7.9.2013

Vakavaa ja ei vakavaa

Nyt on sitten kehopsykoterapian peruskurssi alkanut ja kolmen päivän intensiivinen opiskelu takana. Tajusin kyllä itsekin että nämä keholliset menetelmäopinnot olivat turhan lähellä toisiaan, mutta sille ei nyt voinut mitään. Ja oli mielenkiintoista vertailla. EMDR strukturoidunpana menetelmänä tuntui sopivammalta ja turvallisemmalta kuin tämä analyyttisempi lähestymistapa. Regressioon perustuvat menetelmät eivät ole ihan minua varten, minulla ei ole sellaista pohjakoulutusta eikä oikein hinkuakaan siihen. Ja se mitä ei tunne, pelottaa. Tänään pääsin itse vapaaseen keholliseen assosiointiin ja jotenkin sekin tuntui liian helpolta ja hassulta siihen nähden että joidenkin muiden kohdalla se oli aika voimakkaita tunteita herättävää. Jotenkin makuullaan olevakin terapiapotilas hiukan oudoksuttaa, mutta katsotaan nyt. Ja ehkä voin integroida osan tästä työhöni ja jättää sen mikä ei tunnu hyvältä.

Integroinnin vaikeus on siinä että pitää olla joku vankka pohja mihin uutta asiaa voi liittää. Ja minulla se peruskoulutus on ollut hyvin erilainen, ratkaisu- ja voimavarakeskeinen, jossa keskitytään enempi mahdollisuuksiin ja tulevaan kuin menneisyyteen. Tosin en ihan usko siihenkään, ja siksi olen mukana näissä koulutuksissa.

Vaikka nämä asiat mietityttävätkin kovasti, koen että olen itsessäni oikealla tiellä ja riittävän vahva kokeilemaan kaikenlaista joutumatta silti kauheaan identiteettikriisiin.

************

Ne jotka tuntevat paremmin tietävät jotain kaksoispersoonallisuudestani (lieneekö joku häiriö ;-)). Olen vakavissa mietteissä hyvin syvällinen, voimakkaasti kokeva ja empaattinen. Ja sitten toisaalta ihan hervottoman lapsellinen. Nämä viime viikkojen intensiiviset koulutukset toivat taas sen esille. Hiukan on ollut sellainen olo että on hirveästi asioita ja silti aivan totaalisen huoleton. Syvissä vesissä uiminen on ollut kiinnostavaa ja koskettavaa, mutta sitten vastapainona on ollut mielettömän hauskoja kohtaamisia, niin että olen huomannut olevani jollekin hiukan liikaa.

Tämä ilmiö on tuttu ajoilta työyhteisössä jossa oli työkavereita joiden kanssa oli aivan mielettömän hauskaa repeillä vaativan ja kiireisen asiakastyön lomassa (no kai se sitten on defenssi, mutta ihan hyvä sellainen). Ja sitten huomasi että jonkun hermoja repi kun nauroin ja vitsailin. Työkaverin kanssa pidimme sisäistä koulutusta aika rankasta aiheesta ja koulutuspalautteen mukana oli anonyymi lause "älä naura enää". Ei tuntunut kivalta, mutta en lakannut nauramasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti