Kyllä sen vain tietää

Pitäisi oppia kuuntelemaan itseään. Sain tarjouksen enkä löydä siitä mitään vikaa vaikka varmaan järjellä pitäisi. Intuitio sanoo että mene tätä kohden. Luota siihen mitä tunnet. Syntyykö yhteys vai ei?

Mietin miten aion jaksaa kaiken. Ison muutoksen. Ison työmäärän. Ihmisten pettymyksen. Ennenkaikkea luotsata nelijalkaiset ystävät muutoksen läpi ilman isompia kolhuja. Saada homma pyörimään ja saavuttaa tyyneys.

Ja jostain vain tulee luottamus siihen että kaikki vain sujuu ja stressi ei kasva liian isoksi. Mutta katsotaan nyt miten tämä menee. Ylihuomenna olen heti viisaampi.

Mahdottomasta mahdollinen?

Joskus pitää vain katsoa totuutta silmiin ja tänään oli sellainen päivä. Joskus saatan olla hieman yltiöpositiivinen sen suhteen että asiat sujuvat tai ne laitetaan sujumaan. Minulla on joskus liian iso erilaisuuden sieto ja olen joskus ihan liian joustava. Sitten saatan yhtäkkiä huomata, että eihän tämä suju  ollenkaan niinkuin pitäisi.

Kyse ei ole mistään suurista ristiriidoista vaan yksinkertaisesti siitä että minä en voi hyvin jos koen että ei arvosteta vaikka itse yritän parhaani. Tai että sitä mitä teen ei yhtään ymmärretä tai edes haluta ymmärtää. Koko illan olen ollut hiljaa ja surullinen koska näen tämän niin että taas on jatkettava etsintää. Tätä minun suunnitelmaani mihin olen ihan tuhottomasti käyttänyt aikaa ja rahaa, ei saa uhata mikään.

Nyt olen taas sen tilanteen edessä että pitäisi etsiä sopivampaa toimintatilaa itselle ja hevosille. Tämähän on kolmas paikka missä yritän tätä hommaa viedä eteenpäin. Oikeastaan minulla on hyvin vähäiset toiveet: Rauhallinen paikka missä turvallisuustekijät on otettu riittävän hyvin huomioon. Siisteys ja kunnolliset tilat on tärkeitä, samoin rauhallinen tunnelma. Ja ystävällinen palveluhenkinen ilmapiiri, ei sellainen missä huudetaan tai käyttäydytään huonosti, tai ollaan muuten epäystävällisiä.

Kuulostaa niin tavalliselta ja yksinkertaiselta mutta ei todella ole sitä. Kysehän on arvoista ja siitä mitä kukin arvostaa.

Jos minä olen yrittäjänä tilanteessa jossa minun ostamani palvelu on huonolaatuista ja oman toimintani laatu kärsii, niin silloin minun vastuullani on hakea asiaan muutosta, eikä mukavuudenhalusta sulkea siltä silmiä.

Tapaamisia

On tullut tavaksi - ei ihan jokaviikkoiseksi, mutta usein kuitenkin - istua työviikon päätteeksi viinilasillisella kaupungin ehkä kivoimmassa ja suosituimmassa viinibaarissa vaihtelevassa seurassa, kuten kollegojen ja vanhojen työkavereiden. Paikka on tolkuttoman täynnä, mutta saamme aikaan sellaisen keskustelun flown, että uppoudumme siihen ja pieneen humalatilaan, jolloin ympäristö menettää merkityksensä.

Perjantaina keskustelimme siitä miten välillä tuntee olonsa hiukan yksinäiseksi, vaikka tietää että se ei ole edes totta, vaan subjektiivinen kokemus, tunne siitä että oma minuus katoaa vuorovaikutustyössä missä on oltava 110% läsnä toisille. Ja että sitä tunnetta on vaikea jakaa sellaisen ihmisen kanssa joka odottaa minulta jotain, kuten omatkin läheiset ihmiset usein tekevät. Siihen tarvitaan joku joka samalla lailla väsyy vastaamaan tarpeisiin ja haluaa vain olla seurassa ilman odotuksia tai niihin liittyviä paineita. Siksi nämä viinilasilliset ovat niin tarpeellisia.

Ja viime viikolla juttelin pitkästä aikaa, ystäväni kanssa jonka kanssa on joskus ollut tosi vaikeita juttuja samoista syistä ja jolle olen ollut vihainen vastavuoroisuuden toteutumattomuuden ja liian isojen  odotusteni takia. Koko juttu on tuottanut surua ja petetyksi tulemisen tunnetta ihan yli kohtuullisten rajojen. Olen joutunut toteamaan että tässä oma osuuteni on vähintään se 50%, koska omat tarpeeni kurjassa tilanteessa ovat olleet niin suuret ja niitä olen sitten siirtänyt eteenpäin. Mutta nyt asia on saanut riittävästi raikasta ilmaa ympärilleen ja mittasuhteet ovat paikoillaan.

Minuuden rajojen hämärtymisestähän siinä on kysymys. Silloin kokee että tarvitsee hirveän paljon peilausta ja varmistusta sille olenko tässä ja olenko oikeasti se mitä luulen. Ja sellaisia me ihmiset vain olemme.

Arjen rytmi

Hain Iidan eilen uuteen kotiin. Matkaa oli joku kuusi kilometriä pikkuteitä, joten en viitsinyt aamulla kiskoa miestä ylös, vaan kävin yksin. Trailerin kiinnittämisessä tarvitsin hiukan apua, mutta muuten pärjäsin oikein hyvin vaikka olikin ahtaita pihoja ja mäkisiä liukkaita teitä. Iida käveli nätisti koppiin, mutta huuteli sitten niin kauan kuin varsan ja "poikaystävän" ääni kuului. Perillä Iida käyttäytyi kauniisti, mutta vieraan varsannähtyään oli aika vakuuttunut siitä että se oli hänen lapsensa. Pihatossa pojat tietenkin olivat aika innoissaan uudesta tytöstä ja Iida potki niitä aika tavalla. Tilanne kesti ehkä 20 minuuttia ja sitten kaikki oli muuten rauhallista, mutta Iida kutsui varsaa aina välillä. Illalla ruokinta-aikaan Iidaa ei oikein päästetty syömään, mutta aamulla vaikutti siltä että kaikki olivat rauhassa, eikä Iidaa enää ajettu pois. Kävimme hiukan kävelyllä ja katsomassa vierasta varsaa, joka totesi Iidalle että en ole sinun lapsesi. Toivottavasti tilanne illalla pysyy rauhallisena ja Iida pääsee katon alle syömään.

Taavi on kovasti ihastunut Iidaan ja tämä tarjoaa peppuaan Taavin nuuskittavaksi. En yhtään ihmettelisi jos Iida tulisi kiimaan lähipäivinä. Katsotaan nyt sitten miten sen kanssa menee. Minulla ei ole tyttöhevosista yhtään kokemusta :-).

Maunon kanssa käytiin jälleen keskustelua satulavyön potkimisesta. Eilen se ei suututtanut yhtään, mutta tänään tilanne oli muutenkin levottomampi. En nyt usko että mikään on huonosti, sillä mahanaluskarvat on ajeltu pois ja eilen oli hyvä päivä. Ratsastin Maunolla tunnin verran ja se sujui oikein hyvässä yhteistyössä.

Eilen oli hiukan suttuinen keli, pyrytti ja tuulikin. Tänään on ollut aurinkoinen pakkaspäivä, jotain -8C. Tällaisia viikonloppujen pitäisi olla.

Minulla menee viikonloppuisin tallilla kolme-neljä tuntia ja sitten teen hiukan kotitöitä tai paperihommia. Eilen tein valmiiksi työnohjaajakoulutuksen lopputyön ja tänään pitäisi tehdä kirjanpitoa, laskuja ja lausuntoja. Ja illalla täytyy olla aikaa vain möllöttää sohvalla, kirjoitella blogia, lukea tms. Se on syy siihen miksi en tee paperihommia viikolla. En vaan jaksa tehdä niitä työpäivän päätteeksi.

Minulle parhaiten sopii sellainen sopivan aktiivinen ja aikataulutettu elämä, johon olen varannut riittävästi aikaa vain lepäämiseen. Neljänä päivänä viikossa olen sen 3-4 tuntia tallilla, mikä tekee siis viikossa 12-16 tuntia ja potilastyötä teen 25-30 tuntia viikossa. Kotitöitä teen todella vähän, koska olen hyvä delegoimaan. Iltaisin en siis tee oikeastaan yhtään mitään.

It's done!

Nimittäin kolmas hevonen. Erittäin paljon töitä koko kevätkaudeksi jotta saan sekä hevosen, alkavan koulutuksen, että kesäloman maksettua. Kaikkien muitten kulujen lisäksi. Kuusi asiakasta per jokainen arkipäivä on ehdoton maksimi jonka jaksan ja nyt mennään maksimeilla. Ja kipeäksi ei nyt saa tulla, eikä loukata itseään.

Päätöstä auttoi ajatus siitä että koko kevään ja osan kesäävoin oikeasti tehdä aika paljon terapiatyötä hevosten kanssa, nyt kun tiedän että minulla on siihen sopivampi työkaveri. Taavi ei missään tapauksessa jaksa kahta asiakasta päivässä, mutta luulen Iidan jaksavan, jolloin periaatteessa voisin olla kokonaista kaksi työpäivää viikossa tallilla. Ja ehkä kesän tullen saattaisi Maunokin kesyyntyä työkykyiseksi. Se on ennenkin onnistunut leppoistumaan aivan lällykäksi kun pääsee laitumelle. Ja hevosten kanssa työskentely jos mikä auttaa jaksamaan. Se ei nimittäin ole ollenkaan niin kuluttavaa kuin tuolissa istuminen.

Mutta ensin on tammikuu ja helmikuu jolloin on liian kylmä tehdä koko päivä ulkona.

Siirtyminen, viljattomaan, sokerittomaan vähähiilihydraattiseen luolamiesruokavalioon on sujunut mutkattomasti. Tänään tosin menin katsastamaan autoa (kuukauden myöhässä) ja epähuomiossa napostelin piparin. Ehkä lievittääkseni unohtumisesta johtuvaa häpeäntunnetta.

Ajatelmia vuorovaikutuksesta

Hirviöponiini liittyen olen käynyt taas kovia sisäisiä keskusteluita ja itse asiassa viime yön nukuin toosi huonosti niihin liittyen. Hyökkäävä ja ihmisen rajoja kunnioittamaton käytös on ehkä hankalin käytösongelma hevosella, koska se todella tekee hevosesta vaarallisen. Kyse on laumahierarkiasta ja siitä että hevonen on oppinut että laumassa on johtaja jota kannattaa kunnioittaa pysyäkseen itse turvassa. Laumahan on hevoselle ennenkaikkea turva. Nyt kun Mauno on pois laumasta, se "testaa" voiko hän itse olla itsensä johtaja vai onko joku joka on ylempänä.

Meillä on paljon tilanteita jotka sujuvat hyvin, koska Mauno ei pelkää asioita. Sitten on tilanteita joista se ei kauheasti pidä, ja niissä se ikäänkuin laajentaa vastuualuettaa pikkuhiljaa jos en pidä varaani. Niissä tilanteissa luottamus on rikkoontunut. Sellaisia tilanteita on satulavyön kiristäminen ja herkuttelun estäminen. Mauno provosoituu erityisesti siitä jos heilutan tai kohotan kättä sen edessä, koska joskus olen sillä estänyt hyökkäysliikkeen. Mutta nyt se ei toimi yhtään vaan provosoi. Lopetan hyökkäyksen ottamalla sen päästä kiinni ja pitämällä sitä aivan hiljaa jonkin aikaa. En puhu mitään enkä  liiku. Muistuttaa paljon holdingia :-).

Ja on tilanteita joissa se antaa vastuun minulle ja luottaa, kuten reissussa ollessamme, kärryillä ajaessa, enimmäkseen ratsailla sekä tänään kun klippasin sen mahan paljaaksi. Se selvästikin pelkäsi aika paljon klipperin kovaa ääntä, yritti paeta ensin mutta sitten rauhoittui kun määrätietoisesti aloin ajelemaan karvoja (arimmasta mahdollisesta paikasta) ja lopuksi oli aivan rento ja melkein nukkui.

Eli kun teen analyysia tilanteista jotka eivät suju, niihin liittyy useita rajoittamisen ja kieltämisen kokemuksia joissa olen ehkä ollut eriasteisesti vihainen. Sensijaan uusi pelottavakin juttu jossa olen vain määrätietoinen, sujuu. Huonojen tilanteiden estäminen on siis ensisijaista, en saa tehdä asioita jotka provosoivat ja missään tapauksessa en saa itse provosoitua, kuten karjua tai huitoa. Niin en ole pitään aikaan tehnytkään. En myöskään saa millään lailla osoittaa pelkoa, epävarmuutta, väistää tms. Kaikessa vain täytyy olla määrätietoinen, rento ja rauhallinen.

Satulavyön kiristämiseen liittyvä inhotus poistunee klippauksen myötä, eikä se ole ongelman ydin. Ongelman ydi on siinä että se katsoo aiheelliseksi ja mahdolliseksi ajaa minut pois alueeltaan. On myös ollut tilanteita joissa se raivostuu kun en kiinnitä siihen huomiota tai annakaan ruokaa mikä on taskussani. Näitä saa vielä paljon pähkäillä.

On vapauttavaa ja tärkeää olla välillä terveemmän hevosen kanssa, kuten Taavi on. Se kun ei koskaan mene ylitseni vaikka kyseenalaistaa sekin. Ja Iidan kanssa kävimme tänään kävelyllä (ei, se ei vielä ole omani mutta käyn siihen tekemässä tuttavuutta). Iida on tarkkaavainen ja huolehtiva, kantaa erilailla vastuuta ja sen täytyy oppia luottamaan että minulla on isoin vastuu.

Jatkoa edelliseen

Muistan elävästi ajan jolloin sunnuntaina iltapäivällä oli apea fiilis työviikon alkamisen takia. Muistan myös sen miten loman alkaessa ihmettelin miten kummassa jaksan kuukauden päästä mennä töihin ja miten ihmeessä selviän hengissä kokonaisen vuoden. Muistan miten työpaikan ovella tuli inhottava olo vatsaan ja miten päivän mittaan kärsin vatsaoireista ja alati pahenevasta päänsärystä. Muistan mystiset niveltulehdukset ja pelastavan poskinontelontulehduksen joka kesti kaksi viikkoa keskellä kaunista kesää, antaen mahdollisuuden levätä ilman "kasvojen menettämistä". Muistan sen päivän kun piti vaihtaa työhuoneita, kukaan ei auttaut ja puolen tunnin päästä olisi pitänyt olla vastaanottamssa asiakkaita aulassa. Muistan miten purin hammasta vedet silmissä ja estin itseäni heittämästä paperikasaa typerästi hymyilevän esimiehen päälle. Muistan repivät riidat, joukkojen keräämiset ja työkaverin vakavan sairastumisen josta ei voinut puhua.

Olen niin kiitollinen kun se on takana ja selvisin. En erityisemmin enää edes odota lomia ja viikonloppuja. En kärsi kivuista enkä voi pahoin. En oikeastaan ole juuri koskaan kipeä. Joskus voi olla hiukan pitkästyttävää ja istuminen sisällä saa hieman tunkkaisen olon, mutta se menee ohi. Työssä ei ole mitään uhkaavaa. En myöskään pelkää tulevaa päivää tai tapaamisia. Saan valita kenen kanssa teen töitä ja yhdessä tekeminen on harvinaista herkkua jota oikein odottaa.

Mutta tiedostan sen että kerran kun on ajautunut sellaiseen, niin se kokemus on aina kolkuttelemassa nurkan takana. En saa villiintyä liikaa kaikista hienoista ideoista tai yhteistyövirityksistä. On syytä pysyä äärimmäisessä selkeydessä kaiken suhteen. 

Minä ja Työ

15 vuotta sitten suhde työhön oli todella ristiriitainen: Koin että stressaannun kaikista oletuksista, etenkin niistä joissa olisin tullut nähdyksi yksipuolisen vahvana, osaavana ja potentiaalina. Opiskelut menivät huonosti ja tein töitä stressaantuneena elääkseni jotenkin. Toisaalta selvisin aina tehtävistä  hienosti - haastavistakin tilanteista, mutta olin silti ahdistunut ja pakoilin ajatusta lopullisesta valmistumisesta ammattiin.

10 vuotta sitten olin siis saanut maisterin tutkinnon valmiiksi opiskeltuani 10 vuotta kolmessa eri yliopistossa kahta eri tutkintoa. Ja olin todella stressaantunut siitä että minun piti löytää koulutusta vastaavaa työtä. Inhosi kilpailuasetelmaa työnhaussa mutta pärjäsin aina silti kaikessa yli kaikkien odotusten, jopa niissä työhaastatteluissa. Sain sopivaa ja kiinnostavaa työtä mutta stressasin silti, koska koin että en osaa mitään ja työn vapauskin ahdisti.

5 vuotta sitten tajusin että työntekijän rooli ei sovi minulle, koska en saanut tehdä työtä haluamallani tavalla ilman tunnetta siitä että minua riistetään ja revitään joka suuntaan. Lisäksi työryhmien sisäiset dynaamikat tuntuivat raskailta, vaikka oli jo siihenkin aika tottunut. Työryhmässä sain aina myönteistä palautetta osaamisestani, luovuudestani ja rohkeudestani. Tunsin olevani häkissä. Valmistuminen uuteen ammattiin alkoi häämöttämään lähitulevaisuudessa. Aloin suunnittelemaan siirtymistä yksityisyrittäjäksi.

Nyt. Työ kiinnostaa, ei ahdista. Työ tuntuu turvalliselta vaikka olenkin yrittäjä. En mieti juurikaan työhön liittyviä uhkatekijöitä. Yrittäjyys mahdollistaa paremmin työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisen. En vaihtaisi mihinkään enkä palaisi entiseen. Vastaan Liisan esittämiin kysymyksiin:

• Onko tämä minun työtäni? 
• En osaa enää ajatella muunlaista työtä. Voisin kyllä vaikka kirjoittaa enemmän, osallistua työhön liittyviin kehittämishankkeisiin tms. Silti tämä olisi se Mun Juttuni
• Elänkö etupäässä työni kautta? Jos elän, niin miten teen työstä sellaista että se todella myös elävöittää ja energisoi minua? Onko tässä työssä edellytykset siihen, vai taistelenko tuulimyllyjä vastaan?
• Tunnustan eläväni, siis peilaan kaikkea työhön ja takaisin, mutta teen paljon muutakin, kuten harrastan hevosia, koiria yms. Työ on raskasta mutta myös antaa enemmän kuin ottaa, kun ymmärtää aina paremmin ja paremmin. Tulee nöyremmäksi, pienemmäksi ja tyytyväisemmäksi. Työ opettaa läsnäolemaan hetkessä, pakostakin.
• Miksi teen tätä työtä? Siis ihan oikeasti, miksi?
• Intohimo. Palo. Kiinnostus. Uteliaisuus. Mahdollisuus.
• Onko minulla elämä? Millainen se on? 
• Rikas monella tavalla. Ei kai enenmpää voisi elämältä toivoakaan.
• Kuka olisin jos en tekisi tätä työtä? Kuka olisin, jos en tekisi mitään työtä? 
• Joku hassu kissatäti joka elää kirjoittamalla - tai sitten ei. Olisin aika paljon vähemmän, mutta pakon edessä sopeutuisin koska arki on tärkein.
• Olisinko edelleen hyvä, kelvollinen ihminen, jos en saisi mitään palautetta työstäni?
• Jonkun verran saan myönteistä palautetta, mutta en oikeastaan kovin usein. Mittailen asiakkaiden edistymistä ja olen siihen tyytyväinen. Jos ei olisi työtä, varmasti minulla pitäisi olla jokin muu merkityksellinen asia jonka avulla hahmottaisin itseäni. Luultavasti se liittyisi perheeseen ja eläimiin. Pitäisikö sitten pystyä elämään täysin ilman palautetta? Ei minusta, sehän olisi luonnotonta.
• Ja klassikko: jos saisin lottovoiton, jatkaisinko edelleen tätä työtä?
• Jatkaisin mutta tekisin vähemmän ja luovemmin.

Vuoden ensimmäinen

Minulla ei ole mitään ihmeellistä tämän alkavan vuoden suhteen. Tiedän että tulen tekemään paljon töitä, oppimaan tai ainakin opiskelemaan paljon. On ihan hyvät fiilikset, rauhallinen mieli ja aion jatkaa valitsemallani tiellä :-). Ainoa tavoite on se painon pudottaminen ja siihe liittyvä ruokavalion remontointi / liikkeellä pysyminen.

Mutta tässä muutamia havaintoja siitä tiestä:

Edelleen aion pyrkiä kouluttamaan eläimiäni stressittömillä tietoisuustaitoihin perustuvilla tavoilla. Sain tänään hyvän fiiliksen kun emmittyäni päätin kuitenkin osallistua koko tallin hevosten irtohypytykseen. Meillä on ihmisiä jotka osaavat rakentaa kujan ja esteet oikeaoppisesti, mutta sitten kun sinne laitetaan hevosia jotka eivät ole tottuneet irto / maastakäsin työskentelyyn, niin homma menee usein hiukan kamalaksi. Kaikkea ei voi sanoa ääneen, ja jokainen yrittää parhaansa, mutta meillä saattaa olla pieniä näkemyseroja toimintatavoissa. Minulla on koko ajan toleranssiympyrä iskostuneena päähäni, kuin  automaatti joka säätelee painetta hevoseen nähden. Ja molemmat "erityislapseni" hyppäsivät todella mielellään, iloisesti ja stressittömästi, hyvässä järjestyksessä ilman suurempia kevätjuhlaliikkeitä. Fine. Saan olla tyytyväinen :-)

Työmaalla jatkan samoilla metodeilla ja opiskelen lisää. Aloitan dissosiaatiokoulutuksen helmikuussa ja kehoterapiakoulutus jatkuu myös. Harrastan edelleen joogaa ja mindfulnes meditointia (vapaalla tyylillä).

Ja siihen ruokavalioon liittyen, jatkan entiseen malliin, hiukan paleohenkisesti, mutta mihinkään tiukkapipoiseen luolakäyttäytymiseen en aio ryhtyä. Jätän nyt ne viljat ja makeat pois ja yritän entistä enemmän laittaa ruokaa itse.

Liikunnan suhteen yritän viettää mahdollisimman paljon aikaa talleillen, niin ei tarvi panostaa kuntosaleihin :-D

Personality Trainer

Toisinaan valmennan ihmisiä myös painonhallintaan. Ja hoidan syömishäiriöitä. Minulla on tähän paljon hyviä ajatuksia joita olen itse moneen kertaan kokenut.

Liikalihavuus tulee liiasta syömisestä ja usein ruokaan on kehittynyt riippuvuus. Ihmiset yrittävät ratkaista tunne-elämän pulmia joko elämällä mielihyväperiaatteella tai rankaisuperiaatteella. Liiallinen syöminen on usein tunnesyömistä, mielihyvän hakemista ja sen taustalla on tyytymättömyys itseen tai kokemus siitä että ei välitetä. Tai molemmat. Rankaisuperiaatteen omaksuneet ihmiset kärsivät samasta ongelmasta mutta kieltävät itseltään mielihyvän "koska en ole tarpeeksi tärkeä". Tunnesyöminen on riippuvuus siinä missä muutkin riippuvuudet. Voi olla hyvin voimakasta ruokariippuvuutta, taipumusta ahmimiseen, tai sitten vähäisempää "tissuttelua" johon ei ole riittävästi motivaatiota puuttua.

Rankaisuperiaate ei loppupeleissä toimi, koska se ei perustu mihinkään muuhun kuin rajoittamiseen. Tarpeet eivät tyydyty ja lopulta on pakko antaa periksi ja vetää se jäätelöpaketillinen. Minusta ainoa psyykkisesti järkevä tie on yrittää kehittää "mielihyvää" asioista jotka oikeasti auttavat ja tekevät hyvää. Kuten siitä että tekee kivoja ja terveellisiä asioita.

Itse kuulun tähän viimeksi mainittuun "tissuttelu" ryhmään. Inhoan ylensyömistä, en juuri koskaan syö kerralla liikaa vaan puputan pikkuhiljaa periaatteessa ihan terveellisä juttuja, mutta liikaa kokonaisuutena. Ja välillä laihdun hiukan jos on esim iltaisin paljon tekemistä. Ongelmallista on iltaväsymys jolloin on yleisesti tylsä olo johon haen lisäenergiaa napostelusta ja iltapäivän kahvitauko jolloin tekee mieli jotain makeaa.

Ruokavalioni sisältää periaatteessa hyviä hiilihydraatteja, paljon proteiinia ja rasvoja ja mielelläni syön kasviksiakin. En kaipaa perunaa lainkaan, enkä tarvitsisi pastaa tai riisiäkään.

Aamupala on usein viili jossa on talkkunaa tai ruisleipä ja kuppi teetä. Lounasaikaan syön ihan kunnolla, siis lämmintä ruokaa. Sitten olen ihan koomassa kahden kolmen aikaan, eli väsynyt työstä, ja  haenkin usein kahvilasta lattekahvin ja jonkun pullan. Illalla syömme ehkä hiukan kevyemmin, mutta kuitenkin. Jos on perunoita tai pastaa, otan vähän ja mieluiten vaihdan ne vaikka hapankaaliin jos sitä sattuu olemaan. Sitten alkaa kaappien tyhjentäminen ja hiilarien himoitseminen, pähkinöitä, hedelmiä, saattaa löytyä joku pala suklaatakin tai piparia joulun aikaan. Ei ole nälkä, mutta väsyttää ja lopulta kun olen tarpeeksi vetelehtinyt, piristyn ja alan puuhaamaan jotain. Eli tämä on se ongelmakohta nro1. Toinen pienempi ongelma on se päiväpulla. Ja kolmas on se että lounas ei aina ole ihan riittävän terveellinen, mikä riippuu paljon siitä syönkö kotona vai jossain lounasruokalassa.

Uskon että minulle sopii parhaiten nopeiden hiilihydraattien välttäminen, paitsi silloin jos on fyysisesti rasittanut itseään. Olen päättänyt (kuulostaa uudenvuoden lupaukselta) että jätän sokerin ja nopeat hiilarit ihan minimiin vähintään kolmeksi kuukaudeksi. Lisäksi yritän välttää lounasruokaloita joista ei saa kunnon salaatteja. Hankin töihin jotain dieettipatukoita päiväpullan tilalle. Mutta millä korvaan sen puputtamisen illalla? Tylsän väsyneen olon poistamiseksi parhaiten sopisi lenkki koirien kanssa, mutta kokemuksesta tiedän että sitten saattaa olla ihan melkein nälkä sen jälkeen. Tämä kohta siis edelleen tökkii ja en ole keksinyt siihen mitään luovaa ratkaisua.

Heppakuulumisia

Irlannincob Maunon kuulumisia olenkin päivitellyt useampaan otteeseen. Nyt sen kanssa taas menee paremmin, se on selvästi tasapainoisempi ja rauhallisempi, ei rettelöi eikä kiukuttele turhasta. Avun löysin hevoalalla töitä tekevistä ystävistäni, joiden kanssa muutama keskustelu auttoi kovasti ja sain kiinni siitä miten purkaa solmuuntuneita tilanteita. Tämä poju on hankala mutta kyllä me pärjätään, kunhan pysytään terveinä.

Haflingerini Taavi on kovasti kunnostautunut kahden aikuisen täti-ihmisen vuokraamana harrastepollena. Itse olen lähinnä tehnyt maasta käsin sen kanssa ja huomannut että siitä on tullut taas hiukan varmempi ja vähemmän epäluuloinen. Silti sille on hiukan haastavaa vain seurustella. Jonkun aktiviteetin jälkeen se onnistuu hyvin mutta muulloin selvästi hiukan jännittyneenä odottaa jotain huonoa tapahtuvaksi (mitä ei siis meidän aikana ole tapahtunut.

Olen pikkuhiljaa tullut siihen ajatukseen että kumpikaan pojista ei oikein jaksa vielä - tai ehkä ollenkaan - tehdä terapiatyötä. Kummallakin on paljon ihmisten suhteen rajoitteita. Loman aikana olen kypsynyt päätökseen hankkia kolmas kaviollinen, mikä tarkoittaa ehkä Taavin myyntiä, ehkä ei. Riippuu siitä miten hyvin saan kuluja pois sen vuokraamisella.

Ja tänään kävin koko syksyn asiaa mietittyäni katsomassa lähistöllä olevaan pikkuista connemaratammaa. Jollain tapaa tiesin että se olisi sopiva ja siksi en ollut edes halunnut kokeilla (sillä en halunnut joutua tekemään päätöksiä). Ensimmäistä kertaa elämässäni tapasin hevosen joka oli vain yksinkertaisesti minun. Sellainen mille sopii kaikki, eikä silti ole mikään pystyynkuollut apaattinen lahna, vaan ihan normaalisti reagoiva, herkkä ja itsevarma pieni hevonen. Harvoin tapaa psyykkisesti tervettä, tasapainoista hevosta ja tässä on kyllä sellainen.

Asiassa on neljä muttaa. Terveydentilasta ei tietenkään ole vielä tietoa. Taavia ei kukaan ole halunnut joten joutuisin taloudellisesti hiukan tiukille hankinnan kanssa. Kolmen hevosen pitäminen näillä tuloilla ei ole ihan viisasta, ellen saa niitä työllistettyä enemmän. Ja tämä poni on minulle hiukan kevytrakenteinen.

Viimeinen mutta tarkoittaa siis sitä että joudun pakosta pudottamaan painoa 10-15 kiloa kevään aikana. Mikä ei tietenkään ole muutenkaan huono ajatus :-)

Nämä kuvat on siis otettu tänään. Talvesta ei ole tietoakaan ja jo mennään tammikuulle :-)

Sanahelinää

Emotionaalisesti kuormittavan työn tekeminen vaatii vastapainoksi paljon rauhaa, omaa aikaa ja hyviä vastavuoroisia ihmissuhteita. Näistä olen oppinut pitämään kiinni vaikka aina se ei ole helppoa. Itsekkäästi olen kieltäytynyt kaikesta liian rasittavasta, mutta valehtelisin jos väittäisin ettei asia mietityttäisi minua. Lapsesta saakka olen ollut se joka huolehtii muista ja nyt tämän huolehtimisammatin myötä olen tullut totaalisen allergiseksi ihmissuhteille, joissa en saa olla muussa kuin huolehtijan roolissa. Tämä on asia joka on minulle aika vahvasti tunteita herättävä, mutta pidän silti kiinni siitä että minulle parasta on pysyä "kuivilla" tässä. Oikeastaan se ei ole vaikeaa, mutta surullista se kyllä on.

Kokemus on osoittanut sen että on yllättävän vähän ihmisiä joilla on tilaa tai tahtoa ylläpitää vastavuoroisia ihmissuhteita, siis sellaisia jotka itsessään motivoivat riittävästi, ilman sitä että kumpikaan syö toista. Mutta kaikesta huolimatta minulla on hyviä ihmissuhteita, kuten parisuhde jossa on hyvä olla. Ja ystäviä joita suuresti arvostan.

Vastavuoroisuus on myös sitä ettei kahmi huomiota järjestämällä draamoja tai vaikeuksia. Elämä voi olla tavallisen turvallista ja tylsääkin. Jatkuvasti vaikeuksissa olevan ihmisen "auttaminen", saattaa myös palvella "auttajan" egoa, ylläpitää pysähtymisen välttelyä ja falskia hallinnan tunnetta. Minä haluan että olen tärkeä ilman pyyteitä ja odotan sitä myös läheisiltäni. Helppo ja kiva jää kuitenkin ihmissuhteissa usein "äänekkäämpien jalkoihin".  Joskus olen ollut aika surullinen siitä että joku yhteinen hauska ja odotettu juttu on unohtunut, kun tilalle on ilmaantunut toistuvia "hätätilanteita".

Seuraava henkilökohtainen askel on ilmaista pahastumisensa silloin kun jää "jalkoihin", ja se ei totisesti ole helppoa jos on elänyt 90% elämästään kieltämällä omat tarpeensa jotta muilla olisi "hyvä mieli"!

Viime viikolla luettiin Brian Broomin kirjaa nimeltä Sairaus täynnä merkityksiä. ”Teoksessa puhuu lääkäri, joka käytännön työssä on avannut silmänsä sille, että potilaan näkyvän poikkeavuuden taustalla on aina myös vaikeammin nähtävä toiminnallinen häiriö. Broom kuvaa useita tilanteita, joissa pitkäkestoinen henkinen ristiriita pulpahtaa pintaan näkyvänä sairautena."

Tämä näkökulma liittyy aiheeseen siten että uskon ihmisten tuottavan ja kehittävän itselleen vaikeuksia, kuten sairauksia, koska se liittyy heidän sisäiseen, usein tiedostamattomaan dynamiikkaansa. Tähän liittyy usein huomionhakuisuutta, vastuun välttelyä, identiteetin hajanaisuutta ja kyvyttömyyttä erottaa itseä toisesta, ts. omia ja muiden tarpeita. Aiemmin perhetyötä tehdessäni tuli monta kertaa tehtyä havaintoja siitä miten vanhempi ylläpitää omalla toiminnallaan lapsen häiriötilaa. Levottomalla lapsella esim saattoi olla hyvin levoton, työhullu tai muuten suorituskeskeinen vanhempi, joka oli aika haluton tarkastelemaan omaa toimintaansa (hih, eikä tämä asetelma keskustelunavauksena ole muutenkaan kovin hedelmällinen). Ja sama tilanne on usein eläinten kanssa. Itsekin olen tuskallisen tietoinen siitä miten hevoseni kantaa minun epäfunkionaalisuuttani, kuten rakkauden ja hyväksynnän nälkääni.

Mutta tällaista elämä on, jatkuvaa tasapainoilua ja etsimistä. Ja senkin hyväksymistä että joskus lupaukset ovat vain sanahelinää.

Häröilyä jne

Yritän virittäytyä opiskelemaan reaktiivisen kiintymyssuhdehäiriön terapeuttisesta hoitomallista. Olen viettänyt minilomaa kotosalla, eli leiponut hiukan ja shoppaillut lapselle vaatteita. Olen myös ratsastanut ja puuhaillut lähinnä Maunon kanssa, mikä on ollut toisaalta hiukan hermoja raastavaa ja toisaalta mennyt ihan hyvin. Ja osallistunut yhteiskunnalliseen keskusteluun liittyen huonoon käytökseen, kuten  syrjintään, mielenosoittamisiin ja mellakointiin.

Ne nuoret jotka rikkovat paikkoja ja käyvät käsiksi työtään tekevään eläimeen, tässä kohtaa poliisihevoseen, eivät todella ole rauhan tai solidaarisuuden asialla, vaan päihtyneitä, syrjäytyneitä ja häiriintyineitä nuoria. Humalassakaan normaali nuori ei käy hevosen kimppuun, vaan ymmärtää sen olevan eläin joka on täysin syytön tilanteeseen. Ja syy eläimiin ja toisiin ihmisiin kohdistuvasta väkivallasta johtuu empatiakyvyttömyydestä ja juurikin näistä kiintymyssuhdeprobleemoista. Samoin lapsi joka ajautuu julmalla tavalla kiusaamaan toista, ei ole saanut riittävästi osakseen empatiaa ja ymmärrystä. Minikokoisena kiintymyssuhdehäiriö on meissä kaikissa, mutta vakavimmillaan siitä aiheutuu todella paljon harmia kaikille osapuolille.

Ja minulla on hevonen joka on aika pahasti häiriintynyt. Olen joutunut taas kysymään itseltäni miksi minulla pitää olla eläin joka tekee kaikkensa provosoidakseen ja joka pienenkin konfliktin tai hämmennyksen hetkellä hajottaa, ryöstää, uhkailee ja juoksee karkuun. Sillä ei kuitenkaan ole mitään mahdollisuuksia elää missään muualla, koska se ei tule riittävän hyvin toimeen toisten hevosten kanssa ja vääriin käsiin joutuessaan siitä tulisi hengenvaarallinen hirviö. Ilmeisesti jossain vain on kirjoitettu että minulla kuuluu olla hevonen joka säännöllisin väliajoin kyseenalaistaa minut täysin ja koettelee egoani. Uskon että tämä tapahtuu minulle koska minä tarvitsen sitä. Minusta pitää tulla vielä nöyrempi, rehellisempi ja toimivampi vuorovaikutustilanteissa. Niinpä otan tämän haasteena ja näen sen niin että tämä hevonen opettaa minulle tosi paljon.

Hevosen kohdalla ei oikein ole tietoa siitä mitä sille on tapahtunut, onko se vieroitettu liian aikaisin tai joutunut elämään eristyksissä muista (näin on ollut koska sitä ei ole kastroitu). Onko se saanut osakseen ymmärtämätöntä kohtelua, rajojen puutetta tai  levotonta käsittelyä tai kiusaamista? (En usko että mitään näistä ainakaan kovin suuressa määrin, koska teidän sen olleen nuorella naisella joka tykkäsi siitä kovin.) Ja mitä virheitä itse olen tehnyt koska se on ollu ensimmäinen hevoseni? Ainakin olen ollut epävarma ja pelännytkin. Ja uskon tämän ongelman ainakin osittain liittyvän sen hermoston rakenteeseen. Se on toisaalta hyvin herkkä ja epävarma ja toisaalta sinnikäs ja pelkäämätön  kylmäverinen. Onneksi ihmisten aivoista tiedetään nykyään, että korjaantuminen on lähestulkoon aina mahdollista, joten voisi kuvitella että niin se on hevosenkin kohdalla.

Käytösongelmat ovat viimeisen vuoden aikana pahentuneet, ollen välillä poissa ja palanneet taas lievempinä mitä ne olivat viime keväänä. Ratsastan sitä nyt säännöllisesti neljä kertaa viikossa ja juuri nyt se sujuu aika hyvin kun lihasjumeista yms on kuntouduttu. Yritän keskittyä keskittymiseen, rytmin säilymiseen, tasapainoon ja rauhalliseen mieleen. Mauno on mestari provosoimaan ja tärkeintä on että ei mene mukaan siihen kuohuntaan, antamatta liikaa periksi (eikös tämä ole samaa käytöshäiriöisen lapsenkin kohdalla?)

Tämän hevosen käsitteleminen on toisaalta helppoa toisaalta haastavaa. Se on hyvin rauhallinen, eikä säiky tai epäile asioita. Taluttaessa se käyttäytyy nykyään aina rauhallisesti, mikä lienee viiden yhteisen vuotemme työn tulosta, koska näin ei ole läheskään aina ollut. Ristiriitatilanteet liittyvät varusteiden laittamiseen, koskettamiseen ja ruokaan. Sitä inhottaa erityisesti satulavyön kiristäminen, kainaloihin tai nivustaipeisiin koskeminen. Ja se että kaikki ruoka ei ole sitä varten ja joskus omaakin ruokaa joutuu odottamaan. Jos se saa päähänsä että jossain on herkkuja, se suuttuu ja alkaa uhkailemaan, eli pahimmassa tapauksessa hyökkäilee ja näyttää hammasta. Sitä täytyy rajoittaa, mutta tärkeintä on ettei itse hermostu yhtään, koska se inhoaa ihmisen epävarmuutta, pelkoa ja aggressiivisuutta. Komentaminen, kipakka sähähtely, kädellä huitominen tms on sille triggeri.

Kaiken tekemisen pitää olla hyvin strukturoitua, järjestelmällistä, ihmisjohtoista ja lempeän rauhallista. Rankaisen sitä poistumalla tai jatkamalla epämiellyttävää toimintaa ja palkitsen sitä huomioimalla tai jättämällä sen rauhaan.

Kiukkuvaiheet menevät aaltoina, ja parhaimmillaan se on rauhallinen ja luotettava työkaveri, pahimmillaan täysin työkyvytön ja vaarallinen. En ihan aina ymmärrä mistä nämä aallot tulevat, mutta nyt osaan jo loiventaa niiden voimaa, vaikka välillä tuleekin aika epätoivoisia hetkiä.

Mutta nyt opiskelemaan ja katsotaan löytyykö ihmispuolen opeista jotain käyttökelpoista :-)

Dissoworld

Ilmoittauduin sitten Dissokoulutukseen joka kestää kaksi vuotta. Kaverini sanoi pelkäävänsä että katoan dissomaailmaan ja suoraan sanottuna itsekin hiukan emmin juuri siksi että nämä ovat niin monimutkaisia juttuja. Mutta sitten sain niin paljon kannustusta parilta kollegalta, että tajusin jo olevani menossa tähän unimaailmaan. Tai oikeastaan olen ollut siellä jo kauan. Tajusin että minua ei pelota koska asiassa ei ole mitään minulle vierasta. Itseasiassa pelon takana on myytti. Itseasiassa dissosiaatiohäiriö on hyvin tavallinen ilmiö. Meillä on vain tapana pelätä muissa sitä mitä pelkäämme itsessämme. Eikä kenellekään ole miellyttävää huomata että varjominä / yöminä puuhaa omiaan. Tai että se minkä varassa toimimme onkin hiukan hutera rakennelma, vähän niinkuin hometalo.

Tänään huomasin puolustavani tätä käsitystä. Koulutuksessa puhuttiin kovasti siihen suuntaan että traumoja on vain todella sairailla ja tavallisessa ohjaustyössä niitä ei tarvitsisi huomioida. Tämä ei pidä paikkaansa. Monet traumatisoituneet ihmiset toimivat näennäisen normaalisti vaativissakin tilanteissa ja emotionaaliset osat pysyvät enimmäkseen piilossa tai ainakin leikisti piilossa.

Sanoin että kaikessa koulutuksessa, ohjauksessa, valmennuksessa pitäisi pystyä huomioimaan että ihmisillä (kuten eläimilläkin) voi olla traumaattinen historia. Eikä niiden asioiden huomioiminen ole kovin vaikeaa jos vain uskaltaa avata silmänsä ja hiukan tutkia omia yllykkeitään.

Listasin tähän muutamia juttuja / huomioita joita voitaisiin siirtää vaikkapa harrastusvalmennukseen, työnohjaukseen jne.

• Muista että ihmiset eivät aina ole ihan sitä miltä he ensin vaikuttavat, heillä voi olla omia herkkiä kohtiaan ja on tärkeää pyrkiä toimimaan niin että ketään ei tönäistä jyrkänteen reunalta alas.
• Tarkkaile ohjattavan kehonkieltä, tuleeko hän levottomaksi, alistuneen tai poissaolevan oloiseksi - silloin hän luultavasti on niin stressaantunut että ei pysty omaksumaan uutta tietoa. Lievä epämukavuus ei haittaa, mutta tämä on hyvin yksilöllistä ja riippuvaista psyykkisistä rakenteista ja voimavaroista.
• Tarkkaile omia tunteitasi, tuletko ohjaustilanteessa jännittyneeksi, harmistuneeksi, ahdistuneeksi, hämmentyneeksi tms. Tässä voi olla kyse tunteiden siirtymisestä, eli peilisolutoiminnasta jossa tunnet niitä tunteita joita ohjattava tilanteessa tuntee.
• Jos olet epävarma siitä kannattaako tunteita herättävässä tilanteessa edetä tehtävän mukaisesti KYSY! Yleensä ihmiset tietävät pystyvätkö jatkamaan.
• Ole rehellinen, ja kerro havainnoistasi, jos epäilet että ohjattavan stressitila ei ole tilanteeseen nähden normaali.
• Jokainen ohjaustyötä tekevä voi opetella vakauttamaan ja rauhoittamaan stressaantunutta henkilöä: Ole rauhallinen, anna tilaa kertoa, palaa tehtävään ja helpota sitä niin että varmasti onnistutaan. Kysy miltä tuntuu, onko rauhallinen vai stressaantunut olo.

Tähän voisi tietenkin lisätä sen että hankalissa tilanteissa voi kysyä apua joltain viisaammalta ja tarvittaessa neuvoa ohjattavaa jonnekin. Ja kaiken tämän edellytyksenä tietenkin on se että haluaa oppia auttamaan muita ja olemaan rehellinen itselleen silloinkin kun tuntuu tehneensä virheen.

Tätä kirjoittaessani minulle kirkastui se miksi olen nyt työnohjaajakoulutuksessa. Tätähän minun pitikin tehdä. Opettaa ihan tavallisille ihmisille mielenterveyden aakkosia :-)

Veden alla

Hei mä olen miettinyt... miten vuosia sitten ihan hirveästi kaipasin ihmistä joka kuuntelee ja kantaa. Olisin niin kovasti tarvinnut hyvää terapeuttia, mutta kohdalleni osui sellaisia joista oli hiukan hyötyä, mutta ei kuitenkaan. Pahinta ei ollut kuitenkaan se, sillä niihin suhteisiin ei liittynyt mitään kovin isoa tunnetta tai tarvetta. Pahinta oli se että kohdalle osui ihmisiä jotka todella veivät maton jalkojen alta ja meni vuosia ennenkuin sain takaisin luottamuksen siihen että on ok tarvita ja kaivata. Ja nyt kaikki on hyvin ja elämä kunnollista, mutta silti asia kaivelee hiukan.

Minä olen oppinut toisten virheistä sen mitä en ikinä tee, en jätä yksin vaikka kannustankin etsimään turvaa sisältään. Minä olen läsnä, herkillä ja viritettynä, ottamaan koppia aina kun sitä tarvitaan. Eikä se tunnu raskaalta tai että se olisi jotenkin minulta pois. On vain sellainen tunne että olisin tarvinnut ja ansainnut itsekin. Ja on ok tuntea ja kaivata jotain mitä ei ole koskaan ollut.

En halua kuulostaa ihmiseltä joka sivuuttaa itsensä. Koska niin ei ole. Ehkä joskus niinkin, mutta ei enää. Kyse taitaa olla siitä että kaikelle on aikansa ja voi olla ihan ok surra jotain mitä ei ole ollut tai saanut. Ja silti voi olla ihan tyytyväinen ja onnellinen.

Ja voin olla kiitollinen kaikesta mitä olen oppinut, kantapään kautta tai äidinmaidossa. Ainakin olen oppinut olemaan ihminen ja läsnä silloin kun tarvitaan.

Ehkä joskus. Ja nyt en tarkoita että aloittaisin "kierroksen" uudestaan. 

Hyvä

Kun tekee emotionaalisesti kuormittavaa työtä, tarvitsee ihan superpaljon hyviä ikiomia ihmissuhteita. Tänään tapaaminen vanhan tutun kanssa viinilasin äärellä meni ihan parkumiseksi. Ollen silti hyvä ja lämmin hetki vanhoja asioita muistellen.

Samantyyppinen kokemus viime syksyltä. Olin pudonnut pahasti päälleni hevosen selästä ja seuraavana iltana hiukan pahoinvoivana ja tutisevana kampesin itseäni hevon selkään. Pimeydestä tuli esiin tuttu ihminen, joka oli tulossa pitämään valmennusta ja hän hymyili ystävällisesti ja auttoi hevosen selkään, ts. kannatteli minut yli tuon hetken. Minusta tuntui että tuo hetki kannatteli vähintään puoli vuotta. Kerroin tapauksesta ko. henkilölle viime viikolla ja oli jotenkin hirveän vaikeaa selittää miksi se oli minulle niin tärkeää.

 Tällaisina hetkinä aivoissa tapahtuu jotain ja uusia yhteyksiä syntyy.

Näitä kun miettii, niin tulee sellainen olo että omg... miten isojen asioiden äärellä olen joka päivä ja miten tärkeää on säilyttää herkkyytensä ja silti suojata itsensä.

Ja nyt ymmärrän itseäni paremmin, miksi olen päättäväisesti halunnut eroon joistain kuvioista, osaamatta kovin hyvin edes itselleni sitä selittää.

Luen parhaillaan Daniel Siegelin kirjaa Mielitaju :-)

Huono.

Viikonverran on ollut hankalaa. Jokin on vinossa, onko se pää, kaula, polvi vai lonkka? Keho on epätasapainossa ja mieli siinä mukana. Toivoisin että voisin auttaa, ja yritänkin, mutta taidot loppuvat kesken. Hillitsen itseni - osittain. Huomaan pääseväni ongelman ohi lisäämällä vauhtia ja käskyttämällä. Tämä ei ole yhtään sitä mitä haluan ja tiedän hyväksi. Tämä on väkivaltaa. Suutun itselleni ja päätän että mennään seuraavana päivänä metsälenkille. Noup. Aamulla heti sama juttu. Vastustus, kiukku, pakoreaktio kun mikään muukaan ei auta. Eikä sekään auta koska osaan ennakoida ja pitää kiinni rajoista. Olen Johtaja joka sanoo että töitä on tehtävä ja on Liikuttava, vaikka sataa ja myrskyää.

Kummasta tässä on kyse, minusta vai hevosesta? Onko se minun vasen jalkani joka on vinossa ja istunta joka valuu oikealle. Vai minun neuroottinen pääni, silmä joka tuijottaa hevosen niskaa kiukustuneena? Vai polvi joka on oikeasti kipeä - eihän se voi sitä huomata, eihän?

Eilen hain hevosta ulos ja se jumitti karsinaan. Kääntyi pois ja näytti siltä että otti hampailla takaseinän kalterista. Kalterin takana nukkui viiden kuukauden ikäinen pikkuhevonen. Ja ulkona ulvoi tuuli. Mutta minulla oli Tärkeä Tehtävä. Nyt Mennään ja Tehdään ja Onnistutaan, koska Minulla on Paha Mieli.

Ja töissä sama juttu. Joku tulee säästä vihaisena, joku niska jumissa ja kolmannella ei ole mitään asiaa (tämä on fiktiivistä kerrontaa koska olen vaitiolovelvollinen). V...n huono terapeutti. Minua väsyttää yhtäkkiä aivan hirveästi ja torkahdan asiakkaiden välissä. Herään ja huomaan että päätä vihloo. Jatkuu koko illan ja yön. Näen unta että olen noussut junaan joka vie minut ihan väärään taloon ja reppuni on jäänyt asemalaiturille. Repussa on astmalääke jota ilman en saa henkeä. Ja meikkipussi jonka avulla peitän todellisen minäni. Jollain tavalla unen läpi tunnen huolen hevosesta. Ja herään särkyyn. Haen nappeja ja nukun lisää. Herään ja raahaudun tallille kaikki lihakset jäykkinä ja kipeinä. Rakkaus eläimeen joka on sisäänpäinkääntynyt, itsepäinen, kipeä ja likainen. Onneksi joku on keksinyt porkkanan jonka avulla voin kuvitella että olen jollain tapaa sille olemassa.

Pikkuhiljaa asia selkiintyy, tuuli tyyntyy ja vihlonta päässä hellittää. Kukaan ei aja minua takaa. Ihan vain pienesti houkutellaan ja hierotaan kehoa suoremmaksi ja lihaksia rennommiksi. Takaisin tiellä tai jotain.

Ymmärrättehän miksi minulla pitää olla hevonen ja miksi en tarvitse terapiaa kehittyäkseni ihmisenä? ;-)

Epämääräisyyksiä

Aloitellessani tänä syksynä kehopsykoterapiaopintoja, minulla oli hämärä käsitys siitä mitä hain. Nyt se käsitys on selkiytynyt, mutta luulen että en saa tästä koulutuksesta vastauksia vaan lisää kysymyksiä.

Viime viikkoina olen saanut paljon hyvää oppia ja kokemusta siitä miten välttämätöntä on suojata mieltään ja nyt en puhu omasta mielestäni. Puolustusjärjestelmä lähettää viestiä silloin kun olemme ylikuormittumisen uhkaamia ja tätä järjestelmää on syytä kunnioittaa. Ketään ei pidä hajottaa jos ei ole ihan selvillä korjaamisesta.

Kehollisten menetelmien hyöty on  siinä että tunnistaa paremmin sen miltä joku asia tuntuu / on tuntunut. Traumoissa sanat katoavat ja jäljelle jää kehomuisti. Kehollisten kokemusten sanoittaminen mahdollistaa käsitteitten ja tarinoitten muodostumisen ja se puolestaan järjestää uudelleen mielen sisältöä toimivampaan muotoon. Liiallinen asioiden avaaminen hajottaa ja tarvitaankin ensisijaisesti vakauttavaa ja omia rajoja tukevaa kokemuksellista harjoittelua.

Olen alkanut hiukan omin päin opiskelemaan sensorimotorista psykoterapiaa, joka on yksi kehopsykoterapian muoto. Keväällä olisi mahdollista aloittaa koulutus, mutta vielä on epäselvää miten jaksan tehdä niin paljon töitä että saisin sen kustannettua.

Lisäksi minulla on selvästi akuutti inhotus kaikenlaista istumista ja liiallista teoretisointia kohtaan. Olen väsynyt istumaan koulutuksissa joiden hyöty ei ihan kohtaa tarpeitani. Tiedän että minun on parasta jatkaa traumaterapiaan liittyviä opintoja, koska ne selvästikin tuntuvat omimmilta. On turhauttavaa huomata olevansa hiukan hukassa sen suhteen mihin kannattaa sitoutua ja mihin ei. 

Menetelmäangstia

Tänään, kesken kiireisen työpäivän ryntäsin työnohjaukseen. "Kiireinen" tässä kohtaa ei tarkoita hektistä kiirettä, juoksemista vaan paljon asioita ja hiukan kiihtynyttä mieltä. Tajusin että olen ollut niin monissa koulutuksissa että olen aivan vaiheessa sen kanssa mitä haluan tehdä ja integroida mihin. Kaiken takana on ajatus siitä mikä on laadukasta elämää kenellekin. Kun ihminen tulee terapiaan, sillä on syy kokea elämänsä jollain tapaa epätyydyttävänä tai raskaana. Ja minä terapeuttina autan muodostamaan mm. käsityksen siitä mihin kokemus perustuu ja mikä olisi riittävän hyvä tilanne. Siis minä parannan sairauksia, en aja ihmisiä syvempiin syövereihin mitä he jaksavat kestää ja kantaa. Siksi on hyvä olla aika konkreettinen ja tajuta myös suojata liialta tiedolta tai kokemukselliselta ähkyltä.

Koska minä tiedän tämän. Ihminen tarvitsee turvaa ja itseluottamusta ennenkaikkea. Ei sitä että joku repii kappaleiksi rakenteet ja suojat jotka on vuosien varrella rakennettu. Tai että joku sanoo miten pitäisi elää. Tai tuntea.

Ratkaisukeskeisyydestä olen oppinut sen että kaikkea ei tarvitse katsoa ongelmasilmälaseilla ja ongelmien alleviivaaminen voi myös lisätä niitä, luoda lisää ongelmatarinaa ja identiteettiä. Ja että aina voi olla ystävällinen ja luottaa siihen että ystävällisyys kantaa ja auttaa vaikkei sillä hetkellä juuri muuta osaisikaan.

Kuitenkin tarvitaan myös tietoa ja käsitteitä jotta saisi luotua jotain järkeä kaaokseen. Traumaterapiamenetelmissä on paljon sellaista hyvää läpinäkyvyyttä ja kokemusten käsitteellistämistä. kuten vaikka dissosiaation tai yliviretilan kokemusten avaamista siten että ne saavat nimet ja yhteydet johonkin mitä joskus on tapahtunut.

Ja nyt olen koulutuksessa missä työskentely tapahtuu mikrotasolla, sanattomalla kehomuistin ja liikeassosiaatioiden tasolla. Opin paljon myös omista tunteistani ja tuntemuksistani, kuuntelemista ja katselemista. Vaarana on kuitenkin upota liian syvälle johonkin missä ei ole sanoja.

Rauhoittuminen

Olin perjantaina tapaamassa vanhoja työkamuja ja kuuntelemassa entisen työpaikkani bändiä. Oli mukavaa ja haikeaa, nautin joka hetkestä suunnattomasti. Minulla oli todella mukavia työkavereita joista monen kanssa olen ollut yhteydessä sen jälkeenkin. Ihmiset kyselivät tietysti siitä miten yritystoiminta on käynnistynyt ja oli kiva jakaa sitä onnistumisen kokemusta, että tykkään työstäni ja sitä on riittänyt. Joku kyseli mahdanko tehdä lainkaan töitä kun olen jatkuvasti koulutuksissa ja heppakursseilla.

Tavallaan se on niin että yksintehdessä tarve jakamiselle lisääntyy ja koulutukset ovat siihen tarpeeseen sopivia. Plus että koko ajan tuntuu siltä että tarvitsee lisää tietoa. Olen monistakin asioista kohtalaisen innoissani, kuten traumateorioista, neurotieteestä, kehollisista menetelmistä ja tietenkin hevosiin liittyvistä opeista ja ajatuksista. Tietyllä tapaa olen varmaan jossain ihan ihme kiidossa. Minne sitten olen menossa? Jonnekin jossa osaan ja tiedän tarpeeksi? Uskon että tämä on vain tie eikä sen päässä ole mitään lopputulosta.

Mutta nyt on hiukan rauhallisempi hetki, vain muutama koulutuspäivä ennen joulua. Olen ihan tyytyväinen siihenkin, että on ihan tavallista arkea, työtä ja heppailua. Ja ehtii olla perheen kanssa edes hiukan. Lapseni kasvaa silmissä, mikä on hupaisaa ja haikeaakin. Ja vaikuttaa aika tasapainoiselta teiniltä. Meillä on tällä viikolla monta mahdollisuutta istua yhdessä aamupalaa, välipalaa, iltapalaa... polttaa kynttilöitä ja vaihtaa ajatuksia :-)