7.11.2013

Menetelmäangstia

Tänään, kesken kiireisen työpäivän ryntäsin työnohjaukseen. "Kiireinen" tässä kohtaa ei tarkoita hektistä kiirettä, juoksemista vaan paljon asioita ja hiukan kiihtynyttä mieltä. Tajusin että olen ollut niin monissa koulutuksissa että olen aivan vaiheessa sen kanssa mitä haluan tehdä ja integroida mihin. Kaiken takana on ajatus siitä mikä on laadukasta elämää kenellekin. Kun ihminen tulee terapiaan, sillä on syy kokea elämänsä jollain tapaa epätyydyttävänä tai raskaana. Ja minä terapeuttina autan muodostamaan mm. käsityksen siitä mihin kokemus perustuu ja mikä olisi riittävän hyvä tilanne. Siis minä parannan sairauksia, en aja ihmisiä syvempiin syövereihin mitä he jaksavat kestää ja kantaa. Siksi on hyvä olla aika konkreettinen ja tajuta myös suojata liialta tiedolta tai kokemukselliselta ähkyltä.

Koska minä tiedän tämän. Ihminen tarvitsee turvaa ja itseluottamusta ennenkaikkea. Ei sitä että joku repii kappaleiksi rakenteet ja suojat jotka on vuosien varrella rakennettu. Tai että joku sanoo miten pitäisi elää. Tai tuntea.

Ratkaisukeskeisyydestä olen oppinut sen että kaikkea ei tarvitse katsoa ongelmasilmälaseilla ja ongelmien alleviivaaminen voi myös lisätä niitä, luoda lisää ongelmatarinaa ja identiteettiä. Ja että aina voi olla ystävällinen ja luottaa siihen että ystävällisyys kantaa ja auttaa vaikkei sillä hetkellä juuri muuta osaisikaan.

Kuitenkin tarvitaan myös tietoa ja käsitteitä jotta saisi luotua jotain järkeä kaaokseen. Traumaterapiamenetelmissä on paljon sellaista hyvää läpinäkyvyyttä ja kokemusten käsitteellistämistä. kuten vaikka dissosiaation tai yliviretilan kokemusten avaamista siten että ne saavat nimet ja yhteydet johonkin mitä joskus on tapahtunut.

Ja nyt olen koulutuksessa missä työskentely tapahtuu mikrotasolla, sanattomalla kehomuistin ja liikeassosiaatioiden tasolla. Opin paljon myös omista tunteistani ja tuntemuksistani, kuuntelemista ja katselemista. Vaarana on kuitenkin upota liian syvälle johonkin missä ei ole sanoja.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti