30.11.2013

Dissoworld

Ilmoittauduin sitten Dissokoulutukseen joka kestää kaksi vuotta. Kaverini sanoi pelkäävänsä että katoan dissomaailmaan ja suoraan sanottuna itsekin hiukan emmin juuri siksi että nämä ovat niin monimutkaisia juttuja. Mutta sitten sain niin paljon kannustusta parilta kollegalta, että tajusin jo olevani menossa tähän unimaailmaan. Tai oikeastaan olen ollut siellä jo kauan. Tajusin että minua ei pelota koska asiassa ei ole mitään minulle vierasta. Itseasiassa pelon takana on myytti. Itseasiassa dissosiaatiohäiriö on hyvin tavallinen ilmiö. Meillä on vain tapana pelätä muissa sitä mitä pelkäämme itsessämme. Eikä kenellekään ole miellyttävää huomata että varjominä / yöminä puuhaa omiaan. Tai että se minkä varassa toimimme onkin hiukan hutera rakennelma, vähän niinkuin hometalo.

Tänään huomasin puolustavani tätä käsitystä. Koulutuksessa puhuttiin kovasti siihen suuntaan että traumoja on vain todella sairailla ja tavallisessa ohjaustyössä niitä ei tarvitsisi huomioida. Tämä ei pidä paikkaansa. Monet traumatisoituneet ihmiset toimivat näennäisen normaalisti vaativissakin tilanteissa ja emotionaaliset osat pysyvät enimmäkseen piilossa tai ainakin leikisti piilossa.

Sanoin että kaikessa koulutuksessa, ohjauksessa, valmennuksessa pitäisi pystyä huomioimaan että ihmisillä (kuten eläimilläkin) voi olla traumaattinen historia. Eikä niiden asioiden huomioiminen ole kovin vaikeaa jos vain uskaltaa avata silmänsä ja hiukan tutkia omia yllykkeitään.

Listasin tähän muutamia juttuja / huomioita joita voitaisiin siirtää vaikkapa harrastusvalmennukseen, työnohjaukseen jne.


  • Muista että ihmiset eivät aina ole ihan sitä miltä he ensin vaikuttavat, heillä voi olla omia herkkiä kohtiaan ja on tärkeää pyrkiä toimimaan niin että ketään ei tönäistä jyrkänteen reunalta alas.
  • Tarkkaile ohjattavan kehonkieltä, tuleeko hän levottomaksi, alistuneen tai poissaolevan oloiseksi - silloin hän luultavasti on niin stressaantunut että ei pysty omaksumaan uutta tietoa. Lievä epämukavuus ei haittaa, mutta tämä on hyvin yksilöllistä ja riippuvaista psyykkisistä rakenteista ja voimavaroista.
  • Tarkkaile omia tunteitasi, tuletko ohjaustilanteessa jännittyneeksi, harmistuneeksi, ahdistuneeksi, hämmentyneeksi tms. Tässä voi olla kyse tunteiden siirtymisestä, eli peilisolutoiminnasta jossa tunnet niitä tunteita joita ohjattava tilanteessa tuntee.
  • Jos olet epävarma siitä kannattaako tunteita herättävässä tilanteessa edetä tehtävän mukaisesti KYSY! Yleensä ihmiset tietävät pystyvätkö jatkamaan.
  • Ole rehellinen, ja kerro havainnoistasi, jos epäilet että ohjattavan stressitila ei ole tilanteeseen nähden normaali.
  • Jokainen ohjaustyötä tekevä voi opetella vakauttamaan ja rauhoittamaan stressaantunutta henkilöä: Ole rauhallinen, anna tilaa kertoa, palaa tehtävään ja helpota sitä niin että varmasti onnistutaan. Kysy miltä tuntuu, onko rauhallinen vai stressaantunut olo.


Tähän voisi tietenkin lisätä sen että hankalissa tilanteissa voi kysyä apua joltain viisaammalta ja tarvittaessa neuvoa ohjattavaa jonnekin. Ja kaiken tämän edellytyksenä tietenkin on se että haluaa oppia auttamaan muita ja olemaan rehellinen itselleen silloinkin kun tuntuu tehneensä virheen.

Tätä kirjoittaessani minulle kirkastui se miksi olen nyt työnohjaajakoulutuksessa. Tätähän minun pitikin tehdä. Opettaa ihan tavallisille ihmisille mielenterveyden aakkosia :-)

26.11.2013

Veden alla



Hei mä olen miettinyt... miten vuosia sitten ihan hirveästi kaipasin ihmistä joka kuuntelee ja kantaa. Olisin niin kovasti tarvinnut hyvää terapeuttia, mutta kohdalleni osui sellaisia joista oli hiukan hyötyä, mutta ei kuitenkaan. Pahinta ei ollut kuitenkaan se, sillä niihin suhteisiin ei liittynyt mitään kovin isoa tunnetta tai tarvetta. Pahinta oli se että kohdalle osui ihmisiä jotka todella veivät maton jalkojen alta ja meni vuosia ennenkuin sain takaisin luottamuksen siihen että on ok tarvita ja kaivata. Ja nyt kaikki on hyvin ja elämä kunnollista, mutta silti asia kaivelee hiukan.

Minä olen oppinut toisten virheistä sen mitä en ikinä tee, en jätä yksin vaikka kannustankin etsimään turvaa sisältään. Minä olen läsnä, herkillä ja viritettynä, ottamaan koppia aina kun sitä tarvitaan. Eikä se tunnu raskaalta tai että se olisi jotenkin minulta pois. On vain sellainen tunne että olisin tarvinnut ja ansainnut itsekin. Ja on ok tuntea ja kaivata jotain mitä ei ole koskaan ollut.

En halua kuulostaa ihmiseltä joka sivuuttaa itsensä. Koska niin ei ole. Ehkä joskus niinkin, mutta ei enää. Kyse taitaa olla siitä että kaikelle on aikansa ja voi olla ihan ok surra jotain mitä ei ole ollut tai saanut. Ja silti voi olla ihan tyytyväinen ja onnellinen.

Ja voin olla kiitollinen kaikesta mitä olen oppinut, kantapään kautta tai äidinmaidossa. Ainakin olen oppinut olemaan ihminen ja läsnä silloin kun tarvitaan.

Ehkä joskus. Ja nyt en tarkoita että aloittaisin "kierroksen" uudestaan. 

17.11.2013

Hyvä

Kun tekee emotionaalisesti kuormittavaa työtä, tarvitsee ihan superpaljon hyviä ikiomia ihmissuhteita. Tänään tapaaminen vanhan tutun kanssa viinilasin äärellä meni ihan parkumiseksi. Ollen silti hyvä ja lämmin hetki vanhoja asioita muistellen.

Samantyyppinen kokemus viime syksyltä. Olin pudonnut pahasti päälleni hevosen selästä ja seuraavana iltana hiukan pahoinvoivana ja tutisevana kampesin itseäni hevon selkään. Pimeydestä tuli esiin tuttu ihminen, joka oli tulossa pitämään valmennusta ja hän hymyili ystävällisesti ja auttoi hevosen selkään, ts. kannatteli minut yli tuon hetken. Minusta tuntui että tuo hetki kannatteli vähintään puoli vuotta. Kerroin tapauksesta ko. henkilölle viime viikolla ja oli jotenkin hirveän vaikeaa selittää miksi se oli minulle niin tärkeää.

 Tällaisina hetkinä aivoissa tapahtuu jotain ja uusia yhteyksiä syntyy.

Näitä kun miettii, niin tulee sellainen olo että omg... miten isojen asioiden äärellä olen joka päivä ja miten tärkeää on säilyttää herkkyytensä ja silti suojata itsensä.

Ja nyt ymmärrän itseäni paremmin, miksi olen päättäväisesti halunnut eroon joistain kuvioista, osaamatta kovin hyvin edes itselleni sitä selittää.

Luen parhaillaan Daniel Siegelin kirjaa Mielitaju :-)

13.11.2013

Huono.

Viikonverran on ollut hankalaa. Jokin on vinossa, onko se pää, kaula, polvi vai lonkka? Keho on epätasapainossa ja mieli siinä mukana. Toivoisin että voisin auttaa, ja yritänkin, mutta taidot loppuvat kesken. Hillitsen itseni - osittain. Huomaan pääseväni ongelman ohi lisäämällä vauhtia ja käskyttämällä. Tämä ei ole yhtään sitä mitä haluan ja tiedän hyväksi. Tämä on väkivaltaa. Suutun itselleni ja päätän että mennään seuraavana päivänä metsälenkille. Noup. Aamulla heti sama juttu. Vastustus, kiukku, pakoreaktio kun mikään muukaan ei auta. Eikä sekään auta koska osaan ennakoida ja pitää kiinni rajoista. Olen Johtaja joka sanoo että töitä on tehtävä ja on Liikuttava, vaikka sataa ja myrskyää.

Kummasta tässä on kyse, minusta vai hevosesta? Onko se minun vasen jalkani joka on vinossa ja istunta joka valuu oikealle. Vai minun neuroottinen pääni, silmä joka tuijottaa hevosen niskaa kiukustuneena? Vai polvi joka on oikeasti kipeä - eihän se voi sitä huomata, eihän?

Eilen hain hevosta ulos ja se jumitti karsinaan. Kääntyi pois ja näytti siltä että otti hampailla takaseinän kalterista. Kalterin takana nukkui viiden kuukauden ikäinen pikkuhevonen. Ja ulkona ulvoi tuuli. Mutta minulla oli Tärkeä Tehtävä. Nyt Mennään ja Tehdään ja Onnistutaan, koska Minulla on Paha Mieli.

Ja töissä sama juttu. Joku tulee säästä vihaisena, joku niska jumissa ja kolmannella ei ole mitään asiaa (tämä on fiktiivistä kerrontaa koska olen vaitiolovelvollinen). V...n huono terapeutti. Minua väsyttää yhtäkkiä aivan hirveästi ja torkahdan asiakkaiden välissä. Herään ja huomaan että päätä vihloo. Jatkuu koko illan ja yön. Näen unta että olen noussut junaan joka vie minut ihan väärään taloon ja reppuni on jäänyt asemalaiturille. Repussa on astmalääke jota ilman en saa henkeä. Ja meikkipussi jonka avulla peitän todellisen minäni. Jollain tavalla unen läpi tunnen huolen hevosesta. Ja herään särkyyn. Haen nappeja ja nukun lisää. Herään ja raahaudun tallille kaikki lihakset jäykkinä ja kipeinä. Rakkaus eläimeen joka on sisäänpäinkääntynyt, itsepäinen, kipeä ja likainen. Onneksi joku on keksinyt porkkanan jonka avulla voin kuvitella että olen jollain tapaa sille olemassa.

Pikkuhiljaa asia selkiintyy, tuuli tyyntyy ja vihlonta päässä hellittää. Kukaan ei aja minua takaa. Ihan vain pienesti houkutellaan ja hierotaan kehoa suoremmaksi ja lihaksia rennommiksi. Takaisin tiellä tai jotain.

Ymmärrättehän miksi minulla pitää olla hevonen ja miksi en tarvitse terapiaa kehittyäkseni ihmisenä? ;-)

11.11.2013

Epämääräisyyksiä

Aloitellessani tänä syksynä kehopsykoterapiaopintoja, minulla oli hämärä käsitys siitä mitä hain. Nyt se käsitys on selkiytynyt, mutta luulen että en saa tästä koulutuksesta vastauksia vaan lisää kysymyksiä.

Viime viikkoina olen saanut paljon hyvää oppia ja kokemusta siitä miten välttämätöntä on suojata mieltään ja nyt en puhu omasta mielestäni. Puolustusjärjestelmä lähettää viestiä silloin kun olemme ylikuormittumisen uhkaamia ja tätä järjestelmää on syytä kunnioittaa. Ketään ei pidä hajottaa jos ei ole ihan selvillä korjaamisesta.

Kehollisten menetelmien hyöty on  siinä että tunnistaa paremmin sen miltä joku asia tuntuu / on tuntunut. Traumoissa sanat katoavat ja jäljelle jää kehomuisti. Kehollisten kokemusten sanoittaminen mahdollistaa käsitteitten ja tarinoitten muodostumisen ja se puolestaan järjestää uudelleen mielen sisältöä toimivampaan muotoon. Liiallinen asioiden avaaminen hajottaa ja tarvitaankin ensisijaisesti vakauttavaa ja omia rajoja tukevaa kokemuksellista harjoittelua.

Olen alkanut hiukan omin päin opiskelemaan sensorimotorista psykoterapiaa, joka on yksi kehopsykoterapian muoto. Keväällä olisi mahdollista aloittaa koulutus, mutta vielä on epäselvää miten jaksan tehdä niin paljon töitä että saisin sen kustannettua.

Lisäksi minulla on selvästi akuutti inhotus kaikenlaista istumista ja liiallista teoretisointia kohtaan. Olen väsynyt istumaan koulutuksissa joiden hyöty ei ihan kohtaa tarpeitani. Tiedän että minun on parasta jatkaa traumaterapiaan liittyviä opintoja, koska ne selvästikin tuntuvat omimmilta. On turhauttavaa huomata olevansa hiukan hukassa sen suhteen mihin kannattaa sitoutua ja mihin ei. 

7.11.2013

Menetelmäangstia

Tänään, kesken kiireisen työpäivän ryntäsin työnohjaukseen. "Kiireinen" tässä kohtaa ei tarkoita hektistä kiirettä, juoksemista vaan paljon asioita ja hiukan kiihtynyttä mieltä. Tajusin että olen ollut niin monissa koulutuksissa että olen aivan vaiheessa sen kanssa mitä haluan tehdä ja integroida mihin. Kaiken takana on ajatus siitä mikä on laadukasta elämää kenellekin. Kun ihminen tulee terapiaan, sillä on syy kokea elämänsä jollain tapaa epätyydyttävänä tai raskaana. Ja minä terapeuttina autan muodostamaan mm. käsityksen siitä mihin kokemus perustuu ja mikä olisi riittävän hyvä tilanne. Siis minä parannan sairauksia, en aja ihmisiä syvempiin syövereihin mitä he jaksavat kestää ja kantaa. Siksi on hyvä olla aika konkreettinen ja tajuta myös suojata liialta tiedolta tai kokemukselliselta ähkyltä.

Koska minä tiedän tämän. Ihminen tarvitsee turvaa ja itseluottamusta ennenkaikkea. Ei sitä että joku repii kappaleiksi rakenteet ja suojat jotka on vuosien varrella rakennettu. Tai että joku sanoo miten pitäisi elää. Tai tuntea.

Ratkaisukeskeisyydestä olen oppinut sen että kaikkea ei tarvitse katsoa ongelmasilmälaseilla ja ongelmien alleviivaaminen voi myös lisätä niitä, luoda lisää ongelmatarinaa ja identiteettiä. Ja että aina voi olla ystävällinen ja luottaa siihen että ystävällisyys kantaa ja auttaa vaikkei sillä hetkellä juuri muuta osaisikaan.

Kuitenkin tarvitaan myös tietoa ja käsitteitä jotta saisi luotua jotain järkeä kaaokseen. Traumaterapiamenetelmissä on paljon sellaista hyvää läpinäkyvyyttä ja kokemusten käsitteellistämistä. kuten vaikka dissosiaation tai yliviretilan kokemusten avaamista siten että ne saavat nimet ja yhteydet johonkin mitä joskus on tapahtunut.

Ja nyt olen koulutuksessa missä työskentely tapahtuu mikrotasolla, sanattomalla kehomuistin ja liikeassosiaatioiden tasolla. Opin paljon myös omista tunteistani ja tuntemuksistani, kuuntelemista ja katselemista. Vaarana on kuitenkin upota liian syvälle johonkin missä ei ole sanoja.




3.11.2013

Rauhoittuminen

Olin perjantaina tapaamassa vanhoja työkamuja ja kuuntelemassa entisen työpaikkani bändiä. Oli mukavaa ja haikeaa, nautin joka hetkestä suunnattomasti. Minulla oli todella mukavia työkavereita joista monen kanssa olen ollut yhteydessä sen jälkeenkin. Ihmiset kyselivät tietysti siitä miten yritystoiminta on käynnistynyt ja oli kiva jakaa sitä onnistumisen kokemusta, että tykkään työstäni ja sitä on riittänyt. Joku kyseli mahdanko tehdä lainkaan töitä kun olen jatkuvasti koulutuksissa ja heppakursseilla.

Tavallaan se on niin että yksintehdessä tarve jakamiselle lisääntyy ja koulutukset ovat siihen tarpeeseen sopivia. Plus että koko ajan tuntuu siltä että tarvitsee lisää tietoa. Olen monistakin asioista kohtalaisen innoissani, kuten traumateorioista, neurotieteestä, kehollisista menetelmistä ja tietenkin hevosiin liittyvistä opeista ja ajatuksista. Tietyllä tapaa olen varmaan jossain ihan ihme kiidossa. Minne sitten olen menossa? Jonnekin jossa osaan ja tiedän tarpeeksi? Uskon että tämä on vain tie eikä sen päässä ole mitään lopputulosta.

Mutta nyt on hiukan rauhallisempi hetki, vain muutama koulutuspäivä ennen joulua. Olen ihan tyytyväinen siihenkin, että on ihan tavallista arkea, työtä ja heppailua. Ja ehtii olla perheen kanssa edes hiukan. Lapseni kasvaa silmissä, mikä on hupaisaa ja haikeaakin. Ja vaikuttaa aika tasapainoiselta teiniltä. Meillä on tällä viikolla monta mahdollisuutta istua yhdessä aamupalaa, välipalaa, iltapalaa... polttaa kynttilöitä ja vaihtaa ajatuksia :-)