5.1.2014

Jatkoa edelliseen

Muistan elävästi ajan jolloin sunnuntaina iltapäivällä oli apea fiilis työviikon alkamisen takia. Muistan myös sen miten loman alkaessa ihmettelin miten kummassa jaksan kuukauden päästä mennä töihin ja miten ihmeessä selviän hengissä kokonaisen vuoden. Muistan miten työpaikan ovella tuli inhottava olo vatsaan ja miten päivän mittaan kärsin vatsaoireista ja alati pahenevasta päänsärystä. Muistan mystiset niveltulehdukset ja pelastavan poskinontelontulehduksen joka kesti kaksi viikkoa keskellä kaunista kesää, antaen mahdollisuuden levätä ilman "kasvojen menettämistä". Muistan sen päivän kun piti vaihtaa työhuoneita, kukaan ei auttaut ja puolen tunnin päästä olisi pitänyt olla vastaanottamssa asiakkaita aulassa. Muistan miten purin hammasta vedet silmissä ja estin itseäni heittämästä paperikasaa typerästi hymyilevän esimiehen päälle. Muistan repivät riidat, joukkojen keräämiset ja työkaverin vakavan sairastumisen josta ei voinut puhua.

Olen niin kiitollinen kun se on takana ja selvisin. En erityisemmin enää edes odota lomia ja viikonloppuja. En kärsi kivuista enkä voi pahoin. En oikeastaan ole juuri koskaan kipeä. Joskus voi olla hiukan pitkästyttävää ja istuminen sisällä saa hieman tunkkaisen olon, mutta se menee ohi. Työssä ei ole mitään uhkaavaa. En myöskään pelkää tulevaa päivää tai tapaamisia. Saan valita kenen kanssa teen töitä ja yhdessä tekeminen on harvinaista herkkua jota oikein odottaa.

Mutta tiedostan sen että kerran kun on ajautunut sellaiseen, niin se kokemus on aina kolkuttelemassa nurkan takana. En saa villiintyä liikaa kaikista hienoista ideoista tai yhteistyövirityksistä. On syytä pysyä äärimmäisessä selkeydessä kaiken suhteen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti