22.9.2013

Jäytäminen

Olen miettinyt paljon post-traumaattisen stressireaktion olemusta. Sitä on kahta muotoa, kompleksiseen traumaan liittyy usein stressireaktion yleistyminen, niin että vuosien varrella melkein mikä tahansa alkaa toimimaan triggerinä ja aktivoimaan hermoston jolloin tulee huono olo. Itselläni ne olivat palaverit. Olin palavereissa jännittynyt ja huonovointinen koska mukana oli aina joku jonka käytöstä oli hankala ennakoida ja joka hiiltyi pienestäkin asiasta. Hiiltymisen pelko taas johtui asioista jotka olivat olleet huolestuttavia lapsena. Ja aloin pelätä myös omaa hiiltymistäni, sitä että hajoan ja alan huutaa. Toisaalta se että aloin ilmaisemaan itseäni voimakkaammin ja ottamaan muutenkin tilanteita haltuun, auttoi jonkinverran.

Kaikki tällainen on kadonnut. Palaverien jännittäminen, esiintymisjännitys jne. Tai ainakin melkein. Pari viikkoa sitten tajusin että kyllä se on vielä olemassa. Olin tilanteessa jossa ammatti-ihmisen käytös oli todella pelottavaa ja rajatonta. Mieleen tuli muutamakin aiempi tilanne joissa olen ollut ja kokenut samoin. Tilanne päättyi ja onneksi sain heti purkaa sen paikalla olleelle työparille. Silti oli ihan heikko ja tärisevä olo. Menin syömään ja rauhoituin vasta puolen tunnin päästä, kun sain sanottua mikä siinä tilanteessa oli kamalinta. Se että sillä "uhrilla" ei ollut pakotietä.

Jollain tavalla tuo kokemus oli suorastaan puhdistava. Sain katsoa pelkoa silmiin vahvempana ja uudempana. Viime päivinä olen ollut sosiaalisesti aika ahdistavissa keskusteluissa ja todennut miten hyvät taidot minulla on kohdata kiihtynyttä ihmistä. Kunhan tilanne ei pääse yllättämään takavasemmalta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti