Rauhoittuminen

Olin perjantaina tapaamassa vanhoja työkamuja ja kuuntelemassa entisen työpaikkani bändiä. Oli mukavaa ja haikeaa, nautin joka hetkestä suunnattomasti. Minulla oli todella mukavia työkavereita joista monen kanssa olen ollut yhteydessä sen jälkeenkin. Ihmiset kyselivät tietysti siitä miten yritystoiminta on käynnistynyt ja oli kiva jakaa sitä onnistumisen kokemusta, että tykkään työstäni ja sitä on riittänyt. Joku kyseli mahdanko tehdä lainkaan töitä kun olen jatkuvasti koulutuksissa ja heppakursseilla.

Tavallaan se on niin että yksintehdessä tarve jakamiselle lisääntyy ja koulutukset ovat siihen tarpeeseen sopivia. Plus että koko ajan tuntuu siltä että tarvitsee lisää tietoa. Olen monistakin asioista kohtalaisen innoissani, kuten traumateorioista, neurotieteestä, kehollisista menetelmistä ja tietenkin hevosiin liittyvistä opeista ja ajatuksista. Tietyllä tapaa olen varmaan jossain ihan ihme kiidossa. Minne sitten olen menossa? Jonnekin jossa osaan ja tiedän tarpeeksi? Uskon että tämä on vain tie eikä sen päässä ole mitään lopputulosta.

Mutta nyt on hiukan rauhallisempi hetki, vain muutama koulutuspäivä ennen joulua. Olen ihan tyytyväinen siihenkin, että on ihan tavallista arkea, työtä ja heppailua. Ja ehtii olla perheen kanssa edes hiukan. Lapseni kasvaa silmissä, mikä on hupaisaa ja haikeaakin. Ja vaikuttaa aika tasapainoiselta teiniltä. Meillä on tällä viikolla monta mahdollisuutta istua yhdessä aamupalaa, välipalaa, iltapalaa... polttaa kynttilöitä ja vaihtaa ajatuksia :-)

Hoidossa

Tästä aiheesta aiemmin avauduttuani sain hiukan ihmettelevää palautetta, mutta uskallan silti avautua uudestaankin.

Tällä alalla on tavallista että käydään todella pitkiä, jopa kymmenien vuosien psykoanalyyseja (mikä on siis perinteikkäin psykoterapian suuntaus). Kyse lienee enemmän harrastuksesta tai elämäntavasta kuin mistään "hoidosta". Itse olen käynyt joskus parin vuoden kognitiivisen terapian prosessin (josta en hyötynyt kummemmin) ja sitten säännöllisen epäsäännöllisesti päivittänyt päätäni parilla  terapeutilla joista yksi ollut hypnoosiin erikoistunut ja toinen taas traumoihin (EMDR) ja mielikuvajuttuihin (NLP). Näistä jälkimmäinen edustaa eniten sitä työskentelytapaa mikä itsellänikin on. Lisäksi on kaksikin työnohjaajaa, toinen kehopsykoterapeutti ja toinen traumaterapeutti. Minulla on kuukaudessa keskimäärin 3-5 käyntiä jollain näistä. Ja minusta tämä on varsin riittävää.

Kukaan ei varsinaisesti painosta pitkiin hoitoihin, mutta kyllä sitä aika painokkaasti on suositeltu, vaikka ilmeisesti se ei ole liittynyt mihinkään konkreettiseen huoleen, vaan enempi ajattelutapaan. Minä en suosittele kenellekään mitään niin raskasta hoitomuotoa jolla on niin vähän näyttöä siihen nähden miten paljon palaa aikaa ja rahaa. Ja tämä ei perustu omaan kokemukseen vaan suuntauksien välisiin ajattelutapoihin, ts. edustan suuntausta missä vähintäänkin hiukan ihmetellen suhtaudutaan näihin loputtomiin prosesseihin.

Loputon tie liittyy kaikkeen itsensä kehittämiseen, oli se sitten vaikka jonkun urheilulajin harrastamista, meditointia, tai vaikkapa akateemista ratsastusta. Loputtomuus ei minusta ole se syy kriittisyyteen vaan enempi se miten riippuvaisiksi ihmiset voivat hoidosta tulla. Minun mielestä tehtäväni on tehdä itseni tarpeettomaksi. Ja jos se ei kohtuullisessa ajassa (sanotaan vaikka viidessä vuodessa) onnistu, niin sitten täytyy keksiä jotain muuta.

En myöskään usko psykoterapian kaikkivoipaisuuteen. Väitän että olen itse hoitanut itseäni ajattelemalla paljon, kirjoittamalla, jakamalla kokemuksia vertaisten kanssa ja muodostamalla hyviä ihmissuhteita. Jonkinlainen pohja tälle on ollut kohtalainen mielenterveys ja kyky mm. havainnoida itseään ja luottaa toisiin. Psykoterapia on vain pieni osa sitä mitä voisi kutsua henkiseksi kasvuksi.

Silti uskon tunnistavani tilanteita joissa on syytä ainakin jonkin aikaa päivittää käyttöjärjestelmää jonkin ammattihenkilön kanssa.

Yhdessä

Olen ollut pari päivää kehopsykoterapiakoulutuksessa, mitä siis virallisesti kai kutsutaan psykofyysiseksi psykoterapiaksi (sanahirviö). Koulutuksen teoreettinen viitekehys alkaa pikkuhiljaa hitaammallekin oppijalle hahmottumaan. Kovin paljoa teoriaa ei ole ollutkaan, mutta tänään puhuttua kiintymyssuhdeteoria kuitenkin oli paljolti tuttua asiaa joten siinä kohtaa ahdistus vaihtui innostukseen.

On tehty harjoituksia joissa lähinnä vain kuunnellaan kehoa ja paljon on tullut uutta ulottuvuutta. Aiemmin sanoin että makaavan asiakkaan hoitaminen ja koskettaminen tuntuu hiukan oudolta, vaikka en varmasti ole ihmisenä hirvittävän estynyt tai rajoittunut fyysisen läheisyyden suhteen. Minähän olen aina se joka taputtelee ja halailee läheisiään. Ja tykkään että minua kosketaan, jos henkilö on miellyttävä tietenkin. Ja eläinten kanssa olen tottunut olemaan hyvinkin fyysinen. Työssä kuitenkin haluaa vaalia henkilökohtaisia rajojaan ja ylläpitää tarvittavaa etäisyyttä.

Minulle tuntui muodostuvan kynnykseksi tietynlaisen "hajuraon" puuttuminen, mikä oli hiukan hassua, koska en varmaankaan (?) haise erityisemmin. Tykkään syödä mausteisia ruokia, mutta en polta enkä hikoile voimakkaasti, eikä minulle ole koskaan sanottu että kärsisin erityisen pahanhajuisesta hengityksestä. Silti koin että en halua kenenkään pääsevän hajuetäisyydelle. En tosin tarkkaan tiedä onko kyse enemmänkin siitä että en halua haistella muiden hajuja? Ehkä suojelen itseäni epämiellyttäviltä hajuassosiaatioilta. En tiedä. Lapsena en pitänyt aikuisten voimakkaista hajuista. Ja tässä kuten monessa muussakin, koen että liian monta aistimusta tuottaa liikaa informaatiota. Hajukynnys kuitenkin ylittyi kun tunsin itseni hiukan varmemmaksi harjoiteltuani. Käteni ylettyivät tukemaan hengitystä ilman että olin liian lähellä. Ja joka välissä oli mahdollisuus kysyä miten "potilas" kokee asian. Mutta vielä en ole niin varmoilla vesillä että lähtisin oikeasti kokeilemaan hengitysharjoituksia joita manuaalisesti tuetaan tms.

Mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan :-)

Mitä siinä tapahtuu

Martha Crawford kirjoittaa blogissaan psykoterapian vaikuttavuudesta ja terapiasuhteen merkityksestä. Oli kiva lukea samantyyppisiä ajatuksia mitä itselläkin on, vaikka luulen että työskentelytapamme ovat hiukan erilaiset.

Silti ajattelen että se että olen sinnikkäästi läsnä, olemassa ja kiinnostunut, on tärkeintä. Omissa terapioissa aiemmin koin että jään yksin, että terapeuttia enemmän kiinnostaa jonkun menetelmän käyttö, kuin tutustuminen asiakkaaseen. No nyt on onneksi toisin, enkä enää tuntia pidempään istuisi terapiassa tai työnohjauksessa missä tulee em. fiilis.

Martha kuvailee työtään "istumiseksi" spesifien metodien käyttämisen sijaan. Minustakin se että olen olemassa, pysyn, on tärkeintä. Että en mene pois vaikka olisi miten hankalaa. Menetelmät ovat vähän niinkuin leikkisi paperinukeilla, kumpikin tietää että tässä simuloidaan jotain, mikä on tärkeää ja osa yhteistyötä, mutta suhde on kuitenkin ykkönen.

Välillä tuntuu siltä että työ on enemmän hengittämistä kuin puhumista. Hengittelen ulos ja sisään tunteita ja maistelen niitä. Mikä on tärkeää, mikä vähemmän tärkeää juuri nyt? Ohjaan kysymyksillä ja joskus intoudun selittämään miltä minusta joku asia näyttää (olenko ymmärtänyt oikein...?) tai kertomaan tarinoita, koirista, hevosista ja lapsista. Ja kyllä joskus neuvonkin, kun se on tarpeellista.

Menetelmät ovat mielikuvitusharjoituksia, meditaatiojuttuja, tai lomakkeita joita täytellään asioiden hahmottamiseksi. Ja sitten on tietenkin tämä silmänliiketerapia jota voidaan tehdä hyvinkin intensiivisesti jopa kaksi tuntia. Mutta 90% se on sitä hengittelyä ja kuuntelua. Ja olemista lähellä mutta riittävän etäällä jotta näkisi mahdollisimman tarkasti.

Miten se sitten auttaa? Hitaasti rakentuu luottavainen suhde ja alkaa puhua asioista joiden olemassaolosta ei ennen tiennytkään. Jos ajattelen itseäni 25-vuotiaana, en todella osannut ajatella että tarvitsisin minkäänlaista terapeuttista apua. Ja nykyään ajattelen että henkilökohtainen kasvu on loputon matka. Siitä voi hyvinkin selvitä ilman mitään terapiaa, mutta jollain tapaa se kohentaa elämänlaatua. Ja minun asiakkaillani on isoja ongelmia toimintakyvyssään, joten täytyy uskoa että kuntoutus auttaa ainakin pääsemän askeleen pari parempaan ja toimivampaan.

Mutta ikinä, ikinä en usko että kikkailulla tai metodeilla päästään pidemmälle kuin lukemalla itsehoito-oppaita.

“Its the relationship that heals it is the relationship that heals the relationship that heals. This is my fervent belief and this is where I put my professional faith”

Akateemista taidetuupparointia

Olen käynyt klassisen kouluratsastuksen - mitä jossain myös akateemiseksi taideratsastukseksi kutsutaan - kursseilla ja valmennuksissa reilun vuoden verran ja oikeastaan vasta nyt alkaa muodostumaan jonkinlainen käsitys siitä mistä on kyse.

Klassisen koulukunnan mukaan hevosen optimaalinen muoto haetaan pitkän - siis koko elämänmittaisen - ja systemaattisen lihasharjoittelun avulla sellaiseksi että se käyttää lihaksiaan mahdollisimman funktionaalisella tavalla. Ja ratsastajan tehtävä on tehdä mahdollisimman vähän haittaa hevosen liikkeelle. Jonkinlaiselle perustasolle hevosen kouluttamiseen menee viitisen vuotta ja ratsastajan kohdalla aikaa kuluu 15 vuotta. Tavoitteena on siis parantaa hevosen fyysistä ja psyykkistä vointia ja tarjota sekä sille että ihmiselle mahdollisuus kehittävään haasteeseen jota voi harjoittaa pitkälle vanhuuteen saakka.

Klassinen kouluratsastus on taidetta jota tehdään hevosen takia, ja siihen suhtaudutaan arvokkaasti ja juhlistavasti.

Jollain tapaa minulle tulee tästä mieleen zenbuddhalainen meditaatioperinne. Tavoitteena on tie. Egon vaimentaminen siten että se ei ohjaa toimintaa vaan sitä katsotaan katsojan näkökulmasta.

Viikonloppuna olin Celina Harichin akateemisen ratsastustaiteen ja siihen liittyvän biomekaniikan  kurssilla Maunon kanssa. Kurssi oli varsin antoisa vaikka olin aika väsynyt, päänsärkyinen ja tuntui siltä että 90% informaatiosta hävisi matkan aikana. Onneksi minulla oli mukana oma valmentajani ja hyvä ystäväni, jonka kanssa meillä oli muutenkin mukava viikonloppu kylpylähotelliyöpymisineen.

Nyt sitten treenataan systemaattisemmin. Vähän ihmetyttää miksi ei jo aiemmin? Miksi tätä ei aloitettu neljä vuotta sitten, meidän molempien kohdalla, kun se silloin jo kiinnosti. Ei löytynyt opettajaa joka olisi ollut asiaan riittävän vihkiytynyt.

Nyt teemme töitä seuraavat viikot lähinnä käynnissä ja haemme parempaa muotoa käyntityöskentelyyn. Tänään kävi hieroja aukomassa toista kertaa Maunon liikeratoja. Ja itse olen aloittanut varovaisen dieetin ja vannonut käyväni useammin joogatunneilla (koska olen ihan tönkkö).

Kollektiivinen harha

Eilen kirjoitin tallikiusaamisesta ja aikuisten välisestä kiusaamisesta. Tänään taas yhteisöjen narsistisista harhoista. Vaikka oikeastaan en jaksaisi kirjoittaa yhtään mitään. Oikeastaan minulla on ollut niin hyvä mutta pitkä päivä. Olen tehnyt töitä, etsinyt heinäpaaleja ja nauttinut saadessani seurata hevoshierojan työtä. On ilo nähdä kun joku todella osaa auttaa. Myös kipeytynyt ja siksi kiukkuinen hevoseni nautti tilanteesta. Ja siten minä taas osasin auttaa ja tuntea kiitollisuutta siitä.

Mutta siitä harhaisuudesta voi lukea täältä, koska minä en jaksakaan kirjoittaa :-D

Minua hiukan harmittaa on sellainen kun heikkojen puolustajia mollataan vain siksi kun puolustamispuheisiin liittyy syyllistymistä. Olisiko joku tärkeämpikin asia, kuin entuudestaan vahvojen tahojen puolustelu. Nyt viittaan sellaiseen varsin sivistyneeseen ärtyneisyyteen mitä koetaan kun joku sosiaalitantta, kukkahattutäti, viherpiipertäjä, vasemmistoradikaali tai ihmisoikeushörhö omistautuu asioille joilla oikeasti halutaan vain hiukan tasapainottaa valtasuhteita. Hyväosaiset nielköön herneensä koska heillä on varaa ostaa närästyslääkettä :-D

Aikuisetkin osaavat sen

Aloitin hevosharrastuksen uudelleen kymmenisen vuotta sitten ja silloin nautin ajatuksesta saada harrastaa aikuisena. Syy tyytyväisyyteen ei suinkaan ollut se että olisin jotenkin fyysisesti varmempi, ei todellakaan. Lapsena / nuorena keho tuntui paljon paremmin sopivan satulaan ja hevosen liikkeisiin. Syynä oli se että ei tarvinnut pelätä joutuvansa kiusatuksi tai syrjityksi talliyhteisössä. Luotin siihen että kun on kyse aikuisista niin silloin homma on jotenkin siistimpää. Näin se ei kuitenkaan aina ole ollut.

Tosiasia kuitenkin on se että kiusaamista on kaikkialla missä on ihmisiä, eikä se katso ikää. Ilmapiiriä pilaavat erimielisyydet esim. hevosen hoidosta tai tilojen käytöstä. Sitten aina löytyy ihmisiä jotka eivät sovellu mihinkään yhteisöllisyyteen, ovat joko liian omaehtoisia tai vastuuttomia. Harrastuksen johon käyttää ihan tuhottomasti aikaa ja rahaa, pitäisi olla ensisijaisesti voimavaroja ja iloa tuottava. Ilmapiiri on niin tärkeä asia että sen eteen kannattaa tehdä töitä. Ja aina sekään ei riitä ja joudutaan turvautumaan järeämpiin keinoihin.

On muutamia asioita jotka todella saavat karvani nousemaan pystyyn. Toisen maineen systemaattinen tuhoaminen on yksi sellainen. Tässä nettifoorumeilla on iso osuus, kun siellä voidaan anonyymisti päästää suustaan melkein mitä vain. Ihmiset menettävät vähäisetkin käytöstapansa kun ei tarvitse kohdata ketään kasvokkain. Ja talleilla nousee helposti ihmisistä esiin yllättäviä puolia, kun useimmat  panostavat aika paljon harrastukseen ja toivovat saavansa panostuksilleen vastiketta onnistumisten, hyvän mielen, ystävyyden ja kuulluksi tulemisen muodoissa.

Joskus voi olla hyvä idea avata keskustelua niistä aisoista joita arvostaa. Minun listani olisi tällainen:

• Jokainen voi ottaa vastuulleen sen että opettelee suhtautumaan toisiin arvostavammin. Usein iso syy ongelmiin on siinä että asetutaan ikäänkuin toisten yläpuolelle (tai alapuolelle).
• Erilaisuuden rikkaus on klisee, mutta totta. Yleensä on hyvä jos voi oppia hiukan laajentamaan omia näkökulmiaan.
• Käytännön asioista on hyvä keskustella suoraan, niistäkin joista ollaan eri mieltä. Yleensä auttaa kun kaikkien näkökulmat tulevat kuulluiksi.
• Ihan normaaleilla käytöstavoilla pääsee pitkälle. On tärkeää että tervehditään, sanotaan kiitos ja pyydetään anteeksi.
• Toisten ihmisten rikkominen on oikeasti rumaa. Henkilökohtaisuuksiin menevä arvostelu, paljastelu ja julkinen mollaaminen ovat asioita joilla voidaan aiheuttaa paljon mielipahaa.

Kun puhutaan todellisista luonnehäiriöistä, ei ole enää kysymys siitä miten luoda yhteiset säännöt. Kyse on enemmänkin siitä miten suojata omaa ja asiakkaiden yksityisyyttä tai jopa turvallisuutta, ainakin psyykkistä sellaista.

Kiitollisuuspäiväkirja

Olen kiitollinen ystävistä, huolenpidosta ja rakkaudesta, kokemuksesta siitä että olen tärkeä.
Olen kiitollinen työstä ja suuresta vastuusta muistaa joka päivä arvioida taitojaan.
Olen kiitollinen terveydestä, elämästä ja sen kauneudesta, jokaisesta päivästä.
Olen kiitollinen lapsesta joka hyrisee tyytyväisenä kainalossani teini-iästä huolimatta.
Olen kiitollinen vaikeuksista, haasteista ja ponnistelun välttämättömyydestä, silloinkin  kun en jaksaisi yhtään yrittää.

Ja tänään:
Muistin olla kiitollinen saadessani olla läsnä tärkeässä hetkessä kun joku oivaltaa miten tärkeää on vaalia elämää
Muistin olla kiitollinen naapurista joka auttoi alkuun kun ymmärrykseni meinasi loppua.
Muistin olla kiitollinen kun muistin että pitää olla hitaampi ja kärsivällisempi.
Muistin olla kiitollinen kun muistin antaa tilaa.
Muistin olla kiitollinen kun kaupassa pieni tyttö tuijotti minua kuin olisi nähnyt omituisen satuolennon.
Muistin olla kiitollinen kun sain levätä koko illan.

Blogin tarkoitus?

Viime aikoina olen ollut jotenkin haluton kirjoittamaan. Kirjoittamisen tarve syntyy jonkin asteisesta ahdistuksesta tai ainakin tarpeesta järjestellä päätään. Ja nyt sellaista ei ole ollut. Pyrin kyllä aktiivisesti vuorovaikutukseen face-to-face (tai ainakin facebook-to-facebook) ihmisten kanssa jotta saan peilata ajatuksiani muiden kanssa. Olen melko tyytyväinen sosiaalisten suhteideni määrään ja laatuun. Olen saanut muutamia todella hyviä ystäviä viimeisen pari vuoden aikana. Ja olen aktiivisesti yhteydessä kollegoihin viikottain. En siis koe olevani yksin millään muotoa.

Tasan kaksi vuotta sitten oli niin toisin. En nyt välitä tarkemmin referoida tilannetta jossa olin, mutta lyhyesti sanottuna, huomasin eläväni ihmissuhde-, harrastus- ja työkuvioissa monellakin tapaa epäterveessä ja vääristyneessä maailmassa. Olin todella surullinen ja ahdistunut kun tajusin että en ole millään tavalla turvassa. Olin luullut että on oikeus vaalia omia rajojaan ja niitä sitten rikottiin vähän joka suunnalta. Ja olin yksin, minulla oli silloin vain yksi ihminen joka tiesi koko tilanteen juuri sellaisena missä olin. Tilanteen absurdius ja kamaluus ei oikein houkutellut jakamaan asioita ainakaan ihan kokonaisuudessaan.

Erityisen tyytyväinen olen siihen että nyt suhde minua rikkoneisiin tahoihin on neutralisoitunut. Tunnen lähinnä pienen muljahduksen vatsanpohjassa kun ajattelen sitä miten sokeasti luotin. Ikäänkuin muistutuksena siitä että voi sokeutua uudelleenkin.

Jollain hassulla tavalla kokemus vaikutti kykyyni olla hevosten kanssa. Tulin säikyksi ja epävarmaksi, hevosista tuli pelon metafora ja jollain tavalla taannuin taidoissani. Jouduin siivoamaan minua rikkoneet asiat aika hitsin tarkkaan pois läheltäni, sillä vaikka en sitä halunnut, asia jotenkin tuntui seuraavan ja pitävän minusta kiinni monellakin tasolla. Samalla kun suhde asioihin neutraliositui, tunsin myös miten varmuus kasvoi. Ei se pelko kokonaan ole pois, mutta paljon vähäisempi kuin vielä viime keväänä, puhumattakaan viime syksystä. Ja jos ajattelen tunnelmia kahden vuoden takaa, minulle tulee hyvin kylmä ja jollain tapaa sellainen olo, kuin olisin tehty kanaverkosta.

Tänään taistelin ensimmäisen hevoseni kanssa rajoista ja siitä kuka määrää. Ja vaikka se ei todella ollut sitä mitä haluan jatkaa, niin jollain tapaa tunsin itseni todella vahvaksi kaikessa taitamattomuudessani. Ja tämän toisen hevoseni kanssa kävimme hyvän keskustelun siitä miten hieno ja lihaksikas hänestä on tullut.

Jäytäminen

Olen miettinyt paljon post-traumaattisen stressireaktion olemusta. Sitä on kahta muotoa, kompleksiseen traumaan liittyy usein stressireaktion yleistyminen, niin että vuosien varrella melkein mikä tahansa alkaa toimimaan triggerinä ja aktivoimaan hermoston jolloin tulee huono olo. Itselläni ne olivat palaverit. Olin palavereissa jännittynyt ja huonovointinen koska mukana oli aina joku jonka käytöstä oli hankala ennakoida ja joka hiiltyi pienestäkin asiasta. Hiiltymisen pelko taas johtui asioista jotka olivat olleet huolestuttavia lapsena. Ja aloin pelätä myös omaa hiiltymistäni, sitä että hajoan ja alan huutaa. Toisaalta se että aloin ilmaisemaan itseäni voimakkaammin ja ottamaan muutenkin tilanteita haltuun, auttoi jonkinverran.

Kaikki tällainen on kadonnut. Palaverien jännittäminen, esiintymisjännitys jne. Tai ainakin melkein. Pari viikkoa sitten tajusin että kyllä se on vielä olemassa. Olin tilanteessa jossa ammatti-ihmisen käytös oli todella pelottavaa ja rajatonta. Mieleen tuli muutamakin aiempi tilanne joissa olen ollut ja kokenut samoin. Tilanne päättyi ja onneksi sain heti purkaa sen paikalla olleelle työparille. Silti oli ihan heikko ja tärisevä olo. Menin syömään ja rauhoituin vasta puolen tunnin päästä, kun sain sanottua mikä siinä tilanteessa oli kamalinta. Se että sillä "uhrilla" ei ollut pakotietä.

Jollain tavalla tuo kokemus oli suorastaan puhdistava. Sain katsoa pelkoa silmiin vahvempana ja uudempana. Viime päivinä olen ollut sosiaalisesti aika ahdistavissa keskusteluissa ja todennut miten hyvät taidot minulla on kohdata kiihtynyttä ihmistä. Kunhan tilanne ei pääse yllättämään takavasemmalta. 

Vakavaa ja ei vakavaa

Nyt on sitten kehopsykoterapian peruskurssi alkanut ja kolmen päivän intensiivinen opiskelu takana. Tajusin kyllä itsekin että nämä keholliset menetelmäopinnot olivat turhan lähellä toisiaan, mutta sille ei nyt voinut mitään. Ja oli mielenkiintoista vertailla. EMDR strukturoidunpana menetelmänä tuntui sopivammalta ja turvallisemmalta kuin tämä analyyttisempi lähestymistapa. Regressioon perustuvat menetelmät eivät ole ihan minua varten, minulla ei ole sellaista pohjakoulutusta eikä oikein hinkuakaan siihen. Ja se mitä ei tunne, pelottaa. Tänään pääsin itse vapaaseen keholliseen assosiointiin ja jotenkin sekin tuntui liian helpolta ja hassulta siihen nähden että joidenkin muiden kohdalla se oli aika voimakkaita tunteita herättävää. Jotenkin makuullaan olevakin terapiapotilas hiukan oudoksuttaa, mutta katsotaan nyt. Ja ehkä voin integroida osan tästä työhöni ja jättää sen mikä ei tunnu hyvältä.

Integroinnin vaikeus on siinä että pitää olla joku vankka pohja mihin uutta asiaa voi liittää. Ja minulla se peruskoulutus on ollut hyvin erilainen, ratkaisu- ja voimavarakeskeinen, jossa keskitytään enempi mahdollisuuksiin ja tulevaan kuin menneisyyteen. Tosin en ihan usko siihenkään, ja siksi olen mukana näissä koulutuksissa.

Vaikka nämä asiat mietityttävätkin kovasti, koen että olen itsessäni oikealla tiellä ja riittävän vahva kokeilemaan kaikenlaista joutumatta silti kauheaan identiteettikriisiin.

************

Ne jotka tuntevat paremmin tietävät jotain kaksoispersoonallisuudestani (lieneekö joku häiriö ;-)). Olen vakavissa mietteissä hyvin syvällinen, voimakkaasti kokeva ja empaattinen. Ja sitten toisaalta ihan hervottoman lapsellinen. Nämä viime viikkojen intensiiviset koulutukset toivat taas sen esille. Hiukan on ollut sellainen olo että on hirveästi asioita ja silti aivan totaalisen huoleton. Syvissä vesissä uiminen on ollut kiinnostavaa ja koskettavaa, mutta sitten vastapainona on ollut mielettömän hauskoja kohtaamisia, niin että olen huomannut olevani jollekin hiukan liikaa.

Tämä ilmiö on tuttu ajoilta työyhteisössä jossa oli työkavereita joiden kanssa oli aivan mielettömän hauskaa repeillä vaativan ja kiireisen asiakastyön lomassa (no kai se sitten on defenssi, mutta ihan hyvä sellainen). Ja sitten huomasi että jonkun hermoja repi kun nauroin ja vitsailin. Työkaverin kanssa pidimme sisäistä koulutusta aika rankasta aiheesta ja koulutuspalautteen mukana oli anonyymi lause "älä naura enää". Ei tuntunut kivalta, mutta en lakannut nauramasta.

Sieluntoverit

Olin aika kummallisella kurssilla viikonloppuna. Kyseessä oli silmänliiketerapiakoulutukseen liittyvä vapaaehtoinen syventävä kurssi joka toteutettiin kokemuksellisella tavalla, siis siellä oli kymmenkunta terapeuttia hoitamassa toisiaan.

Yksityiskohtia ei tietenkään voi kuvailla, mutta oli aika helpottavaa huomata että muillakin on ongelmia, mitä kenelläkin; itsetunnon, mielialan tai yleisen elämäntilanteen kanssa, lapsuuden traumoista puhumattakaan.

Olo oli aika reikäinen kotiin palattuani. Itketti ja nauratti yhtä aikaa. Tunsin helpotusta ja haikeuttakin. Tässä olen minä ja kelpaan tällaisena...

Koska aloin ajattelemaan että minussa on jotain vikaa? Alkoiko se jo lapsena vai vasta aikuisena. Minullahan on ollut valtavan iso ystävien ja suvun tukiverkosta. Eivätkä työpaikatkaan ole olleet hulluimmasta päästä. Silti koin että olen jotenkin pilallinen, heikkoa ainesta jne. Ja sitten yhtäkkiä tajuan olevani sitkeimmästä päästä, viisas, tunteva ja elävä. Hieno tunne.

Tapasin kurssilla ihmisen jonka kanssa oli helppo olla ja puhua. Istuimme pari iltaa yhdessä ja tuntui kotoisalta. Laitoin perään viestin jotta pidetäänhän yhteyttä. Nykyään kun on facebookit ja kaikki, niin ihan oikea yhteydenpito on pois muodista. Siis sellainen että mennään kylään ja soitellaan. Aika näyttää miten tässä käy, mutta ainakin olen yrittänyt ;-).

********
Ja nyt tuntuu siltä että työhön on tullut 50% uutta potkua, motivaatio on korkealla ja tuntuu siltä että on oikeat työkalut käsissä. Fine!

So Cold

Iltasadut

Joku joskus esittelin ideaa Julia Cameronin Aamusivuista. Minulla ne on iltasanoja. Kirjoitan blogia yleensä umpiväsyneenä lähes nukahtamispisteessä. Laitan pisteen päivälle ja aivoni ovat lepotilassa. Päivällä tulisi huomattavan laadukkaampaa ja loogisempaa tekstiä, mutta tykkään kirjoittaa tässä venyvässä ajatusvirrassa.

Tunsin tänään olevani vähintäänkin kuningatar. Olin ruhtinaallisella kahden tunnin lounaalla jokirannan hifistelypaikassa. Tuli mieleen että kyllä on yltäkylläistä elämää, istua fiksun ja mukavan kollegan kanssa trendiravintolassa missä saa kunnollista salaattia ja luomu sitä ja tätä.  Että ihmisten joukossa leppoisassa lämpimänharmaassa arjessa voi tuntea olevansa turvassa ja arvossa. Sitten vielä juostessani viime hetkillä sorvin ääreen, törmään kummisetääni jota en ole pariin vuoteen nähnyt, ilahdumme valtavasti, halaan häntä ja juoksen taas. Ja ihmiset joita tapaan työssäni ovat taas hiukan päässeet eteenpäin ja alleviivaamme parempaa elämää ja tyytyväisyyttä siihen. Illalla istun pitkään koiran kanssa kasvihuoneessa syömässä kaikista pienimpiä ja kypsimpiä tomaatteja, niitä oransseja, violetteja ja kirkkaanpunaisia. Niin hyvä elämä. Kiireinen ja väsyttävä viikko, mutta silti hyvä. Ensi viikolla hifistelen pääkaupungissa koko viikon.

Osaamisen onni

Tänään olin tunnilla Maunon kanssa ja se meni niin hyvin :-). Olemme edistyneet ja maunomopo kulkee ajoittain jo tosi kivasti. Viime viikot olemme systemaattisesti hakeneet parempaa myötäämistä, eli sitä että hevosen leuka ja niska rentoutuu ja ohjastuntuma tulee herkemmäksi ja pehmeämmäksi. Käytännössä myötääminen pitää hevoselle opettaa siten että se oppii hakeutumaan oikeaan muotoon jolloin kuolainten ja ohjien paine, eli kiristävä tunne suussa (mikäli on kuolaimet) helpottaa. Tässä siis on harjoiteltu myös ongelmanratkaisukykyä, eli sitä että hevosen annetaan itse ratkaista miten paine hellittää ja sitä sitten nopeasti palkitaan antamalla pidempi ohja.

Tämähän on asia joka opetetaan jo varsana, mutta ainakin meillä tarvittiin paluuta juurille, eli taidon päivitystä sekä hevoselle että itselle. Tällä yksinkertaisella jutulla oli todella iso merkitys ja muutaman harjoituskerran jälkeen homma alkoi sujumaan todella hienosti.

Edistyminen

Huomasin tänään että Taavista on kesän aikana tullut oikein komea poika. Hiukan liian paksu se on mutta läski muuttuu lihaksi syksyn mittaan, siitä olen aivan varma. Henkisesti se on myös mennyt eteenpäin. Viime syksynä se mm.

• Ei yleensä lähestynyt ihmisiä vapaaehtoisesti
• Pakeni kiinniotettaessa
• Sai ihmisten kosketuksesta "sähköiskuja" ja saattoi rynnätä pois
• Ei tykännyt krapsutuksista vaikka seisoikin hiljaa apaattisena
• Pelkäsi tuulta, sitä että kaveria ei näy, kentän nurkkia, rakennusten nurkkia ja pihasta poistumista
• Pelkäsi suihkeita, vettä ja saattoi potkaista kun otti jalasta kiinni
• Oli aika vastahakoinen ratsastettava
• Juoksuttaessa hätääntyi helposti kipittämään
• Sai ratsastettaessa hepulikohtauksia jotka olivat aika vaarallisia
• Etenkin laukannostoista kiihtyi, mikä meni pakenemiseksi ja pois alta juoksemiseksi
• Oli melkein aina jännittynyt tai apaattinen

Ja nyt:

• Tulee vapaaehtoisesti luo
• Antaa yleensä aina ottaa kiinni
• On yleisesti luotettava talutettava
• Nauttii krapsutuksista ja nukkuu kun harjataan
• Ei juuri pelkää tuulta tms tuttuja asioita vaikka onkin tarkka
• Suihkeet yms menee helposti
• On alkanut olemaan taipuisampi ja rauhallisempi ratsastettava
• Kaikki ryntäily ja pukittelu on jäänyt pois kesän aikana
• On harvoin jännittynyt tai huolestunut
• Osaa rauhoittaa itsensä kun antaa aikaa miettiä asioita
• On maastoillut yksinkin ihan rauhassa

Pitäisi varmaan olla tyytyväinen, vaikka minusta tuntuukin että en ole osannut mitään, niin ehkä olenkin  :-)

Tunnevastuu

Minä jos kuka tiedän mitä ristiriitainen tunneviestintä lapsen ja vanhemman välillä tekee. Olen vuosia paininut omien kiintymyssuhdemörköjeni kanssa ja opiskellut samalla aiheesta enemmän ja enemmän, muodostaakseni käsityksen siitä miten tämä ilmiö liittyy minuun, työhöni ja oikeastaan koko maailmaan, missä ihmisten lisäksi elää joukko muita nisäkäslajeja.

Samanaikaisesti edelleen opiskelen traumaterapiamenetelmiä ja kiintymyssuhdekysymyksiin painottuvaa työskentelyä työnohjaajakoulutuksessa. Joku voisi ihmetellä, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa, traumat ja työtehtävissä onnistuminen. Olen alkanut nyt työnohjaamaan muutamia sijoitusalalla työskenteleviä ja saanut hyvää palautetta siitä että tämä todella toimii.

Yksinkertaisesti juttu menee niin, että meidän jokaisen on aikuisiässä viimeistään ratkaistava kiintymyssuhteisiimme liittyvät ja niissä syntyneissä kiintymysmalleissa esiintyvät ongelmakohdat jotta voimme toimia sosiaalisesti vastuullisina aikuisina kotona, työssä ja vapaa-ajalla. Isommat ongelmat selvitetään terapioissa ja pienemmät työnohjauksissa tai muuten asioita tutkimalla.

Tunnetaitojen merkitystä työelämässä, yritysmaailmassa ja johtamisessa on viimevuosina tutkittu aika paljon. En ole kovin perusteellisesti perehtynyt tutkimuksiin koska asia on minusta niin itsestäänselvä, ettei siinä mitään tutkimuksia tarvita.

Ihminen tarvitsee turvallisen ympäristön jotta hän pystyy toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Jos hän esim työpaikalla kokee torjuntaa, hänen aivonsa eivät enää pysty toimimaan kunnolla sillä tunnekysymykset menevät aina järkiajattelun edelle.

Miten tämä sitten liittyy kiintymyssuhteisiin? Turvallisesti kiintynyt henkilö joka omaa turvallisen ns normaalin kiintymyssuhdemallin, pystyy toimimaan paljon, paljon paremmin sosiaalisissa tilanteissa kuin se jolla kiintymysmalli on turvaton, välttelevä tai ristiriitainen. Kyse on siis vuorovaikutusilmiöistä ja aivojen toiminnasta.

Kiintymyssuhdeongelmat leviävät koska ne ovat yhtäkuin vuorovaikutus ihmisten välillä. Kotona, töissä ja vapaalla.

*****************

Luin tänään kirjoituksen joka alkoi "En pidä pienistä lapsista". Kirjoituksen olisi voinut ohittaakin ajattelemalla että no, nykyään se on jokaisen valinta. Silti kirjoituksen kevyehkön tyylin takaa minuun kolahti arvoristiriita. Saanko olla pitämättä lapsista, vanhuksista, tummaihoisista, murrosikäisistä, koiraihmisistä, helluntailaisista....? Tottakai saan, mutta jos minulla on kielteinen suhde / käsitys jostain ihmisryhmästä, niin onko vastuullista laittaa sitä käsitystä jakoon? Toimittajan työssä täytyy olla joku vastuu siitä millaista arvomaailmaa välittää ja nyt voisi olla hyvä kohta kysyä onko vastuullista levittää lapsivastaista arvomaailmaa? (Ja heh, en malta olla pohtimatta mitä tämä kertoo kirjoittajan kiintymyssuhteista).

Kirjoittaja jatkaa: "En todellakaan aio pilata vaivalla treenattua kroppaani yhdenkään lapsen takia. En halua nousta yöllä syöttämään kitisevää kapaloa".

En todella aio alkaa ruokkimaan mitään mummoja jotka eivät tuota mitään. En todella halua edes nähdä vaikeavammaista tai yhtään sellaista asuinalueelleni. Ja uskovaiset ihmiset voitaisiin siirtää jonnekin omalle saarelleen. Muslimeista nyt puhumattakaan. Ja alkoholistit voitaisiin kuljettaa puolestani Ivaloon. Kunnioitan kyllä kaikkia jotka sietävät ja pilaavat elämäänsä vastenmielisyyksiä vaalimalla, mutta ei, minua varten se ei ole...

Tsiisus, tässä kohtaa repesin :-D En edes keksinyt enempää vastenmielisyyksiä.

Ko. kirjoitus, jota en aio tähän linkittää, koska se ei ole tarpeen, oli muuten ihan hyvää pohdintaa omasta rajallisuudesta ja valinnoista, mutta nuo "ventiloimiskohdat" kielivät siitä että lapset todella herättävät isoja tunteita. Kuten heikkous ja avuttomuus ylipäätään. Se on pelottavaa. Ja SE on pelottavaa.

A. Saarikoski tapansa mukaan kirjoitti aiheesta erittäin hyvin: "Itsenäisyys on illuusio. Jokainen meistä tarvitsee toisia, siitä ei päästä mihinkään. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Terve, hallittavissa oleva ja toimintakykyinen keho on vain hetkellinen vaihe. Me sairastumme, vammaudumme, väsymme ja vanhenemme. Välillä olemme voimakkaampia ja välillä heikompia. Näissä tilanteissa me tarvitsemme toisiamme. Sillon kun näin tapahtuu minulle. Ei, vaan aina kun näin käy minulle, haluan olla sellaisen kulttuurin ympäröimänä, jossa tarvitsevuus ja riippuvuus ovat osa ihmisyyttä."

Tarkemmin, selkeämmin

Levänneenä pystyn katsomaan tarkemmin, olen paremmin kuulolla ja tuntosarvet pystyssä. Väsyneenä ajatukset puuroutuu ja lakkaa näkemästä. Loma teki hyvää kaikille, sillekin joka huomasi että se ei ollut hyväksi. Ihmiset näyttävät erilaisilta, jotenkin tarkkapiirteisemmiltä. Joku uskalsi olla avoimemmin kiukkuinen siitä että "katosin", ja sekin on vain hyvä asia. Tunteet ovat pinnassa.

Hevosen kanssa oli eilen aivan ihmeellistä. Se kokee olevansa turvassa laumassa jossa on vain tuttuja ruunia. Se saa olla rauhassa ja epäsosiaalisena syrjässä, mutta kuitenkin mukana ja turvassa. Tällä tuntuu olevan sille iso merkitys. Se luottaa että kuuntelen sitä, esimerkiksi kun vein sen kentälle jossa hurjasteltiin koppakärryjen kanssa, se selvästi sanoi että odota hetki haluan katsoa mitä noi tekee. Eilen se todella halusi olla kanssani, nautti krapsutuksista ja kulki perässäni kuin koira. Kuljetimme yhdessä tavaroita paikoilleen ja sitten annoin leipää. Kiinnitin huomiota siihen miten rauhassa se jaksoi odottaa kun kaivoin leipiä saavista ja miten kohteliaasti se väisti kun annoin leivän sille.

Mietin että ehkä olen vain tarkempi ja selkeämpi omassa viestinnässäni.

Uomissa

Ei ole mitään erityistä. Arki on palaamassa uomiinsa. Tomaatit kypsyvät tasaiseen tahtiin. Lapsi aloitti tänään yläasteen. Avaimet olivat hukassa ja housuja vaihdettiin moneen kertaan. Ensivaikutelma on tärkeä. Vastaanotto pyörähti käyntiin loman jälkeen. Löysin hevosille pari apuihmistä, loistotyyppejä molemmat. Lapsuudenperheen asiat loittonevat, Herra Altzheimer vilkuttaa polun päässä eikä sille voi tehdä mitään. Loppujen lopuksi kaikkien pitää hyväksyä yksinäisyytensä ja vastuunsa itsestään.

Minulle on tulossa työntäyteinen syksy. Työnohjaajakoulutus jatkuu, samoin EMDR. Lisäksi aloitan kehopsykoterapian perusopintoja. Kalenteri on buukattu täyteen jouluun saakka.

Toivon pääseväni hollantiin joulukuussa. Lapsuudenystäväni, paras ja ainoa, oli käymässä ja siitä tuli ajatus.

On vain ihmisiä kenen kanssa viihtyy ja on helppo olla. Sitä mieltä oli myös riiviöponi Mauno :-)

Onnellisuus

Tämä kesäloma jota on siis vielä reilu viikko jäljellä, on ollut - niinkuin lomat yleensäkin - hiukan liian paineistettu kaikenlaisilla odotuksilla. Pitää ehtiä matkustamaan, tapaamaan vanhuksia ja viettämään aikaa perheenjäsenten ja ystävien kanssa. Pitää saada kasvimaa tuottamaan satoa ja ehtiä keräämään ja säilömään.  Pitää ehtiä levätä ja imeä aurinkoa itseensä. Pitää ehtiä ratsastamaan, opettelemaan kärryttelyä, keräämään lantaa laitumilta, etsimään sopivia varusteita (voin kertoa että on yllättävän työlästä ja kallista hommaa).

Pitää ehtiä olemaan onnellinen.

Ensi viikolla on kesävieraita Pohjois-Karjalasta ja Hollannista. Mukaanluettuna toipilas, lapsuudenystävä ja lapsi joka osaa huonosti suomea. Ja kaiken tämän lisäksi on kesän ainoa heppakurssi ja kaksi sovittua valmennusta. Lauantaina lähden sitten työnohjaajakoulutukseen :-D. Voin kuvitella että olen tyytyväinen kun arki ja koulut alkavat seuraavalla viikolla.

Sillä arki tekee minut onnelliseksi. Se että elämässä on rytmi. Illalla istun sitten pimeässä terassilla ja mies tekee minulle drinkin. Aamulla nautin pienestä koiralenkistä ennen töihin lähtöä. Ja viikonloppu on odotettu ja tarkkaan aikataulutettu. Klo 8 ylös ja tallille, klo 14 tilamyymälään hakemaan maitoa ja muuta. Iltapäivällä ruuanlaittoa ja pihahommia.

Tänään minua harmitti kun kaupunki oli vielä ihan kuollut. Ei kiireisiä ihmisiä pahvimukit kädessään. Sensijaan bussissa oli vain jollain tapaa vaivaisia ihmisiä menossa jonottamaan terveyskeskukseen. Lääkärit ovat lomilla vielä. Kaupoissa oli vain alennuksen alennuksia, nyppyisiä neuletakkeja joita kukaan ei keväällä huolinut. Haluan syksyn, rytmin, sykkeen. Harrastukset, lounaat, kahvia pahvimukissa.