli aika helpottavaa huomata että muillakin on ongelmia, mitä kenelläkin; itsetunnon, mielialan tai yleisen elämäntilanteen kanssa, lapsuuden traumoista puhumattakaan.

Olo oli aika reikäinen kotiin palattuani. Itketti ja nauratti yhtä aikaa. Tunsin helpotusta ja haikeuttakin. Tässä olen minä ja kelpaan tällaisena...

Koska aloin ajattelemaan että minussa on jotain vikaa? Alkoiko se jo lapsena vai vasta aikuisena. Minullahan on ollut valtavan iso ystävien ja suvun tukiverkosta. Eivätkä työpaikatkaan ole olleet hulluimmasta päästä. Silti koin että olen jotenkin pilallinen, heikkoa ainesta jne. Ja sitten yhtäkkiä tajuan olevani sitkeimmästä päästä, viisas, tunteva ja elävä. Hieno tunne.

Tapasin kurssilla ihmisen jonka kanssa oli helppo olla ja puhua. Istuimme pari iltaa yhdessä ja tuntui kotoisalta. Laitoin perään viestin jotta pidetäänhän yhteyttä. Nykyään kun on facebookit ja kaikki, niin ihan oikea yhteydenpito on pois muodista. Siis sellainen että mennään kylään ja soitellaan. Aika näyttää miten tässä käy, mutta ainakin olen yrittänyt ;-).

********
Ja nyt tuntuu siltä että työhön on tullut 50% uutta potkua, motivaatio on korkealla ja tuntuu siltä että on oikeat työkalut käsissä. Fine!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti