30.11.2013

Dissoworld

Ilmoittauduin sitten Dissokoulutukseen joka kestää kaksi vuotta. Kaverini sanoi pelkäävänsä että katoan dissomaailmaan ja suoraan sanottuna itsekin hiukan emmin juuri siksi että nämä ovat niin monimutkaisia juttuja. Mutta sitten sain niin paljon kannustusta parilta kollegalta, että tajusin jo olevani menossa tähän unimaailmaan. Tai oikeastaan olen ollut siellä jo kauan. Tajusin että minua ei pelota koska asiassa ei ole mitään minulle vierasta. Itseasiassa pelon takana on myytti. Itseasiassa dissosiaatiohäiriö on hyvin tavallinen ilmiö. Meillä on vain tapana pelätä muissa sitä mitä pelkäämme itsessämme. Eikä kenellekään ole miellyttävää huomata että varjominä / yöminä puuhaa omiaan. Tai että se minkä varassa toimimme onkin hiukan hutera rakennelma, vähän niinkuin hometalo.

Tänään huomasin puolustavani tätä käsitystä. Koulutuksessa puhuttiin kovasti siihen suuntaan että traumoja on vain todella sairailla ja tavallisessa ohjaustyössä niitä ei tarvitsisi huomioida. Tämä ei pidä paikkaansa. Monet traumatisoituneet ihmiset toimivat näennäisen normaalisti vaativissakin tilanteissa ja emotionaaliset osat pysyvät enimmäkseen piilossa tai ainakin leikisti piilossa.

Sanoin että kaikessa koulutuksessa, ohjauksessa, valmennuksessa pitäisi pystyä huomioimaan että ihmisillä (kuten eläimilläkin) voi olla traumaattinen historia. Eikä niiden asioiden huomioiminen ole kovin vaikeaa jos vain uskaltaa avata silmänsä ja hiukan tutkia omia yllykkeitään.

Listasin tähän muutamia juttuja / huomioita joita voitaisiin siirtää vaikkapa harrastusvalmennukseen, työnohjaukseen jne.


  • Muista että ihmiset eivät aina ole ihan sitä miltä he ensin vaikuttavat, heillä voi olla omia herkkiä kohtiaan ja on tärkeää pyrkiä toimimaan niin että ketään ei tönäistä jyrkänteen reunalta alas.
  • Tarkkaile ohjattavan kehonkieltä, tuleeko hän levottomaksi, alistuneen tai poissaolevan oloiseksi - silloin hän luultavasti on niin stressaantunut että ei pysty omaksumaan uutta tietoa. Lievä epämukavuus ei haittaa, mutta tämä on hyvin yksilöllistä ja riippuvaista psyykkisistä rakenteista ja voimavaroista.
  • Tarkkaile omia tunteitasi, tuletko ohjaustilanteessa jännittyneeksi, harmistuneeksi, ahdistuneeksi, hämmentyneeksi tms. Tässä voi olla kyse tunteiden siirtymisestä, eli peilisolutoiminnasta jossa tunnet niitä tunteita joita ohjattava tilanteessa tuntee.
  • Jos olet epävarma siitä kannattaako tunteita herättävässä tilanteessa edetä tehtävän mukaisesti KYSY! Yleensä ihmiset tietävät pystyvätkö jatkamaan.
  • Ole rehellinen, ja kerro havainnoistasi, jos epäilet että ohjattavan stressitila ei ole tilanteeseen nähden normaali.
  • Jokainen ohjaustyötä tekevä voi opetella vakauttamaan ja rauhoittamaan stressaantunutta henkilöä: Ole rauhallinen, anna tilaa kertoa, palaa tehtävään ja helpota sitä niin että varmasti onnistutaan. Kysy miltä tuntuu, onko rauhallinen vai stressaantunut olo.


Tähän voisi tietenkin lisätä sen että hankalissa tilanteissa voi kysyä apua joltain viisaammalta ja tarvittaessa neuvoa ohjattavaa jonnekin. Ja kaiken tämän edellytyksenä tietenkin on se että haluaa oppia auttamaan muita ja olemaan rehellinen itselleen silloinkin kun tuntuu tehneensä virheen.

Tätä kirjoittaessani minulle kirkastui se miksi olen nyt työnohjaajakoulutuksessa. Tätähän minun pitikin tehdä. Opettaa ihan tavallisille ihmisille mielenterveyden aakkosia :-)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti