Hei mä olen miettinyt... miten vuosia sitten ihan hirveästi kaipasin ihmistä joka kuuntelee ja kantaa. Olisin niin kovasti tarvinnut hyvää terapeuttia, mutta kohdalleni osui sellaisia joista oli hiukan hyötyä, mutta ei kuitenkaan. Pahinta ei ollut kuitenkaan se, sillä niihin suhteisiin ei liittynyt mitään kovin isoa tunnetta tai tarvetta. Pahinta oli se että kohdalle osui ihmisiä jotka todella veivät maton jalkojen alta ja meni vuosia ennenkuin sain takaisin luottamuksen siihen että on ok tarvita ja kaivata. Ja nyt kaikki on hyvin ja elämä kunnollista, mutta silti asia kaivelee hiukan.
Minä olen oppinut toisten virheistä sen mitä en ikinä tee, en jätä yksin vaikka kannustankin etsimään turvaa sisältään. Minä olen läsnä, herkillä ja viritettynä, ottamaan koppia aina kun sitä tarvitaan. Eikä se tunnu raskaalta tai että se olisi jotenkin minulta pois. On vain sellainen tunne että olisin tarvinnut ja ansainnut itsekin. Ja on ok tuntea ja kaivata jotain mitä ei ole koskaan ollut.
En halua kuulostaa ihmiseltä joka sivuuttaa itsensä. Koska niin ei ole. Ehkä joskus niinkin, mutta ei enää. Kyse taitaa olla siitä että kaikelle on aikansa ja voi olla ihan ok surra jotain mitä ei ole ollut tai saanut. Ja silti voi olla ihan tyytyväinen ja onnellinen.
Ja voin olla kiitollinen kaikesta mitä olen oppinut, kantapään kautta tai äidinmaidossa. Ainakin olen oppinut olemaan ihminen ja läsnä silloin kun tarvitaan.
Ehkä joskus. Ja nyt en tarkoita että aloittaisin "kierroksen" uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti