Olen kärsinyt migreenistä koko eilisen illan, viime yön ja tämän päivän. Paikoillaan ollen olo on siedettävä mutta mitään ei oikein voi eikä jaksa tehdä. Löysin vihdoin sopivan satulan Taaville mutta olin jotenkin alakuloinen myös siitä että en taaskaan jaksanut oikein tehdä sen kanssa mitään. Huomiselle yritän järjestää molemmille ohjelmaa. Jos on kipeä niin kaikki tuntuu mahdottomalta.
Olen myös miettinyt että minulla selvästi on asiakaskuntaa joiden auttamiseksi tarvitaan hiukan erilaista työskentelyotetta. Sain edellisessä työssäni palveluohjaajan koulutuksen ja nyt olen työnohjaajakoulutuksessa. Ihan turha on nimittää terapiaksi sellaista mikä ei sitä ole. Palvluohjaus eli casemanagement on eräänlaista ammatillisena tukihenkilönä toimimista. Siinä yhdessä selvitellään sekä keinoja että apuja arjen tueksi. Työnohjauksen fokuksena on työ, palveluohjauksen fokuksena on taas arki ja koko elämä. Lifecoaching taas on enempi sellaista omien tavoitteiden selkiyttämiseen tähtäävää.
Yksi palveluohjauksen kohderyhmä on henkilöt joiden elämässä on tapahtunut jotain ikävää, kenties jopa traumatisoivia tapahtumia. He eivät vielä ole valmiita terapiaan, mutta tarvitsevat kenties kriisiapua ja käytännön apuja. Olen ollut mukana erilaisissa perhekriiseissä, kuten avioerot, huoltajuuskiistat, perheenjäsenen vakava (psyykkinen tai somaattinen) sairastaminen. Kriisitilanteessa ihmiset usein joko lamaantuvat tai menevät kierroksille. Kumpaankin tarvitaan apua, terapeuttista ohjaamista, psykoedukaatiota jne.
Minusta on ihan kiva tehdä töitä eri tavoilla, se pitää mielen virkeänä.
30.7.2013
23.7.2013
Ajattelulomalla
Viimeksi eilen juttelin ystäväni kanssa siitä miten samanlaisia olemme tietyissä asioissa. Intohimoisia oppijoita, uuvuttavan kiinnostuneita, sähläreitä jotka eivät oikein pääse mihinkään käsiksi kunnolla uppoutuessaan liian laajoihin kokonaisuuksiin. Oppiminen on kuin interrailmatka jonnekkin mitä ei tiedä tarkkaan missä se sijaitsee mutta on vahva intuitiivinen käsitys siitä millaista siellä on.
Väsytän itseni jatkuvalla pohdinnalla. Tänään ja eilen olen ollut matkasta väsynyt ja silti pohtinut liikaa voimatta sille mitään. Kuulostaa hassulta mutta tunnen välillä olevani kuin kirjailija joka ei oikeasti saa mitään kirjoitettua vaan käyttää KAIKEN aikansa kirjoittamisen suunnitteluun.
No ehkä joskus saa jotain aikaan ihan oikeasti. Tiedän kuitenkin, hämärästi, koska olen saanut palautetta, että olen jonkun mielestä hirveän tuottelias, aktiivinen, monipuolinen jne. Mutta en väitäkään että sekään olisi koko totuus.
Tänään mieltäni on ilahduttanut toivo siitä että läheiseni saa apua joka hänelle olisi kuulunut jo aikoja sitten. Mieltäni ilahdutti myös se miten hän asiaan suhtautui; toiveikkaasti, vihdoinkin. Tämäkin asia on vaatinut paljon pohdintaa ja pähkäilyä, koska en voi mitenkään väittää etteikö asia koskisi ja koskettaisi myös itseäni. Onhan kyse nk. sukupolvien ajan jatkuneesta traumasta, suremattomasta surusta joka on siirtynyt minuun jo äidinmaidossa.
Olen myös tuntenut syyllisyyttä siitä miten vähän olen ehtinyt viettää aikaa hevospoikieni kanssa. Maunon kanssa hiukan enemmän, koska keväällä päätin että sen elämässä ei ole hyväksi monet ihmiset. Taavi sensijaan on ollut kanssani todella vähän, liian vähän. Tänään katselin kuvia siitä, käytyäni ensin tallilla, missä molemmat pojat juoksivat laitumella vastaani. Mauno on jo pitkään tuntunut niin omalta, sen ihon jokainen kohta on tuttu. Taavi on tutumpi kuin ennen, mutta silti niin vieras. Ja se on niin hieno pieni hevonen joka ansaitsisi paljon enemmän omalta ihmiseltään. Onneksi heillä on toisensa ja vaihtuvat lauman jäsenet, paljon tilaa olla ja hyvä perushoitoa aina vaikka en olisi lähimaillakaan.
Sitäkin olen pohtinut, että on vain tarpeellista edistyä ja tutustua hitaasti Taavin kanssa. Tarvitsemme sitä molemmat. Paljon aikaa ja sitten paljon enemmän yhteisiä tunteja ja kilometrejä. Kyllä meistä vielä pari tulee, ennemmin tai myöhemmin.
Väsytän itseni jatkuvalla pohdinnalla. Tänään ja eilen olen ollut matkasta väsynyt ja silti pohtinut liikaa voimatta sille mitään. Kuulostaa hassulta mutta tunnen välillä olevani kuin kirjailija joka ei oikeasti saa mitään kirjoitettua vaan käyttää KAIKEN aikansa kirjoittamisen suunnitteluun.
No ehkä joskus saa jotain aikaan ihan oikeasti. Tiedän kuitenkin, hämärästi, koska olen saanut palautetta, että olen jonkun mielestä hirveän tuottelias, aktiivinen, monipuolinen jne. Mutta en väitäkään että sekään olisi koko totuus.
Tänään mieltäni on ilahduttanut toivo siitä että läheiseni saa apua joka hänelle olisi kuulunut jo aikoja sitten. Mieltäni ilahdutti myös se miten hän asiaan suhtautui; toiveikkaasti, vihdoinkin. Tämäkin asia on vaatinut paljon pohdintaa ja pähkäilyä, koska en voi mitenkään väittää etteikö asia koskisi ja koskettaisi myös itseäni. Onhan kyse nk. sukupolvien ajan jatkuneesta traumasta, suremattomasta surusta joka on siirtynyt minuun jo äidinmaidossa.
Olen myös tuntenut syyllisyyttä siitä miten vähän olen ehtinyt viettää aikaa hevospoikieni kanssa. Maunon kanssa hiukan enemmän, koska keväällä päätin että sen elämässä ei ole hyväksi monet ihmiset. Taavi sensijaan on ollut kanssani todella vähän, liian vähän. Tänään katselin kuvia siitä, käytyäni ensin tallilla, missä molemmat pojat juoksivat laitumella vastaani. Mauno on jo pitkään tuntunut niin omalta, sen ihon jokainen kohta on tuttu. Taavi on tutumpi kuin ennen, mutta silti niin vieras. Ja se on niin hieno pieni hevonen joka ansaitsisi paljon enemmän omalta ihmiseltään. Onneksi heillä on toisensa ja vaihtuvat lauman jäsenet, paljon tilaa olla ja hyvä perushoitoa aina vaikka en olisi lähimaillakaan.
Sitäkin olen pohtinut, että on vain tarpeellista edistyä ja tutustua hitaasti Taavin kanssa. Tarvitsemme sitä molemmat. Paljon aikaa ja sitten paljon enemmän yhteisiä tunteja ja kilometrejä. Kyllä meistä vielä pari tulee, ennemmin tai myöhemmin.
22.7.2013
Puolilomalla
Pitäisikö tuntea syyllisyyttä jos lomalla ajattelee työasioita tai jopa tekee töitä? Päätin pitää kunnon neljän viikon loman, vaikka se tietääkin taloudellisesti hiukan hankalaa syksyä. Yrittäjänä pitäisi osata ennakoida paremmin menonsa ja etenkin tulonsa, ja olen ollut hiukan impulsiivinen koulutusten, matkojen ja erilaisten hankintojen suhteen. Joka tapauksessa, olen ajatellut, että en niinkään halua ajautua tilanteeseen jossa pidempi loma on välttämätön, vaan haluan että arki rullaa siten että se ei uuvuta liikaa.
Raskas työ vaatii raskaat huvit. Matkustaminen on välttämätöntä, samoin kouluttautuminen ja harrastukset, kuten hevostelu ja jooga. On myös pakko käydä työnohjauksissa ja omassakin terapiassa välillä. Tämä on siis monella tavalla kuluttava elämäntapa. Kulutustottumuksiinsa voi tietenkin pyrkiä vaikuttamaan, mutta minulla ei oikeastaan ole kovastikaan kiinnostusta kerätä varallisuutta, joten kädestä suuhun eläminen sopii vallan hyvin.
Onneksi minulla onymmärtäväinen kärsivällinen mies. Tai oikeastaan, eihän häneltä edes kysytä mitään, koska hänellä sattuu olemaan harvinaisen omapäinen ja itsenäinen vaimo. (Itsenäinen kuulostaa tässä yhteydessä lähinnä 50-luvun naistenlehdestä leikatulta.) Ei meillä koskaan ole keskusteltu siitä mihin itse kukin rahansa laittaa, vähän vain naristu jos tilit menevät miinukselle.
Tämä kaikki siis selittelynä sille miksi olen tehnyt töitä. Koska "lomani" ei perustu ihan realistisiin laskelmiin vaan riskinottoon. Tämä on siis asia jossa otan tietoisia riskejä. Laitan silmät kiinni ja hyppään lomalle. Jota oikeasti ei olekaan.
Olen myös potenut syyllisyyttä siitä että huolehdinliikaa. Siihen se nyt taas on mennyt, että pitää huolehtia, katsoa perään että asiat lähtisivät rullaamaan. Tämä kesä on sellainen, että on taas minun vuoroni antaa. Tiedän että se ei ole pidemmän päälle hyvä juttu. Viimeksi kun tällainen tilanne oli (siitä on monta vuotta), en lopuksikaan handlannut tilannetta kovin hyvin. Jouduin kummalliseen uuvuttavaan kaksoisrooliin, auttajan ja omaisen rooliin, mikä ei tuntunut yhtään hyvältä. Nyt olen vahvempi, mutta haistan vaaran.
Raskas työ vaatii raskaat huvit. Matkustaminen on välttämätöntä, samoin kouluttautuminen ja harrastukset, kuten hevostelu ja jooga. On myös pakko käydä työnohjauksissa ja omassakin terapiassa välillä. Tämä on siis monella tavalla kuluttava elämäntapa. Kulutustottumuksiinsa voi tietenkin pyrkiä vaikuttamaan, mutta minulla ei oikeastaan ole kovastikaan kiinnostusta kerätä varallisuutta, joten kädestä suuhun eläminen sopii vallan hyvin.
Onneksi minulla on
Tämä kaikki siis selittelynä sille miksi olen tehnyt töitä. Koska "lomani" ei perustu ihan realistisiin laskelmiin vaan riskinottoon. Tämä on siis asia jossa otan tietoisia riskejä. Laitan silmät kiinni ja hyppään lomalle. Jota oikeasti ei olekaan.
Olen myös potenut syyllisyyttä siitä että huolehdin
4.7.2013
Loman tarpeessa -päivitys
Tänä vuonna päätin pitää lomaa hiukan myöhemmin kuin yleensä. Tämä viikko on ollut työn puolesta ihan tavanomainen, mutta silti ajatus "vielä yksi viikko" on hiukan liikaa. Jotenkin tuntuu siltä että ajatus lomasta lässähtää kun sitä lomaa ei tulekaan. Tai sitten se johtuu vain väsymyksestä.
Olen ajatellut että haluaisin tehdä työtä niin sopivasti että kuukauden lomaa ei tarvitsisikaan. Kukkaro sanoo toista. Tällä hetkellä realiteetti on se, että töitä pitää tehdä talon, auton ja hevosten takia enemmän kuin haluaisin.
Työtä ei viikossa saa olla liikaa, mutta olen todennut että jos päivässä on enemmän kuin kuusi tuntia asiakastyötä, se on liikaa. Ja minulla on välillä ollut niitä 7-8 tunnin päiviä ja välillä 4-5 tunnin. Keskimäärin siis 6 tuntia mutta ei tasaisesti.
Syy pitkiin päiviin on hevoset. En halua kiirehtiä tallilta kotiin ja töihin, vaan keskittyä rauhassa siihen mitä teen. Syksyllä täytyy jäädä aikaa Joogalle. Se on niin tärkeää oman jaksamisen kannalta. Samoin oikein syöminen. Väsymys ajaa helposti hiilihydraatti - kofeiini kierteeseen joka sotkee verensokeritasapainoni pitkällä juoksulla. Olen myös todennut että tarvitsen kunnollisen tuolin töihin, sellaisen jossa oikeasti on hyvä istua. Ja osan päivästä voisin keikkua satulatuolissa. Tällä hetkellä istuminen sattuu lonkkiin. Työhuone on myös kesäpäivinä ihan liian kuuma. Vaikka teen töitä aika kevyissä ja mukavissa vaatteissa, ilman kenkiä jne, niin silti on välillä todella epämukava olo. Puutunut, kuuma ja jotenkin turvonnut. Uskon että oma epämukavuuteni välittyy myös asiakkaalle, tavalla tai toisella. Peilisolut toimivat tässäkin.
Ja oman elämän pitää olla kunnossa. Tällä viikolla 90 vuotias isoäitini soitti kotiinsa poliisit, koska tunsi olonsa niin uhatuksi. Mummi on nyt geropsykiatrisella osastolla, eikä varmaankaan pääse enää kotiinsa. Olen aika tehokkaasti sulkenut oman suruni pois mielestä, koska muut ovat olleet niin hätääntyneitä. Hoitopolku ja etuusasiat ovat kuitenkin minulle tuttuja, eikä ajatus mummista suljetulla osastolla tunnu ehkä niin kovin vieraalta. Asia on siis minulle neutraalimpi kuin muille lähisukulaisille. Silti se on vienyt paljon ajatuksia ja voimia.
On hirvän tärkeää suojata itsensä altistumasta liian paljon vaikeille asioille. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. En voi suojautua elämältä toisin sanoen.
Olen ajatellut että haluaisin tehdä työtä niin sopivasti että kuukauden lomaa ei tarvitsisikaan. Kukkaro sanoo toista. Tällä hetkellä realiteetti on se, että töitä pitää tehdä talon, auton ja hevosten takia enemmän kuin haluaisin.
Työtä ei viikossa saa olla liikaa, mutta olen todennut että jos päivässä on enemmän kuin kuusi tuntia asiakastyötä, se on liikaa. Ja minulla on välillä ollut niitä 7-8 tunnin päiviä ja välillä 4-5 tunnin. Keskimäärin siis 6 tuntia mutta ei tasaisesti.
Syy pitkiin päiviin on hevoset. En halua kiirehtiä tallilta kotiin ja töihin, vaan keskittyä rauhassa siihen mitä teen. Syksyllä täytyy jäädä aikaa Joogalle. Se on niin tärkeää oman jaksamisen kannalta. Samoin oikein syöminen. Väsymys ajaa helposti hiilihydraatti - kofeiini kierteeseen joka sotkee verensokeritasapainoni pitkällä juoksulla. Olen myös todennut että tarvitsen kunnollisen tuolin töihin, sellaisen jossa oikeasti on hyvä istua. Ja osan päivästä voisin keikkua satulatuolissa. Tällä hetkellä istuminen sattuu lonkkiin. Työhuone on myös kesäpäivinä ihan liian kuuma. Vaikka teen töitä aika kevyissä ja mukavissa vaatteissa, ilman kenkiä jne, niin silti on välillä todella epämukava olo. Puutunut, kuuma ja jotenkin turvonnut. Uskon että oma epämukavuuteni välittyy myös asiakkaalle, tavalla tai toisella. Peilisolut toimivat tässäkin.
Ja oman elämän pitää olla kunnossa. Tällä viikolla 90 vuotias isoäitini soitti kotiinsa poliisit, koska tunsi olonsa niin uhatuksi. Mummi on nyt geropsykiatrisella osastolla, eikä varmaankaan pääse enää kotiinsa. Olen aika tehokkaasti sulkenut oman suruni pois mielestä, koska muut ovat olleet niin hätääntyneitä. Hoitopolku ja etuusasiat ovat kuitenkin minulle tuttuja, eikä ajatus mummista suljetulla osastolla tunnu ehkä niin kovin vieraalta. Asia on siis minulle neutraalimpi kuin muille lähisukulaisille. Silti se on vienyt paljon ajatuksia ja voimia.
On hirvän tärkeää suojata itsensä altistumasta liian paljon vaikeille asioille. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. En voi suojautua elämältä toisin sanoen.
2.7.2013
Hyväksi Käyttämisestä
Katsoin eilen hyvin tehdyn ja varsin seikkaperäisen dokumentin Ja kirkko vaikeni. Dokumentti kertoi katolisen kirkon piirissä tapahtuneesta pitkään jatkuneesta ja laaja-alaisesta lasten hyväksikäytöstä, mistä on tullut kirkon sisällä suorastaan kulttuurillinen ilmiö, mitä Vatikaanissa häikäilemättömästi suojeltiin ja salattiin.
Jonkin verran olen tutustunut aiheeseen myös ihan lähellä, sillä ilmiö ei ole vieras meilläkään. Omakohtaisesti olen lapsena kokenut seksuaalissävytteistä häirintää uskovaisiksi tietämien ja arvostetussa asemassa olevien aikuisten taholta joista yksi oli pappi, yksi opettaja ja kolmas muuten vain luottamustehtävissä. Väittäisin että olen yksi tuhansista ja kyseessä on silloisella asuinpaikkakunnallani laajasti vaikuttanut ja edelleen vaikuttava herätysliike. Ja minun kokemukseni on vain jäävuoren huippu, siitä olen aivan varma. Minua suojasi se että en ole koskaan kuulunut mihinkään liikkeisiin, olin riittävän etäällä enkä emotionaalisesti sidoksissa ko. henkilöihin.
Työurallani olen törmännyt ammatilliseen hyväksikäyttöön. Meni vuosia ennenkuin osasin edes nimetä sen näin.
Professional abusers (Wikipedia):
Jonkin verran olen tutustunut aiheeseen myös ihan lähellä, sillä ilmiö ei ole vieras meilläkään. Omakohtaisesti olen lapsena kokenut seksuaalissävytteistä häirintää uskovaisiksi tietämien ja arvostetussa asemassa olevien aikuisten taholta joista yksi oli pappi, yksi opettaja ja kolmas muuten vain luottamustehtävissä. Väittäisin että olen yksi tuhansista ja kyseessä on silloisella asuinpaikkakunnallani laajasti vaikuttanut ja edelleen vaikuttava herätysliike. Ja minun kokemukseni on vain jäävuoren huippu, siitä olen aivan varma. Minua suojasi se että en ole koskaan kuulunut mihinkään liikkeisiin, olin riittävän etäällä enkä emotionaalisesti sidoksissa ko. henkilöihin.
Työurallani olen törmännyt ammatilliseen hyväksikäyttöön. Meni vuosia ennenkuin osasin edes nimetä sen näin.
Professional abusers (Wikipedia):
- Take advantage of their client or patient's trust (esim. salassapitovelvollisuuden laiminlyönti)
- Exploit their vulnerability (esim. leimaaminen, stigmatisointi)
- Do not act in their best interests (esim. eivät ole kiinnostuneita siitä mitä ihmisille oikeasti tapahtuu, koska ammatilliset ambitiot, kunnianhimoisuus tai ahneus menevät edelle)
- Fail to keep professional boundaries (esim. potilas- ja ystävyysssuhteiden tahallinen ja pyrkimyksellinen sekoittaminen)
Minun tapauksessani oli näitä kaikkia.
Kummassakin tapaukseen liittyy vaikenemista, manipulointia ja selittelyä. Hyväksikäyttäjä voi olla laajasti arvostettu, hyväntekijä, alansa ammattilainen tai ainoa ihminen jolta on saanut rakkautta ja hyväksyntää. Ja sillä mennään.
Paljastaja joutuu taistelemaan oikeudestaan puhua. Lisäksi häntä vaivaavat epäuskoiset ajatukset, "mitä jos olenkin väärässä". Tai, ehkä liioittelen, ylireagoin tms.
Väitän että hyväksikäytön takana on aina narsistinen häiriö. Hyväksikäyttäjät ovat pieniä tavallisia ihmisiä joita vaivaa ajatus omasta ylivertaisuudesta ja oikeudesta hyödyntää muita omiin tarkoituksiinsa. Yhteisökin voi olla pieni, perhe tai työyhteisö - se voi olla myös iso, kuten kirkko, järjestö tms.
Vihaamalla hyväksikäyttäjiä ei saada mitään aikaan, koska kyse on tilanteesta jossa pitää asettaa rajat. Kyse on hyvin pitkälle uhrin kyvystä asettaa rajat, olla asettumatta alttiiksi hyväksikäytölle. Ja lapsilla tai muuten alisteisessa asemassa olevilla sitä kykyä ei ole, ainakaan riittävästi.
Tässä asiassa olen tietoisesti aika mustavalkoinen. Minusta useimmiten tällaisissa tapauksissa ihmiset valitsevat hyvän tai pahan. Ja itselleen oikeuttavat sen pahan. Minä olen valinnut avoimen linjan, eli puuttumisen. Opettelen sitä itsekin, ei se aina ole helppoa uskaltaa, mutta yllättävän helppoa on nähdä, kun uskaltaa nähdä. Vuosia menin mukaan kaikenlaiseen epämääräiseen, mutta sitten kipuraja ylittyi ja enää se ei ole vaihtoehto. Se mitä opettelen on passiivisen vastarinnan muuttaminen aktiiviseksi. Edelleen olen tekemisissä ihmisten kanssa joille rajat ovat hämärät ja teen sen siksi jotta muistaisin ja uskaltaisin rajata.
Vihaamalla hyväksikäyttäjiä ei saada mitään aikaan, koska kyse on tilanteesta jossa pitää asettaa rajat. Kyse on hyvin pitkälle uhrin kyvystä asettaa rajat, olla asettumatta alttiiksi hyväksikäytölle. Ja lapsilla tai muuten alisteisessa asemassa olevilla sitä kykyä ei ole, ainakaan riittävästi.
Tässä asiassa olen tietoisesti aika mustavalkoinen. Minusta useimmiten tällaisissa tapauksissa ihmiset valitsevat hyvän tai pahan. Ja itselleen oikeuttavat sen pahan. Minä olen valinnut avoimen linjan, eli puuttumisen. Opettelen sitä itsekin, ei se aina ole helppoa uskaltaa, mutta yllättävän helppoa on nähdä, kun uskaltaa nähdä. Vuosia menin mukaan kaikenlaiseen epämääräiseen, mutta sitten kipuraja ylittyi ja enää se ei ole vaihtoehto. Se mitä opettelen on passiivisen vastarinnan muuttaminen aktiiviseksi. Edelleen olen tekemisissä ihmisten kanssa joille rajat ovat hämärät ja teen sen siksi jotta muistaisin ja uskaltaisin rajata.
28.6.2013
Silmähaaveri
Viikko on mennyt ihan vilauksessa. Viime viikonloppuna olin sunnuntaina menossa ratsastamaan ja miehen oli tarkoitus hiukan seurustella toisen heposen kanssa. Huomasimme että Maunon silmässä on jotain vikaa, se oli selvästi kipeä ja valolle arka. Tarkemmin tutkittuamme totesimme että silmän verkkokalvolla on haava ja sen täytyy olla hyvin kipeä. Päivystävä elänlääkäri tutki ja totesi saman asian ja saimme sekä silmään laitettavaa antibioottia, että kipulääkettä pariksi päiväksi. Antibioottitippoja piti laittaa kahden tunnin välein, mikä tarkoitti siis aikamoisia järjestelyitä.
Silmä näytti paranevan hyvin, se ei enää ollut valolle arka, eikä hevonen vaikuttanut kipeältä. Tiistaina kuitenkin oma eläinlääkärimme totesi että reikä ei ole mennyt umpeen ja että hän ei pysty sanomaan onko silmässä vierasesine vai onko haava syvempi kuin ensin ajateltiin. Hän sitten päätti tehdä lähetteen Viikkiin hevossairaalaan, missä oli asian tutkimiseen tarkoitettu laitteisto ja osaaminen. Ei sitten auttanut kuin perua päivän hommat ja lähteä ajamaan. Onneksi sain kuskin mukaan, koska minulla ei ole trailerin vetämiseen tarvittavaa ajolupaa vieläkään ja mieskin ehti lähtemään Japaniin työreissulle.
Viikissä henkilökunta oli melkein yhtä hämmästynyttä kuin potilaskin, sillä hekään eivät ensin osanneet sanoa mistä on kyse. Silmää huuhdottiin ja juuri kun eläinlääkäri vitsaili avustajalleen että ei tässä ole kyse mistään painepesurista, tilanne korjaantui ja kökkö, mikä lie olikin, irtosi ja katosi. Paikalle hälytetty silmäspesialisti totesi saman ja muutamien näytteiden jälkeen lähdimme ajamaan kotiin.
Mauno (se hirviöponi) käyttäytyi koko ajan hyvin maltillisesti ja kärsivällisesti, tukevasti lääkittynä, moneen kertaan rauhoitettuna, pisteltynä, nälkäisenä, janoisena ja kipeänä, huolimatta yli neljän tunnin kopissaseisomisesta ja hikoilusta helteessä moottoritiellä. Viikissä sitä hämmästytti kaikkien laitteiden, vilkkaan liikenteen ja muutenkin maalaispojalle oudohkon ympäristön keskellä vain kolme asiaa ja nekin lievästi. Kopiseva asfalttipiha (emme juuri koskaan ole olleet asfaltilla). Hevossairaalan lasiovet ja niistä näkyvä oudonvärinen kuvajainen. Lattiakaivo (tämä oli entuudestaan tuttu juttu, Mauno ei halua kävellä lattiakaivon yli).
Koko episodi on nyt suurnpiirtein ohi. Parina päivänä vielä laitetaan silmäsalvaa, mutta tänään vein molemmat pojat takaisin laitumelle. Taavi raukka on joutunut seisomaan tarhassa koko sen ajan koska arveltiin että hän ei kuitenkaan viihdy laitumella yksin. (Pojilla on siis nyt oma yhteinen laidun, Maunon epäsosiaalisen käytöksen ja Taavin liian vilkkaan / kiihkeän rakkauselämän takia.) Olemme siis tyytyväisiä vaikka lomarahastoon tuli aika iso lovi :-/.
Silmä näytti paranevan hyvin, se ei enää ollut valolle arka, eikä hevonen vaikuttanut kipeältä. Tiistaina kuitenkin oma eläinlääkärimme totesi että reikä ei ole mennyt umpeen ja että hän ei pysty sanomaan onko silmässä vierasesine vai onko haava syvempi kuin ensin ajateltiin. Hän sitten päätti tehdä lähetteen Viikkiin hevossairaalaan, missä oli asian tutkimiseen tarkoitettu laitteisto ja osaaminen. Ei sitten auttanut kuin perua päivän hommat ja lähteä ajamaan. Onneksi sain kuskin mukaan, koska minulla ei ole trailerin vetämiseen tarvittavaa ajolupaa vieläkään ja mieskin ehti lähtemään Japaniin työreissulle.
Viikissä henkilökunta oli melkein yhtä hämmästynyttä kuin potilaskin, sillä hekään eivät ensin osanneet sanoa mistä on kyse. Silmää huuhdottiin ja juuri kun eläinlääkäri vitsaili avustajalleen että ei tässä ole kyse mistään painepesurista, tilanne korjaantui ja kökkö, mikä lie olikin, irtosi ja katosi. Paikalle hälytetty silmäspesialisti totesi saman ja muutamien näytteiden jälkeen lähdimme ajamaan kotiin.
Mauno (se hirviöponi) käyttäytyi koko ajan hyvin maltillisesti ja kärsivällisesti, tukevasti lääkittynä, moneen kertaan rauhoitettuna, pisteltynä, nälkäisenä, janoisena ja kipeänä, huolimatta yli neljän tunnin kopissaseisomisesta ja hikoilusta helteessä moottoritiellä. Viikissä sitä hämmästytti kaikkien laitteiden, vilkkaan liikenteen ja muutenkin maalaispojalle oudohkon ympäristön keskellä vain kolme asiaa ja nekin lievästi. Kopiseva asfalttipiha (emme juuri koskaan ole olleet asfaltilla). Hevossairaalan lasiovet ja niistä näkyvä oudonvärinen kuvajainen. Lattiakaivo (tämä oli entuudestaan tuttu juttu, Mauno ei halua kävellä lattiakaivon yli).
Koko episodi on nyt suurnpiirtein ohi. Parina päivänä vielä laitetaan silmäsalvaa, mutta tänään vein molemmat pojat takaisin laitumelle. Taavi raukka on joutunut seisomaan tarhassa koko sen ajan koska arveltiin että hän ei kuitenkaan viihdy laitumella yksin. (Pojilla on siis nyt oma yhteinen laidun, Maunon epäsosiaalisen käytöksen ja Taavin liian vilkkaan / kiihkeän rakkauselämän takia.) Olemme siis tyytyväisiä vaikka lomarahastoon tuli aika iso lovi :-/.
23.6.2013
Siedätystä
Tänään on ollut pitkä päivä hevosten kanssa. Valmennustuntia ja haaveria on mahtunut päivään.
Valmentajani (jonka muuten löydätte täältä, jos kiinnostaa) on ehdottomasti pro. Minulla on paljon ongelmia kehon ja mielen hallinnassa, samoin molemmilla hevosillani. Olemme erityisen erityistarpeisia ;-). Ja Kata löytää aina "yhteyden" ongelman ytimeen, mikä se milloinkin on. Hän opettaa klassista kouluratsastusta "hitaasti hyvää tulee" metodillaan, ilman pikaratkaisuja tai keinotekoisia myönnytyksiä. Hevonen oppii hiljalleen kantamaan itseään paremmin ja ratsastajan itseluottamus kohenee.
Minun isoin ongelmani ratsastuksessa on kontrollista luopumisen pelko ja on ollut hienoa oppia että hevosta ei "hallita" ahdistavalla ohjastuntumalla, vaan annetaan sen rauhassa kantaa itsensä jolloin se ei myöskään panikoidu ahdistuksessaan. Tämä on ollut viimeisen puolen vuoden aikana tärkein oppi, mikä oli ennen isoin ongelma, ei enää.
Ongelmia riittää ja todella helposti hupsahdan sellaiseen kehosta poistumisen tilaan. Harjoittelimme siis kehossa olemista. Ja sitten kun oli palaset kohdallaan, sain "siedätyshoitoa" pelkoon liittyen, eikä kertaakaan tullut sellainen olo, että en luota tai että olen liikaa "punaisella" vaikka olinkin reippaasti epämukavuusalueella. Taavin kanssa en ole ratsastanut kuukauteen, koska halusin antaa sille "lomaa" epävarmuudestani sen reagoitua toisen ihmisen epävarmuuteen aika vaarallisella tavalla. Nyt uskalsin vahvasti kannustettuna pyytää siltä enemmän ja vaikka harjoitus ei mennyt ihan putkeen, oli vahvasti sellainen olo että pärjään. Taavi oli pyöristynyt aika paljon laitumella ja huomasin että sen tasapaino oli ratsutuksessa parantunut.
Tämä on mielenkiintoista siksikin että Kata tekee vaistomaisesti juuri niinkuin traumatisoituneen asiakkaan kanssa pitääkin, eli jos tarkastelen asiaa "ammattinäkökulmasta", en näe siinä mitään mitä en allekirjoittaisi. Minulla on huonoja kokemuksia aika monista valmennuksista ja yleensä ne johtuvat siitä että valmentajan ego tunkee esiin epämiellyttävällä ja häiritsevällä tavalla. Tämä on tärkeä oppi itsellenikin siitä miltä se oikeasti tuntuu. Vaikka kyse ei ole terapiasta, niin samoilla alueilla liikutaan silti.
Valmentajani (jonka muuten löydätte täältä, jos kiinnostaa) on ehdottomasti pro. Minulla on paljon ongelmia kehon ja mielen hallinnassa, samoin molemmilla hevosillani. Olemme erityisen erityistarpeisia ;-). Ja Kata löytää aina "yhteyden" ongelman ytimeen, mikä se milloinkin on. Hän opettaa klassista kouluratsastusta "hitaasti hyvää tulee" metodillaan, ilman pikaratkaisuja tai keinotekoisia myönnytyksiä. Hevonen oppii hiljalleen kantamaan itseään paremmin ja ratsastajan itseluottamus kohenee.
Minun isoin ongelmani ratsastuksessa on kontrollista luopumisen pelko ja on ollut hienoa oppia että hevosta ei "hallita" ahdistavalla ohjastuntumalla, vaan annetaan sen rauhassa kantaa itsensä jolloin se ei myöskään panikoidu ahdistuksessaan. Tämä on ollut viimeisen puolen vuoden aikana tärkein oppi, mikä oli ennen isoin ongelma, ei enää.
Ongelmia riittää ja todella helposti hupsahdan sellaiseen kehosta poistumisen tilaan. Harjoittelimme siis kehossa olemista. Ja sitten kun oli palaset kohdallaan, sain "siedätyshoitoa" pelkoon liittyen, eikä kertaakaan tullut sellainen olo, että en luota tai että olen liikaa "punaisella" vaikka olinkin reippaasti epämukavuusalueella. Taavin kanssa en ole ratsastanut kuukauteen, koska halusin antaa sille "lomaa" epävarmuudestani sen reagoitua toisen ihmisen epävarmuuteen aika vaarallisella tavalla. Nyt uskalsin vahvasti kannustettuna pyytää siltä enemmän ja vaikka harjoitus ei mennyt ihan putkeen, oli vahvasti sellainen olo että pärjään. Taavi oli pyöristynyt aika paljon laitumella ja huomasin että sen tasapaino oli ratsutuksessa parantunut.
Tämä on mielenkiintoista siksikin että Kata tekee vaistomaisesti juuri niinkuin traumatisoituneen asiakkaan kanssa pitääkin, eli jos tarkastelen asiaa "ammattinäkökulmasta", en näe siinä mitään mitä en allekirjoittaisi. Minulla on huonoja kokemuksia aika monista valmennuksista ja yleensä ne johtuvat siitä että valmentajan ego tunkee esiin epämiellyttävällä ja häiritsevällä tavalla. Tämä on tärkeä oppi itsellenikin siitä miltä se oikeasti tuntuu. Vaikka kyse ei ole terapiasta, niin samoilla alueilla liikutaan silti.
20.6.2013
Huutavat vauva-aikuiset
Tänään mietin koko aamupäivän vastuullisuutta sosiaalisessa mediassa. Mietin voinko kirjoittaa niinkuin todella ajattelen, vai pelkäänkö liikaa ihmisten reaktioita. Sitten päätin kirjoittaa:
Joku ehti kommentoimaan, että ei tarvitse lukea. No ei, mutta elämme jatkuvan uutisvirran keskellä jokatapauksessa: Päivityksiä tulee luettua, ne ovat loputon virta ihmisten viestejä toisille ihmisille, mutta jokainen voi omalla kohdallaan miettiä miten tässä maailmassa haluaa viestitellä ja mitä tarkoitusta se palvelee. Haluaako kiukutella tuntemattomille, näyttää keskaria liikenteessä, irvistellä ärsyttäville kakaroille jne. Vai haluaako oikeasti jakaa ajatuksiaan, pyytää tai tarjota olkapäätä.
Miettikää millainen olo tulee kun kaupan kassa näyttää nyrpeältä, joku ohikulkija mulkaisee, vastaan tulee itkevä ihminen tms. Jää miettimään liittyikö tämä minuun vai mihin. Samanlainen vaikutus on päivityksillä joiden ainoa merkitys on harmin levittäminen, ilman mahdollisuutta vaikuttaa asiaan tai liittää sitä mihinkään. Jos jotain ei halua eikä voi jakaa, sen voi jättää jakamatta. Ja sitten voi jakaa niiden kanssa joiden kanssa haluaa jakaa. Viestit joissa lukee vain että "v...ttaa" tms ovat vain turhaa mediasaastetta (ja huomiota voi hakea muutenkin ;-))
Minusta se on meidän jokaisen vastuulla millaista maailmaa rakennamme ja miten elämme yhteisöissämme. Ja osa sitä vastuuta on selkeä vuorovaikutus. Se vain ON funktionaalista, viestimme sitten toisten aikuisten, lasten tai eläinten kanssa. Se tulva mikä medioista tulee on valtava kuormitus aivoillemme ja sen laatua voi yrittää parantaa. Avoin vuorovaikutus on aina parempi kuin salamyhkäinen sonnanlevittäminen.
Joku ehti kommentoimaan, että ei tarvitse lukea. No ei, mutta elämme jatkuvan uutisvirran keskellä jokatapauksessa: Päivityksiä tulee luettua, ne ovat loputon virta ihmisten viestejä toisille ihmisille, mutta jokainen voi omalla kohdallaan miettiä miten tässä maailmassa haluaa viestitellä ja mitä tarkoitusta se palvelee. Haluaako kiukutella tuntemattomille, näyttää keskaria liikenteessä, irvistellä ärsyttäville kakaroille jne. Vai haluaako oikeasti jakaa ajatuksiaan, pyytää tai tarjota olkapäätä.
Jos joku kommunikoi lapsen kanssa epäselvästi, reaktiivisesti huudellen, siihen helposti reagoidaan kielteisesti, mutta sosiaalisessa mediassa me vauva-aikuiset katsomme oikeudeksemme huudella ja haistatella, levittää manipuloivaa propagandaa, rikkoa toisten rajoja, paljastelemalla, nolaamalla jne.
Näitä taitoja opetetaan myös koirakouluissa ja hevostaitoihin liittyen. Viesti selkeästi, älä sotke omia ja eläimen tarpeita jne.
18.6.2013
Pahuudesta
Mummoni tapasi sanoa että paha ei ole kenkään ihminen vaan toinen on heikompi toista. Tämä ilmeisesti on syöpynyt alitajuntaani niin että ajoittain on ollut vaikea myöntää, että joskus / usein / yleensä pahuus on myös valinta. Useimmat ihmiset sisimmässään tietävät toimivansa vähintäänkin pahuuden rajoilla.
Olen tutustunut valitettavasti sekä lapsiin että eläimiin kohdistuvaan kiusaamiseen / pahuuteen. Omat rajat tämäntyyppisen suhteen ovat aina olleet selkeät, mutta on hämmentävää silti kohdata kyvyttömyyttä lopettaa pahanteko, oma tai muiden. Mistä siinä sitten on kyse? Yksi selitys on tietenkin transferenssi, eli tunteensiirto. Oma tuskallinen häpeä ja kyvyttömyys siirretään väkivallan avulla toiseen, avuttomampaan yksilöön. Joskus on kyse narsistisesta tarpeesta hallita. Hajota ja hallitse, toimii myös eläinten suhteen, eläimen, kuten hevosen tai koiran psyyken voi myös hajottaa ja sitten pitää sitä alistettuna. Eläimen / lapsen tunteet tukahdutetaan, koska narsistinen vanhempi ei kestä heikkoutta toisessa, eikä myöskään omaa syyllisyyden tai häpeän tunnettaan. Rajat itsen ja toisen välillä ovat liian hatarat, jotta toisen tunteita pystyisi erottamaan toisistaan. Eikä tarvitse olla edes narsistinen, vaan riittää jo tietynlainen emotionaalinen riippuvuus, läheisriippuvuus.
Hevosen hajottaminen on helppoa, koska se luulee olevansa pieni saaliseläin. Kissalla on vahvempi psyyke, ja koirankin saa parhaassa tapauksessa korjattua (meidän Ella on hyvä esimerkki alati kuntoutuvasta traumatisoidusta koirasta). Hevosen elämän voi yksikin väkivaltainen kouluttaja pilata, tosin on varmasti yksilöllisiä eroja. Ihmislapsi kokenee rakentamaan tietoisesti uusia merkityksiä ja mielen rakenteita, eläimet oppivat kokemuksista, mutta hitaasti koska niillä ei ole sellaisia kognitiivisia taitoja kuin meillä ihmisillä. Tosin uskon että ne taas vaistoavat asioita, kuten tunnetiloja paljon ihmisiä herkemmin.
Pahuuteen liittyen olen käynyt aika syvällisiä keskusteluita ihmisen kanssa jolla on ilmiömäinen näkemisen lahja, se on mielenkiintoista ja yllättävän tuttua, vaikka rajatieto ei ole mikään erityinen spesialiteettini ja olen aika skeptisyyteen taipuvainen muutenkin.
Olen tutustunut valitettavasti sekä lapsiin että eläimiin kohdistuvaan kiusaamiseen / pahuuteen. Omat rajat tämäntyyppisen suhteen ovat aina olleet selkeät, mutta on hämmentävää silti kohdata kyvyttömyyttä lopettaa pahanteko, oma tai muiden. Mistä siinä sitten on kyse? Yksi selitys on tietenkin transferenssi, eli tunteensiirto. Oma tuskallinen häpeä ja kyvyttömyys siirretään väkivallan avulla toiseen, avuttomampaan yksilöön. Joskus on kyse narsistisesta tarpeesta hallita. Hajota ja hallitse, toimii myös eläinten suhteen, eläimen, kuten hevosen tai koiran psyyken voi myös hajottaa ja sitten pitää sitä alistettuna. Eläimen / lapsen tunteet tukahdutetaan, koska narsistinen vanhempi ei kestä heikkoutta toisessa, eikä myöskään omaa syyllisyyden tai häpeän tunnettaan. Rajat itsen ja toisen välillä ovat liian hatarat, jotta toisen tunteita pystyisi erottamaan toisistaan. Eikä tarvitse olla edes narsistinen, vaan riittää jo tietynlainen emotionaalinen riippuvuus, läheisriippuvuus.
Hevosen hajottaminen on helppoa, koska se luulee olevansa pieni saaliseläin. Kissalla on vahvempi psyyke, ja koirankin saa parhaassa tapauksessa korjattua (meidän Ella on hyvä esimerkki alati kuntoutuvasta traumatisoidusta koirasta). Hevosen elämän voi yksikin väkivaltainen kouluttaja pilata, tosin on varmasti yksilöllisiä eroja. Ihmislapsi kokenee rakentamaan tietoisesti uusia merkityksiä ja mielen rakenteita, eläimet oppivat kokemuksista, mutta hitaasti koska niillä ei ole sellaisia kognitiivisia taitoja kuin meillä ihmisillä. Tosin uskon että ne taas vaistoavat asioita, kuten tunnetiloja paljon ihmisiä herkemmin.
Pahuuteen liittyen olen käynyt aika syvällisiä keskusteluita ihmisen kanssa jolla on ilmiömäinen näkemisen lahja, se on mielenkiintoista ja yllättävän tuttua, vaikka rajatieto ei ole mikään erityinen spesialiteettini ja olen aika skeptisyyteen taipuvainen muutenkin.
16.6.2013
Hajoava liike
Koko kevään olen ihmetellyt hevoseni kanssa ilmenevää ongelmaa. Tällä kaverilla, niinkuin hevosilla ylipäätään on etupainotteinen tapa liikkua ja vuosien varrella sitä on yritetty rakentaa tukeutumaan enemmän takaosaan ja kannattelemaan itseään paremmin jotta se jaksaisi kantaa ratsastajaa selän rasittumatta. Mauno on ollut sellainen peruskoulutettu ratsuhevonen jonka rakenne ei ole erityisen soveltuva tähän hommaan. Sen selkä on todella lyhyt ja sen tapa liikkua on sellainen että se nostelee voimakkaasti etujalkojaan.
Viime lokakuusta saakka sitä on koulutettu hiukan erilailla kuin ennen - klassisen kouluratsastuksen tavoin. Käytännössä se näkyy siinä että siltä vaaditaan enemmän kannattelua itse, kun taas ennen ratsastettu enemmän tuntumalla jolloin vaarana on että hevonen alkaa liikaa tukeutumaan ohjiin. Mauno alkoi protestoimaan uusia vaatimuksia ja sitten tuli kipeäksikin.
Nyt se on monta viikkoa ollut sellainen, että jaksaa hiukan aikaa, ja sitten alkaa kiukuttelemaan kiemurtelemalla ja puskemalla lapa edellä. Viime viikolla olimme yksityistunnilla ja se antoi minulle jonkinlaisen tatsin siihen että minun vain pitää pitää se pakka kasassa koko ajan, niin kauan kuin harjoittelemme. Heti jos herpaannun tai annan löysäillä, liike hajoaa. Olen ajatellut sen nyt jopa niin, että verryttelyt pitää tehdä kävellen maastossa, ja kentällä työskennellään.
Tämä voi kuulostaa tiukkapipoiselta, mutta kyse on tietynlaisen kierteen katkaisemisesta, myös itseltäni. Meinaan kun minulla on itselläni myös heikko keskittymiskyky ja olen aivan itse opettanut hevosen pyytämään "löysäilyä" kiukuttelemalla.
Tästä pääsemme helmasyntiini, eli itsekurin puuttumiseen. On asioita joissa olen ollut sinnikäs, kuten opiskeluissa ja tietynlaisen elämäntavan vaalimisessa. Mutta on paljon asioita joissa olen todella vetelä ja silloin kun ne liittyvät omaan fyysiseen kuntoon, koiriin tai hevosiin, ne harmittavat ihan hirveästi. Käytän siis uskomattoman paljon aikaa harmitteluun, sensijaan että tekisin jotain asioille.
Lapsena meitä ei kannustettu urheiluun vaan lukemiseen, kirjoittamiseen ja käsillä tekemiseen. Onneksi asuimme maalla, missä pakostakin tuli liikuttua paljon ja leikittyä ulkona. Tietyllä tavalla nautin siitä että jaksan ja osaan. Nautin ratsastuksesta, patikoimisesta (!), joogasta ja raskaista tallitöistä. En ole heikkovoimainen vaan mukavuudenhaluinen.
Tietynlainen liiallinen viihtyminen mukavuusalueella liittyy usein väsymykseen ja siitä olen kyllä kärsinyt todella paljon ja usein. Mutta nykyään paljon vähemmän, joten sitäkään ei voi syyttää. Tahdonvoima on voima joka pitää sysätä liikkeelle, se ei tule odottamalla.
Viime lokakuusta saakka sitä on koulutettu hiukan erilailla kuin ennen - klassisen kouluratsastuksen tavoin. Käytännössä se näkyy siinä että siltä vaaditaan enemmän kannattelua itse, kun taas ennen ratsastettu enemmän tuntumalla jolloin vaarana on että hevonen alkaa liikaa tukeutumaan ohjiin. Mauno alkoi protestoimaan uusia vaatimuksia ja sitten tuli kipeäksikin.
Nyt se on monta viikkoa ollut sellainen, että jaksaa hiukan aikaa, ja sitten alkaa kiukuttelemaan kiemurtelemalla ja puskemalla lapa edellä. Viime viikolla olimme yksityistunnilla ja se antoi minulle jonkinlaisen tatsin siihen että minun vain pitää pitää se pakka kasassa koko ajan, niin kauan kuin harjoittelemme. Heti jos herpaannun tai annan löysäillä, liike hajoaa. Olen ajatellut sen nyt jopa niin, että verryttelyt pitää tehdä kävellen maastossa, ja kentällä työskennellään.
Tämä voi kuulostaa tiukkapipoiselta, mutta kyse on tietynlaisen kierteen katkaisemisesta, myös itseltäni. Meinaan kun minulla on itselläni myös heikko keskittymiskyky ja olen aivan itse opettanut hevosen pyytämään "löysäilyä" kiukuttelemalla.
Tästä pääsemme helmasyntiini, eli itsekurin puuttumiseen. On asioita joissa olen ollut sinnikäs, kuten opiskeluissa ja tietynlaisen elämäntavan vaalimisessa. Mutta on paljon asioita joissa olen todella vetelä ja silloin kun ne liittyvät omaan fyysiseen kuntoon, koiriin tai hevosiin, ne harmittavat ihan hirveästi. Käytän siis uskomattoman paljon aikaa harmitteluun, sensijaan että tekisin jotain asioille.
Lapsena meitä ei kannustettu urheiluun vaan lukemiseen, kirjoittamiseen ja käsillä tekemiseen. Onneksi asuimme maalla, missä pakostakin tuli liikuttua paljon ja leikittyä ulkona. Tietyllä tavalla nautin siitä että jaksan ja osaan. Nautin ratsastuksesta, patikoimisesta (!), joogasta ja raskaista tallitöistä. En ole heikkovoimainen vaan mukavuudenhaluinen.
Tietynlainen liiallinen viihtyminen mukavuusalueella liittyy usein väsymykseen ja siitä olen kyllä kärsinyt todella paljon ja usein. Mutta nykyään paljon vähemmän, joten sitäkään ei voi syyttää. Tahdonvoima on voima joka pitää sysätä liikkeelle, se ei tule odottamalla.
9.6.2013
Kiintymys
Kiintymysaiheinen viikonloppu. Mukavaa oleilua ihmisen kanssa jonka kanssa ollut yhteinen koti viimeiset 15 vuotta. Kiintymystä kai sekin ;-). Ja aika syvälliset keskustelut aiheesta hyvän ystävän kanssa. Mietittiin miksi parisuhde tai seksisuhde menee ystävyyden edelle, siis eikö oikein hyvä ystävyyssuhde ole ikäänkuin "rehellisempi" kun siihen ei sisälly niin suurta taantumisen ongelmaa (ihmisethän taantuvat läheisissä suhteissaan, etenkin parisuhteissaan). Itse koen parhaaksi parisuhteeksi "kaverisuhteen" ja parhaaksi ystävyyssuhteeksi sellaisen missä ollaan niinkuin "sieluntovereita". Rakastuessaan tai ihastuessaan kuitenkin hullaantuu jostain sellaisesta "fantasiahahmosta" joka vastaa tyydyttymättömiin kiintymystarpeisiin.
Gloria Salon mukaan paras kiintymyssuhde on sellainen jossa ei olla "kiinni", eli mahdollisimman vapaa peloista ja jännitteistä jotka usein riivaavat kiintymyssuhteita. "Aikuisuuden romanttiset rakkaussuhteet heijastavat lapsuudessa omaksuttuja kiintymystyylejä. Jokainen taantuu ajoittain läheisissä parisuhteissa lapsen kaltaiseksi. Varhaisiän kiintymysmallit vaikuttavat tutkimuksien valossa vakailta ja melko pysyviltä sisäisiltä rakenteilta. Ihmiset kiinnittyvät puolisoihinsa pitkälti lapsuudessa omaksuttujen mallien mukaisesti; turvallisesti, välttelevästi, takertuvasti tai pelokkaasti."
Tässä Salon jutussa arveltiin että tietoisuustaitojen harjoittelu toisi omiin kiintymyssuhdemalleihin:
"Osa ihmisistä oppii ylittämään lapsuuden vuorovaikutuksessa omaksutun turvattomuuden ja toisiin ihmisiin kohdistuvan luottamuksen puutteen. Syvempi itseymmärrys ja uudet tukevat ihmissuhdekokemukest voivat muokata kiintymystyyliä turvallisemmaksi aikuisiällä. Syvien rakenteiden muuttaminen vaatii vanhoista malleista poisoppimista samalla kun uudet tilanteet ja kokemukset vahvistavat uusien lähestymistapojen oppimisen. Tietoinen ja hyväksyvä läsnäolo (mindfulness) on yksi tapa, jolla tällaista uutta itse-tietoisuutta voi kehittää."
Mindfulness on loistavasti integroitu osaksi kognitiivista psykoterapiaa, mutta se ei riitä eikä toimi jos niihin syvemmällä oleviin malleihin ei päästä ensi käsiksi. Kiintymysmalli ei voi olla asia joka sivuutetaan, kun se on niin iso osa meitä. Luottamuksen kehittyminen on tärkeintä ja ensisijaista. Ja se voi tapahtua korjaavien kokemusten kautta, mitä voivat olla ammattiapua tai sitten ihan vaan hyviä parantavia ihmissuhteita. Huonot kokemukset ihmissuhteista, olivat ne sitten terapiasuhteita tai muita, vain lisäävät ongelmaa. Tajusin tätä lukiessani, miksi minulla on aika turhautunut suhtautuminen mindfulnessiin, vaikka sitä ei varsinaisesti tässä mitenkään alleviivattu, kuin artikkelin viimeisessä lauseessa: "Ennen kuin oppii kiinnipitämättömyyden jalon taidon, on opittava kiintymään turvallisesti ja luottamaan toisiin ihmisiin. Turvalliselta pohjalta on huomattavasti helpompi kulkea Buddhan jalanjäljissä."
Gloria Salon mukaan paras kiintymyssuhde on sellainen jossa ei olla "kiinni", eli mahdollisimman vapaa peloista ja jännitteistä jotka usein riivaavat kiintymyssuhteita. "Aikuisuuden romanttiset rakkaussuhteet heijastavat lapsuudessa omaksuttuja kiintymystyylejä. Jokainen taantuu ajoittain läheisissä parisuhteissa lapsen kaltaiseksi. Varhaisiän kiintymysmallit vaikuttavat tutkimuksien valossa vakailta ja melko pysyviltä sisäisiltä rakenteilta. Ihmiset kiinnittyvät puolisoihinsa pitkälti lapsuudessa omaksuttujen mallien mukaisesti; turvallisesti, välttelevästi, takertuvasti tai pelokkaasti."
Tässä Salon jutussa arveltiin että tietoisuustaitojen harjoittelu toisi omiin kiintymyssuhdemalleihin:
"Osa ihmisistä oppii ylittämään lapsuuden vuorovaikutuksessa omaksutun turvattomuuden ja toisiin ihmisiin kohdistuvan luottamuksen puutteen. Syvempi itseymmärrys ja uudet tukevat ihmissuhdekokemukest voivat muokata kiintymystyyliä turvallisemmaksi aikuisiällä. Syvien rakenteiden muuttaminen vaatii vanhoista malleista poisoppimista samalla kun uudet tilanteet ja kokemukset vahvistavat uusien lähestymistapojen oppimisen. Tietoinen ja hyväksyvä läsnäolo (mindfulness) on yksi tapa, jolla tällaista uutta itse-tietoisuutta voi kehittää."
Mindfulness on loistavasti integroitu osaksi kognitiivista psykoterapiaa, mutta se ei riitä eikä toimi jos niihin syvemmällä oleviin malleihin ei päästä ensi käsiksi. Kiintymysmalli ei voi olla asia joka sivuutetaan, kun se on niin iso osa meitä. Luottamuksen kehittyminen on tärkeintä ja ensisijaista. Ja se voi tapahtua korjaavien kokemusten kautta, mitä voivat olla ammattiapua tai sitten ihan vaan hyviä parantavia ihmissuhteita. Huonot kokemukset ihmissuhteista, olivat ne sitten terapiasuhteita tai muita, vain lisäävät ongelmaa. Tajusin tätä lukiessani, miksi minulla on aika turhautunut suhtautuminen mindfulnessiin, vaikka sitä ei varsinaisesti tässä mitenkään alleviivattu, kuin artikkelin viimeisessä lauseessa: "Ennen kuin oppii kiinnipitämättömyyden jalon taidon, on opittava kiintymään turvallisesti ja luottamaan toisiin ihmisiin. Turvalliselta pohjalta on huomattavasti helpompi kulkea Buddhan jalanjäljissä."
Hiukan sekavasti selitetty näin helteen pehmittämällä päällä juuri ennen nukkumaanmenoa, mutta pointtini siis tässä on se että SIIHEN TARVITAAN TOINEN IHMINEN; KANSSAKULKIJA. Meditointi ilman rakkaudellista kohtaamista ei vie asiaa eteenpäin. Olisi tietenkin näppärää jos ihmisiä voisi ikäänkuin ohjelmoida. Siksi en oikein usko sellaiseen terapiaa jota olen opiskellut ja itsekin käynyt, siis puhtaaseen kognitiiviseen tai ratkaisukeskeiseen lyhytterapiaan jossa terapiasuhteen merkitys on minimissään ja terapeutti on enemmänkin kuin valmentaja.
******************
Taavi on välttelevästi kiinnittynyt hevonen. Sen elämässä on ollut liikaa muutoksia, liikaa ristiriitaista käytöstä, liikaa vastuuta kannettavana. Tärkeintä sen kanssa on näyttää sille että siitä huolehditaan. Olen löytänyt sille mainion vuokraajan, pariskunnan joilla tuntuu ihan luonnostaan olevan hyvä tatsi näihin asioihin.
5.6.2013
Herkkyydestä
Kirjoitinko viime viikolla kohtaamisesta joka tuntui lahjalta? Tekisi mieli kirjoittaa uudestaan, niin hyvältä se tuntui.
Se on sitten niin hienoa kun tapaa ihmisiä joiden kanssa ovan vain niin helppo olla ja hengittää. Ja vielä hienompaa on se kun puhuu jonkun kanssa samaa kieltä niin että oikeastaan ei tarvitse edes sanoa mitään. Puhetta rehellisyydestä, avoimuudesta, rajoista ja itsensä suojaamisesta. Ja siitä miten tärkeää on aika-ajoin kysyä itseltään miksi teen näin, mikä minua ohjaa. Eikä kyseessä ole terapeutti tai sielunhoitaja vaan ihan tavallinen, "tavallista-herkempi" ihminen.
Mauno testaa minun hermojani ja luotettavuuttani, venkoilemalla ja kiemurtelemalla. Se keksii lukemattomia keinoja vastustaa määräysvaltaani, vaihdellen strategiaa aina kun edellinen selätetään. Nyt on tällainen aika sitten ;-)
Se on minun henkinen valmentajani joka kitkee minusta pois kaikkea epäfunktionaalista, kuten hermostumista, turhaa pelkäämistä ja murehtimista, epäloogisuutta, leväperäisyyttä, liiallista kontrollia, sitä että en tiedä mitä haluan, vastuun väistelyä ja laiskuutta... näin aluksi :-D
Se on minun henkinen valmentajani joka kitkee minusta pois kaikkea epäfunktionaalista, kuten hermostumista, turhaa pelkäämistä ja murehtimista, epäloogisuutta, leväperäisyyttä, liiallista kontrollia, sitä että en tiedä mitä haluan, vastuun väistelyä ja laiskuutta... näin aluksi :-D
4.6.2013
Huolestus
Niinkuin joku saattaa tietääkin, teen välillä hevosten kanssa myös terapiatyötä, toisin sanottuna hevosavusteista terapiaa, mikä ei siis ole sama kuin ratsastusterapia. Tähän olen käynyt eläinavusteisen tunnetaito-ohjauksen koulutusta, jonka ohjaajatason suoritin reilu vuosi sitten, ja nyt jatkan sitten toista vuotta, valmistuakseni valmentajaksi / työnohjaajaksi. Tuo koulutus mitä kävin antoi muutamia todella hyviä ja maanläheisiä työkaluja jotka toimivat eläinten ja ihmisten kanssa, yhdessä ja erikseen.
Taavi on viime päivinä ollut taas hiukan huolestuneempi kuin aiemmin keväällä. Silloin kun se tuli minulle, siihen oli hiukan vaikea saada kontaktia. Se on hyvin koulutettu, rauhallinen ja sillä on hyvät sosiaaliset taidot laumassa (toisin kuin toisella hevosellani). Silti se jännittää tiettyjä ihan tavallisiakin tilanteita ja jännittäessään se "sulkeutuu", eli menee "autistiseen" tilaan johon liittyy tietty ilme ja alahuulen roikkuminen (mikä siis muuten on rentoutumisen merkki, mutta tässä kohtaa se ei ole sitä).
Luulen että se jännittää tulevaa lauman siirtymistä laitumelle (kymmenenvuotias hevonen tietää että kesällä kaikki muuttuu), osittain siksi että se ottaa paljon vastuuta lauman turvallisuudesta.
Toinen juttu mitä se saattaa jännittää, on ratsutus, eli ratsuttaja käy kerran viikossa ja pyytää siltä enemmän. Pari viikkoa sitten se jotenkin "sekosi" laukannostossa ja esitti sellaisen rodeon että pelästytti ratsastajan (ja itsensä) pahasti. Sen jälkeen "ilme" palasi.
Tästä huolimatta se on hiukan ollut mukana terapioissa, noin kerran viikossa. Sekään ei ole sille tuttu juttu. Työskentelemme sen kanssa vapaana kentällä, jolloin se saa itse päättää tuleeko vai eikö tule. Kentällä se ei näytä huolestuneelta. Harjatessa kylläkin, ja olemme ottaneet Taavin ilmeen osaksi työstettäviä asioita, koska ongelma on kutakuinkin sama kuin terapia-asiakkailla (jännittäminen huolestuttavissa, vaativissa tai sosiaalisissa tilanteissa, dissosiatiivinen "poistuminen").
Kentällä opettelemme ottamaan kontaktia "jämäkän leikkisällä" tavalla, hoitotilanteissa tarkkailemme sen pysymistä "sietoikkunassa", lievän epämukavuuden alueella, varomalla menoa kipukynnyksen yli. Ja minä olen tietty koko ajan turvana hevoselle.
Taavi on viime päivinä ollut taas hiukan huolestuneempi kuin aiemmin keväällä. Silloin kun se tuli minulle, siihen oli hiukan vaikea saada kontaktia. Se on hyvin koulutettu, rauhallinen ja sillä on hyvät sosiaaliset taidot laumassa (toisin kuin toisella hevosellani). Silti se jännittää tiettyjä ihan tavallisiakin tilanteita ja jännittäessään se "sulkeutuu", eli menee "autistiseen" tilaan johon liittyy tietty ilme ja alahuulen roikkuminen (mikä siis muuten on rentoutumisen merkki, mutta tässä kohtaa se ei ole sitä).
Luulen että se jännittää tulevaa lauman siirtymistä laitumelle (kymmenenvuotias hevonen tietää että kesällä kaikki muuttuu), osittain siksi että se ottaa paljon vastuuta lauman turvallisuudesta.
Toinen juttu mitä se saattaa jännittää, on ratsutus, eli ratsuttaja käy kerran viikossa ja pyytää siltä enemmän. Pari viikkoa sitten se jotenkin "sekosi" laukannostossa ja esitti sellaisen rodeon että pelästytti ratsastajan (ja itsensä) pahasti. Sen jälkeen "ilme" palasi.
Tästä huolimatta se on hiukan ollut mukana terapioissa, noin kerran viikossa. Sekään ei ole sille tuttu juttu. Työskentelemme sen kanssa vapaana kentällä, jolloin se saa itse päättää tuleeko vai eikö tule. Kentällä se ei näytä huolestuneelta. Harjatessa kylläkin, ja olemme ottaneet Taavin ilmeen osaksi työstettäviä asioita, koska ongelma on kutakuinkin sama kuin terapia-asiakkailla (jännittäminen huolestuttavissa, vaativissa tai sosiaalisissa tilanteissa, dissosiatiivinen "poistuminen").
Kentällä opettelemme ottamaan kontaktia "jämäkän leikkisällä" tavalla, hoitotilanteissa tarkkailemme sen pysymistä "sietoikkunassa", lievän epämukavuuden alueella, varomalla menoa kipukynnyksen yli. Ja minä olen tietty koko ajan turvana hevoselle.
29.5.2013
Ei-suorittavaa
Aamupäivän työhomma peruuntui ja vietin leppoisan aamupäivän tallilla tekemättä "ei mitään". Se on hölmöä, tiedän kyllä, että koen helposti syyllisyyttä jos en tee hevosten kanssa jotain "suorittavaa", kuten ratsasta "reippaasti ja tehokkaasti". Ja samalla kuitenkin haen ensisijaisesti yhteyttä ja luottamusta. Tässä on iso järjen ja tunteen ristiriita. Tuntuu siltä että en-tee-mitään vaikka järki sanoo että teen paljonkin.
Tänään onnistuin olemaan rennosti laumassa, siivoten pihattoa. Pieni maastakäsin työskentely Taavin kanssa, joka oli ensin jotenkin huolestunut (en tiedä liittyykö se navakkaan tuuleen vai siihen että sen mielestä lauman pitäisi jo siirtyä vihreille laitumille, pois kuivasta hiekkatarhasta) ja vastusteleva, mutta aika pienillä pyynnöillä kuitenkin houkuteltavissa mukaan. Lopuksi pesin letkulla sen jalat, mikä meni yllättävän hyvin vaikka Taavia todella inhotti letkusta tuleva ääni ja se onnistui näyttämään ihan pelkäävältä kissalta. Lopuksi hengailin Maunon kanssa tarhassa, mikä oli mukavaa, kun se selvästi nautti seurasta ja krapsutuksista.
Oikeastaan olen ollut tehokas ja harjoitellut moniakin asioita :-) (Pitäisikö olla tyytyväinen suoritustyytyväisyydestä vai tyytymätön siihen että ei osaa olla arvottamatta tekemisiään)
Oikeastaan minua väsyttää, koska nukuin huonosti.
Nyt hiukan nautin kesästä terassilla ja tunnin päästä lähden illaksi töihin.
Tänään onnistuin olemaan rennosti laumassa, siivoten pihattoa. Pieni maastakäsin työskentely Taavin kanssa, joka oli ensin jotenkin huolestunut (en tiedä liittyykö se navakkaan tuuleen vai siihen että sen mielestä lauman pitäisi jo siirtyä vihreille laitumille, pois kuivasta hiekkatarhasta) ja vastusteleva, mutta aika pienillä pyynnöillä kuitenkin houkuteltavissa mukaan. Lopuksi pesin letkulla sen jalat, mikä meni yllättävän hyvin vaikka Taavia todella inhotti letkusta tuleva ääni ja se onnistui näyttämään ihan pelkäävältä kissalta. Lopuksi hengailin Maunon kanssa tarhassa, mikä oli mukavaa, kun se selvästi nautti seurasta ja krapsutuksista.
Oikeastaan olen ollut tehokas ja harjoitellut moniakin asioita :-) (Pitäisikö olla tyytyväinen suoritustyytyväisyydestä vai tyytymätön siihen että ei osaa olla arvottamatta tekemisiään)
Oikeastaan minua väsyttää, koska nukuin huonosti.
Nyt hiukan nautin kesästä terassilla ja tunnin päästä lähden illaksi töihin.
28.5.2013
Lahja
Joskus toinen ihminen voi sanoa jotain niin tärkeää, että melkein tuntuu että saa lahjan. Tänään oli sellainen päivä. Tärkeä juttu liittyi itseni ja hevosen väliseen suhteeseen, jota vaivaa tietty uhriasetelma. Kumpikin kantaa oman historiansa taakkaa eikä osaa päästää siitä irti. Suhdetta historia määrittää liikaa, osittain siksi että suhteeseen liittyy tiukaa ja yksisilmäistä määrittelyä, joka on johtanut siihen että kumpikaan ei kanna itseään. Ja kun suhteen toinen osapuoli on eläin, niin on aika selvää että ihmisosapuolen täytyy ottaa vielä isompi vastuu. Kävimme siis tiukkaa kehityskeskustelua ja hetken tuntui siltä että en halua katsoa näitä asioita silmiin.
Minun pitäisi karistella viimeisetkin rippeet itseäni käyttäneistä ja määritelleistä kuvioista. Oikeastaan en ole missään kiinni, vaan vanhasta muistista toistan tiettyjä juttuja. Ja ne jutut aktivoituvat herkästi jos en pidä hyvin tarkkaa rajaa, mikä tietty edellyttää aikamoista yltiörehellisyyttä itsensä ja omien motiiviensa suhteen.
Minun pitäisi karistella viimeisetkin rippeet itseäni käyttäneistä ja määritelleistä kuvioista. Oikeastaan en ole missään kiinni, vaan vanhasta muistista toistan tiettyjä juttuja. Ja ne jutut aktivoituvat herkästi jos en pidä hyvin tarkkaa rajaa, mikä tietty edellyttää aikamoista yltiörehellisyyttä itsensä ja omien motiiviensa suhteen.
27.5.2013
Rytmejä
Se on hassua ja jokseenkin tavallista, että ajateltuani muutamana päivänä jotain tiettyä asiaa tai näkökulmaa, se putkahtelee esille kirjojen sivuilla, lehdissä, blogeissa, keskusteluissa ystävien ja asiakkaiden kanssa.
Niinkuin nämä rytmit. Teini-ikäinen tarvitsee apua huomaamaan että on nälkä, väsynyt, ärtyisä jne. Pienemmän lapsen kanssa se on... no jokainen sen tietää, että kaksi valvottua yötä voi olla sattumaa, kolmannesta kierre pitää saada katkaistua. Ihminen tarvitsee rytmejä ja rakenteita jotta elämästä ei tulisi kaaos, jotta ei kuluttaisi liikaa ja jotta olo olisi turvallinen.
Hevoset ja koirat ovat tapaeläimiä, hyvin rytmillisiä ja järjestystä kaipaavia. Niillä on vahva biologinen kello joka kertoo koska syödään tai nukutaan. Aamulla menen tallille kymmenen aikaan ja hevoset ovat syöneet aamuheinänsä ja torkkuvat tarhassa. Voin työskennellä noin neljä tuntia sotkematta niiden elämänjärjestystä. Illalla kahdeksan jälkeen on ihan turha ehdottaa mitään. Iltaheinät ja iltarauha, syödään jotta selvitään hengissä yön pimeydestä ja kylmyydestä.
Ja niin olen viime viikot rakennellut arjen struktuureja, syömisen, nukkumisen, liikkumisen ja lepäämisen turvaksi. On määritelty sitä mikä on normaalia väsymystä, mikä taas voi olla jotain muuta. Onko väsymys enemmän matalaa vireystilaa, fyysistä uupumusta, harmitusta vai unen tarvetta. Entä uni, onko se kovalevyn puhdistusta vai poistumista. Ja syöminen, mistä tulee hyvä tai parempi mieli, virkeä olo vai kauhea pöhnä. Miten voi levätä väsymättä enemmän ja voiko lepo olla tekemistä tai hiljaisuuden kuuntelemista.
Kaikenlaista elämäntaidonvalmentajaa on liikkeellä, mutta minusta tämä tuntuu monesti toimivammalta, konkreettisemmalta ja helpottavammalta kuin perinteinen terapiakeskustelu. Ainakin jossain kohtaa.
Hyvää yötä, uni voittaa!
Niinkuin nämä rytmit. Teini-ikäinen tarvitsee apua huomaamaan että on nälkä, väsynyt, ärtyisä jne. Pienemmän lapsen kanssa se on... no jokainen sen tietää, että kaksi valvottua yötä voi olla sattumaa, kolmannesta kierre pitää saada katkaistua. Ihminen tarvitsee rytmejä ja rakenteita jotta elämästä ei tulisi kaaos, jotta ei kuluttaisi liikaa ja jotta olo olisi turvallinen.
Hevoset ja koirat ovat tapaeläimiä, hyvin rytmillisiä ja järjestystä kaipaavia. Niillä on vahva biologinen kello joka kertoo koska syödään tai nukutaan. Aamulla menen tallille kymmenen aikaan ja hevoset ovat syöneet aamuheinänsä ja torkkuvat tarhassa. Voin työskennellä noin neljä tuntia sotkematta niiden elämänjärjestystä. Illalla kahdeksan jälkeen on ihan turha ehdottaa mitään. Iltaheinät ja iltarauha, syödään jotta selvitään hengissä yön pimeydestä ja kylmyydestä.
Ja niin olen viime viikot rakennellut arjen struktuureja, syömisen, nukkumisen, liikkumisen ja lepäämisen turvaksi. On määritelty sitä mikä on normaalia väsymystä, mikä taas voi olla jotain muuta. Onko väsymys enemmän matalaa vireystilaa, fyysistä uupumusta, harmitusta vai unen tarvetta. Entä uni, onko se kovalevyn puhdistusta vai poistumista. Ja syöminen, mistä tulee hyvä tai parempi mieli, virkeä olo vai kauhea pöhnä. Miten voi levätä väsymättä enemmän ja voiko lepo olla tekemistä tai hiljaisuuden kuuntelemista.
Kaikenlaista elämäntaidonvalmentajaa on liikkeellä, mutta minusta tämä tuntuu monesti toimivammalta, konkreettisemmalta ja helpottavammalta kuin perinteinen terapiakeskustelu. Ainakin jossain kohtaa.
Hyvää yötä, uni voittaa!
24.5.2013
Unissakävelijä
Ystäväni keramiikkataiteilija teki minulle tällaisen ihanan veistoksen, jonka nimi on Unissakävelijä :-D
Taavi oli pudottanut tänään ratsastajan. Joskus sellaista tapahtuu, mutta usein ne tilanteet voidaan myös ennakoida ja estää. Kyse on siitä, että ihmisen pitää alkaa katsomaan maailmaa hevosen näkökulmasta. Ensinnäkin hevonen on pako / saaliseläin. Jos sitä uhkaa jokin vaara, se pakenee henkensä edestä. Kaikki mikä provosoi pakoreaktiota, kuten ympäristön rauhattomuus, liika paine, kipua tuottavat varusteet tai koulutusmenetelmät, voidaan pyrkiä minimoimaan / poistamaan. Tärkeintä on hevosenlukutaito ja että myöntää että yleensä vika on ratsastajassa tai ympäristössä. Hevonen ei halua "olla hankala", se vain reagoi epämiellyttävään tilanteeseen pakenemalla.
Jos ratsastaja ajattelee tiukan kategorisesti, että hevosen pitää alistua, nöyrtyä tai haluta tehdä töitä, mennään yleensä vikaan. Ihmisen vastuulla on tehdä tilanteesta hevoselle helpompi, turvallisempi ja kiinnostavampi. Se ei ole liiallista varjelua tai hemmottelua, vaan viisautta. Kun luottamus on kunnossa, voidaan vaatimustasoa nostaa, mutta vain sen verran kuin luottamus kestää.
Joskus on vaikeaa selittää toiselle, miksi haluan tehdä asioista helppoja hevosen näkökulmasta katsottuna. Se on vain paljon turvallisempaa ja hauskempaa. Otsa rypyssä vaatiminen ei ole minun juttuni eikä sovi minun hevosilleni. Ne ovat tottuneet siihen että niitä kuunnellaan ja ne reagoivat voimalla jos niitä ei kuunnella. Ja se on minusta vain hyvä asia. En tietenkään toivo kenenkään loukkaantuvan tai pelästyvän liikaa. Nämä ovat vain usein asioita jotka opitaan hiukan kitkerien kokemusten kautta. Tai sitten ei opita ;-).
Taavi on toisaalta hyvin rauhallinen, toisaalta melko herkkä ja reaktiivinen, osittain siksi että se on hevonen. Hevonen haluaa rauhaa, mutta myös pakenee pelottavia juttuja. Vajaassa vuodessa Taavi on oppinut sen että elämä on aika mukavaa ja turvallista ja että ihmiset pyytävät siltä juttuja sopivalla ja kuuntelevalla tavalla. Kuitenkin luulen että se on sen verran kovan koulun käynyt ja traumatisoitunut (sillä on tiettyjä stereotyyppisiä stressinhallintamaneereja ja taipumus poistua vuorovaikutuksesta), että pahimmillaan reagointi on rodeotyyppistä menoa.
23.5.2013
Kammotuksia
Joskus on vaikeaa hahmottaa mitä oikeastaan pelkää. Pelko naamioituu joksikin muuksi ja siirtyy tilanteeseen jossa sitä on helpompi hallita. Olen aina ajatellut että minulla on ahdistukseen taipuvaisen ihmisen hermorakenne. Muistan miten lapsena koin jonkinlaisia paniikkioireita, joille ei silloin ollut mitään nimeä edes, ja opin hallitsemaan niitä laskemalla vireystilaa hengityksen avulla. Opin maadoittamaan itseni vaikka kukaan ei sitä minulle ollut opettanut. Jossain vaiheessa pelkäsin kuollakseni sudenkorentoja, sitten bakteereja ja jossain vaiheessa sukujuhlia. Mikään peloista ei kuitenkaan johtanut kovin voimakkaaseen vältttämiskäyttäytymiseen, eli ehkä en sittenkään pelännyt tarpeeksi. Useimmat ihmiset pitävät minua pelottomana ja reippaana, mutta sitten on se toinen puoli jota kaikki eivät näe, vaikka en sitä erityisesti pyri piilottelemaan.
Hevosten kanssa toimiessani saatan olla aika ylivarovainen ja ennakoida liikaakin, siten että välttelen tiettyjä tilanteita (tiellä ratsastaminen, vauhdikkaat maastoilut, esteiden hyppääminen esim. ). Tunnen paljon hevosihmisiä ja hevosalan ammattilaisiakin jotka pelkäävät, joten olen suhteellisen sinut oman pelkäämiseni kanssa. Mutta monesti ajattelen, että tämä pelko on peräisin jostain muualta, se ei varsinaisesti liity hevosiin.
Toinen asia jota pelkään, liittyy ihmisiin. Pelkään ympäristöltään paljon vaativia tai epäystävällisiä ihmisiä. Toisin sanoen pelkään kohtuuttomuutta. Lähimmät ihmiseni tietävät että menen suhteellisen pois tolaltani jos koen jotain sen tyyppistä. Yksi syy siihen miksi minun on helpompi työskennellä yksin, on siinä että koen edelleen liian haastavana tilanteen jossa minun pitää koko ajan vartioida rajojani. Ja joskus olen huomannut että helposti kerään ympärilleni sen tyyppisiä ihmisiä tai reagointia.
Voisivatko nämä asiat liittyä yhteen? Tarve suht tarkkaan kontrolloida ison eläimen liikettä omien taitojeni ja voimavarojeni mukaiseksi. Ja tarve kontrolloida tarkkaan sitä mitä minulta missäkin odotetaan ja miten tarpeita ilmaistaan jotta vaatimustaso ei ylitä taitojani tai voimavarojani.
22.5.2013
Vaihtelevaa
Säätiloista nauttiminen taitaa olla merkki jonkinlaisesta kyvystä ylipäätään tuntea asioiden merkityksellisyyttä. Eilen oli lämmin, aurinkoinen mutta hyvin tuulinen päivä. Tallilla hiekka rahisi hampaissa ja ponilla tuuli myös korvien välissä. Tänään olen aamupäivän nauttinut raikkaankoleasta säästä siivotessani taloa terassin ovi selällään. Ihanaa kun sisällä tuulee :-D
Minulla on ollut tällä viikolla jo kaksi valmennustuntia ja kummassakin hiukan sellainen vaikutelma että kylläpäs on vaikeaa. Maanantain valmennuksessa minulla oli sellainen puoliverinen "luudanvarsi", mikä on siis todella hieno, herkkä ja tarkka kaveri. Valmentaja nauroi kun oli tottunut näkemään minut ponin selässä. Oli todella vaikea mukautua sen liikkeisiin ja hiukan turhauttavaa maksaa siitä 80€. Mutta meillä oli hauskaa. Nauroimme minun lyhyitä jalkojani, sitä että sotken jatkuvasti englanninkieliset termit ja lopuksi olin niin sekaisin, että en erottanut oikeaa enkä vasempaa. Sarah-Jane on todella hauska, taitava ja mukava tyyppi.
Eilen olin oman valmentajani tunnilla. Hän opettaa hyvin samantyyppisesti, joten mitään ristiriitaa ei näissä ole. Ongelmana oli vain se että lonkkieni asetukset olivat kohdassa "luudanvarsi" ja alla oli pieni ja pyöreä irlannincob. En ehtinyt sitten sitäkään murehtimaan, koska ponilla oli "vastustan kaikkea" -päivä, "kulman takaa hyökkää kissapeto" -päivä ja myöskin lopuksi hirveä kiihtymys kun pääsi kaksi kertaa laukkaamaan "tuulisella päällä". Positiivista oli se, että hillitessäni räjähtämispisteessä olevaa poniinia, huomasin tekeväni vaistomaisesti oikein, valmentajan neuvojen mukaan jo ennen niiden kuulemista. Että ehkä olen oppinut tästä kiihtymyksenhallinnasta jotain kuitenkin. Lopuksi sanoin valmentajalle että tämä poni on sitten kamala mutta rakas.
Mies lähti työreissuun ja jostain syystä sekin on vain piristävää. Tykkään olla yksin, tai siis kaksin pojan kanssa. Keksimme jotain kivaa, käymme hampurilaisella tai ihmettelemässä teknisiä vimpaimia. Tai sitten katsomme elokuvia. Siltä osin kun ehdin töiltäni.
Minulla on ollut tällä viikolla jo kaksi valmennustuntia ja kummassakin hiukan sellainen vaikutelma että kylläpäs on vaikeaa. Maanantain valmennuksessa minulla oli sellainen puoliverinen "luudanvarsi", mikä on siis todella hieno, herkkä ja tarkka kaveri. Valmentaja nauroi kun oli tottunut näkemään minut ponin selässä. Oli todella vaikea mukautua sen liikkeisiin ja hiukan turhauttavaa maksaa siitä 80€. Mutta meillä oli hauskaa. Nauroimme minun lyhyitä jalkojani, sitä että sotken jatkuvasti englanninkieliset termit ja lopuksi olin niin sekaisin, että en erottanut oikeaa enkä vasempaa. Sarah-Jane on todella hauska, taitava ja mukava tyyppi.
Eilen olin oman valmentajani tunnilla. Hän opettaa hyvin samantyyppisesti, joten mitään ristiriitaa ei näissä ole. Ongelmana oli vain se että lonkkieni asetukset olivat kohdassa "luudanvarsi" ja alla oli pieni ja pyöreä irlannincob. En ehtinyt sitten sitäkään murehtimaan, koska ponilla oli "vastustan kaikkea" -päivä, "kulman takaa hyökkää kissapeto" -päivä ja myöskin lopuksi hirveä kiihtymys kun pääsi kaksi kertaa laukkaamaan "tuulisella päällä". Positiivista oli se, että hillitessäni räjähtämispisteessä olevaa poniinia, huomasin tekeväni vaistomaisesti oikein, valmentajan neuvojen mukaan jo ennen niiden kuulemista. Että ehkä olen oppinut tästä kiihtymyksenhallinnasta jotain kuitenkin. Lopuksi sanoin valmentajalle että tämä poni on sitten kamala mutta rakas.
Mies lähti työreissuun ja jostain syystä sekin on vain piristävää. Tykkään olla yksin, tai siis kaksin pojan kanssa. Keksimme jotain kivaa, käymme hampurilaisella tai ihmettelemässä teknisiä vimpaimia. Tai sitten katsomme elokuvia. Siltä osin kun ehdin töiltäni.
20.5.2013
Tilaa olla ja hengittää
Hehkutin eilen naamakirjassa miten tyytyväinen olen meidän talliin. Aina on asioita jotka harmittavat, mutta tärkeitä on tila. Että sitä on tarpeeksi, fyysisessä ja henkisessä mielessä. Fyysinen tila hevosten kanssa on ihan ehdoton juttu, ne vain ovat tyytyväisempiä mitä isommassa ja selkeämmässä tilassa ne saavat olla. Riitoja on vähemmän jne. Sama koskee ihmisiäkin. Henkinen tila on sitä että saa olla rauhassa oma itsensä ja tehdä asioita omalla laillaan, tietyt turvallisuusseikat muistaen ja muiden tarpeita kunnioittaen.
Olen käynyt talleilla joissa kovastikin painotetaan henkistä hyvinvointia, hehkutetaan kehotietoisuutta ja hevosmiestaitoja kalliiden kouluttajien johdolla, mutta samaan hengenvetoon äänekkäästi arvostellaan muita kanssaihmisiä. Jos ihmiset osaisivat huolehtia siitä että vuorovaikutus, joka on 50% meidän jokaisen vastuulla, olisi aina mahdollisimman rakentavaa ja avointa. Kun se ei riitä että sitä odottaa muilta. Selän takana napiseminen ja moittiminen ei yhtään auta selvittämään ristiriitoja.
Ihmisillä on aina ollut hevosia, niiden kanssa on asuttu ja sodittu. Hevosenpito on haastavaa mutta ei siitä nyt pidä tehdä liian monimutkaista! Itse olen tehnyt valintani aika pitkälle luonnonmukaisuutta kunnioittaen, alkaen siitä että en ole ottanut liian herkkähipiäisiä polleja vaivoikseni ;-). Mieluusti tänäkin aamuna menen viettämään meditatiivista laatuaikaa pörröisten kylmäveristen kanssa. Osa kavereista on minuakin lyhempiä, mutta sitäkin suurempia persoonia ;-)
Olen käynyt talleilla joissa kovastikin painotetaan henkistä hyvinvointia, hehkutetaan kehotietoisuutta ja hevosmiestaitoja kalliiden kouluttajien johdolla, mutta samaan hengenvetoon äänekkäästi arvostellaan muita kanssaihmisiä. Jos ihmiset osaisivat huolehtia siitä että vuorovaikutus, joka on 50% meidän jokaisen vastuulla, olisi aina mahdollisimman rakentavaa ja avointa. Kun se ei riitä että sitä odottaa muilta. Selän takana napiseminen ja moittiminen ei yhtään auta selvittämään ristiriitoja.
Ihmisillä on aina ollut hevosia, niiden kanssa on asuttu ja sodittu. Hevosenpito on haastavaa mutta ei siitä nyt pidä tehdä liian monimutkaista! Itse olen tehnyt valintani aika pitkälle luonnonmukaisuutta kunnioittaen, alkaen siitä että en ole ottanut liian herkkähipiäisiä polleja vaivoikseni ;-). Mieluusti tänäkin aamuna menen viettämään meditatiivista laatuaikaa pörröisten kylmäveristen kanssa. Osa kavereista on minuakin lyhempiä, mutta sitäkin suurempia persoonia ;-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

