Viimeksi eilen juttelin ystäväni kanssa siitä miten samanlaisia olemme tietyissä asioissa. Intohimoisia oppijoita, uuvuttavan kiinnostuneita, sähläreitä jotka eivät oikein pääse mihinkään käsiksi kunnolla uppoutuessaan liian laajoihin kokonaisuuksiin. Oppiminen on kuin interrailmatka jonnekkin mitä ei tiedä tarkkaan missä se sijaitsee mutta on vahva intuitiivinen käsitys siitä millaista siellä on.
Väsytän itseni jatkuvalla pohdinnalla. Tänään ja eilen olen ollut matkasta väsynyt ja silti pohtinut liikaa voimatta sille mitään. Kuulostaa hassulta mutta tunnen välillä olevani kuin kirjailija joka ei oikeasti saa mitään kirjoitettua vaan käyttää KAIKEN aikansa kirjoittamisen suunnitteluun.
No ehkä joskus saa jotain aikaan ihan oikeasti. Tiedän kuitenkin, hämärästi, koska olen saanut palautetta, että olen jonkun mielestä hirveän tuottelias, aktiivinen, monipuolinen jne. Mutta en väitäkään että sekään olisi koko totuus.
Tänään mieltäni on ilahduttanut toivo siitä että läheiseni saa apua joka hänelle olisi kuulunut jo aikoja sitten. Mieltäni ilahdutti myös se miten hän asiaan suhtautui; toiveikkaasti, vihdoinkin. Tämäkin asia on vaatinut paljon pohdintaa ja pähkäilyä, koska en voi mitenkään väittää etteikö asia koskisi ja koskettaisi myös itseäni. Onhan kyse nk. sukupolvien ajan jatkuneesta traumasta, suremattomasta surusta joka on siirtynyt minuun jo äidinmaidossa.
Olen myös tuntenut syyllisyyttä siitä miten vähän olen ehtinyt viettää aikaa hevospoikieni kanssa. Maunon kanssa hiukan enemmän, koska keväällä päätin että sen elämässä ei ole hyväksi monet ihmiset. Taavi sensijaan on ollut kanssani todella vähän, liian vähän. Tänään katselin kuvia siitä, käytyäni ensin tallilla, missä molemmat pojat juoksivat laitumella vastaani. Mauno on jo pitkään tuntunut niin omalta, sen ihon jokainen kohta on tuttu. Taavi on tutumpi kuin ennen, mutta silti niin vieras. Ja se on niin hieno pieni hevonen joka ansaitsisi paljon enemmän omalta ihmiseltään. Onneksi heillä on toisensa ja vaihtuvat lauman jäsenet, paljon tilaa olla ja hyvä perushoitoa aina vaikka en olisi lähimaillakaan.
Sitäkin olen pohtinut, että on vain tarpeellista edistyä ja tutustua hitaasti Taavin kanssa. Tarvitsemme sitä molemmat. Paljon aikaa ja sitten paljon enemmän yhteisiä tunteja ja kilometrejä. Kyllä meistä vielä pari tulee, ennemmin tai myöhemmin.
Väsytän itseni jatkuvalla pohdinnalla. Tänään ja eilen olen ollut matkasta väsynyt ja silti pohtinut liikaa voimatta sille mitään. Kuulostaa hassulta mutta tunnen välillä olevani kuin kirjailija joka ei oikeasti saa mitään kirjoitettua vaan käyttää KAIKEN aikansa kirjoittamisen suunnitteluun.
No ehkä joskus saa jotain aikaan ihan oikeasti. Tiedän kuitenkin, hämärästi, koska olen saanut palautetta, että olen jonkun mielestä hirveän tuottelias, aktiivinen, monipuolinen jne. Mutta en väitäkään että sekään olisi koko totuus.
Tänään mieltäni on ilahduttanut toivo siitä että läheiseni saa apua joka hänelle olisi kuulunut jo aikoja sitten. Mieltäni ilahdutti myös se miten hän asiaan suhtautui; toiveikkaasti, vihdoinkin. Tämäkin asia on vaatinut paljon pohdintaa ja pähkäilyä, koska en voi mitenkään väittää etteikö asia koskisi ja koskettaisi myös itseäni. Onhan kyse nk. sukupolvien ajan jatkuneesta traumasta, suremattomasta surusta joka on siirtynyt minuun jo äidinmaidossa.
Olen myös tuntenut syyllisyyttä siitä miten vähän olen ehtinyt viettää aikaa hevospoikieni kanssa. Maunon kanssa hiukan enemmän, koska keväällä päätin että sen elämässä ei ole hyväksi monet ihmiset. Taavi sensijaan on ollut kanssani todella vähän, liian vähän. Tänään katselin kuvia siitä, käytyäni ensin tallilla, missä molemmat pojat juoksivat laitumella vastaani. Mauno on jo pitkään tuntunut niin omalta, sen ihon jokainen kohta on tuttu. Taavi on tutumpi kuin ennen, mutta silti niin vieras. Ja se on niin hieno pieni hevonen joka ansaitsisi paljon enemmän omalta ihmiseltään. Onneksi heillä on toisensa ja vaihtuvat lauman jäsenet, paljon tilaa olla ja hyvä perushoitoa aina vaikka en olisi lähimaillakaan.
Sitäkin olen pohtinut, että on vain tarpeellista edistyä ja tutustua hitaasti Taavin kanssa. Tarvitsemme sitä molemmat. Paljon aikaa ja sitten paljon enemmän yhteisiä tunteja ja kilometrejä. Kyllä meistä vielä pari tulee, ennemmin tai myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti