Martha Crawford kirjoittaa blogissaan psykoterapian vaikuttavuudesta ja terapiasuhteen merkityksestä. Oli kiva lukea samantyyppisiä ajatuksia mitä itselläkin on, vaikka luulen että työskentelytapamme ovat hiukan erilaiset.
Silti ajattelen että se että olen sinnikkäästi läsnä, olemassa ja kiinnostunut, on tärkeintä. Omissa terapioissa aiemmin koin että jään yksin, että terapeuttia enemmän kiinnostaa jonkun menetelmän käyttö, kuin tutustuminen asiakkaaseen. No nyt on onneksi toisin, enkä enää tuntia pidempään istuisi terapiassa tai työnohjauksessa missä tulee em. fiilis.
Martha kuvailee työtään "istumiseksi" spesifien metodien käyttämisen sijaan. Minustakin se että olen olemassa, pysyn, on tärkeintä. Että en mene pois vaikka olisi miten hankalaa. Menetelmät ovat vähän niinkuin leikkisi paperinukeilla, kumpikin tietää että tässä simuloidaan jotain, mikä on tärkeää ja osa yhteistyötä, mutta suhde on kuitenkin ykkönen.
Välillä tuntuu siltä että työ on enemmän hengittämistä kuin puhumista. Hengittelen ulos ja sisään tunteita ja maistelen niitä. Mikä on tärkeää, mikä vähemmän tärkeää juuri nyt? Ohjaan kysymyksillä ja joskus intoudun selittämään miltä minusta joku asia näyttää (olenko ymmärtänyt oikein...?) tai kertomaan tarinoita, koirista, hevosista ja lapsista. Ja kyllä joskus neuvonkin, kun se on tarpeellista.
Menetelmät ovat mielikuvitusharjoituksia, meditaatiojuttuja, tai lomakkeita joita täytellään asioiden hahmottamiseksi. Ja sitten on tietenkin tämä silmänliiketerapia jota voidaan tehdä hyvinkin intensiivisesti jopa kaksi tuntia. Mutta 90% se on sitä hengittelyä ja kuuntelua. Ja olemista lähellä mutta riittävän etäällä jotta näkisi mahdollisimman tarkasti.
Miten se sitten auttaa? Hitaasti rakentuu luottavainen suhde ja alkaa puhua asioista joiden olemassaolosta ei ennen tiennytkään. Jos ajattelen itseäni 25-vuotiaana, en todella osannut ajatella että tarvitsisin minkäänlaista terapeuttista apua. Ja nykyään ajattelen että henkilökohtainen kasvu on loputon matka. Siitä voi hyvinkin selvitä ilman mitään terapiaa, mutta jollain tapaa se kohentaa elämänlaatua. Ja minun asiakkaillani on isoja ongelmia toimintakyvyssään, joten täytyy uskoa että kuntoutus auttaa ainakin pääsemän askeleen pari parempaan ja toimivampaan.
Mutta ikinä, ikinä en usko että kikkailulla tai metodeilla päästään pidemmälle kuin lukemalla itsehoito-oppaita.
“Its the relationship that heals it is the relationship that heals the relationship that heals. This is my fervent belief and this is where I put my professional faith”
Silti ajattelen että se että olen sinnikkäästi läsnä, olemassa ja kiinnostunut, on tärkeintä. Omissa terapioissa aiemmin koin että jään yksin, että terapeuttia enemmän kiinnostaa jonkun menetelmän käyttö, kuin tutustuminen asiakkaaseen. No nyt on onneksi toisin, enkä enää tuntia pidempään istuisi terapiassa tai työnohjauksessa missä tulee em. fiilis.
Martha kuvailee työtään "istumiseksi" spesifien metodien käyttämisen sijaan. Minustakin se että olen olemassa, pysyn, on tärkeintä. Että en mene pois vaikka olisi miten hankalaa. Menetelmät ovat vähän niinkuin leikkisi paperinukeilla, kumpikin tietää että tässä simuloidaan jotain, mikä on tärkeää ja osa yhteistyötä, mutta suhde on kuitenkin ykkönen.
Välillä tuntuu siltä että työ on enemmän hengittämistä kuin puhumista. Hengittelen ulos ja sisään tunteita ja maistelen niitä. Mikä on tärkeää, mikä vähemmän tärkeää juuri nyt? Ohjaan kysymyksillä ja joskus intoudun selittämään miltä minusta joku asia näyttää (olenko ymmärtänyt oikein...?) tai kertomaan tarinoita, koirista, hevosista ja lapsista. Ja kyllä joskus neuvonkin, kun se on tarpeellista.
Menetelmät ovat mielikuvitusharjoituksia, meditaatiojuttuja, tai lomakkeita joita täytellään asioiden hahmottamiseksi. Ja sitten on tietenkin tämä silmänliiketerapia jota voidaan tehdä hyvinkin intensiivisesti jopa kaksi tuntia. Mutta 90% se on sitä hengittelyä ja kuuntelua. Ja olemista lähellä mutta riittävän etäällä jotta näkisi mahdollisimman tarkasti.
Miten se sitten auttaa? Hitaasti rakentuu luottavainen suhde ja alkaa puhua asioista joiden olemassaolosta ei ennen tiennytkään. Jos ajattelen itseäni 25-vuotiaana, en todella osannut ajatella että tarvitsisin minkäänlaista terapeuttista apua. Ja nykyään ajattelen että henkilökohtainen kasvu on loputon matka. Siitä voi hyvinkin selvitä ilman mitään terapiaa, mutta jollain tapaa se kohentaa elämänlaatua. Ja minun asiakkaillani on isoja ongelmia toimintakyvyssään, joten täytyy uskoa että kuntoutus auttaa ainakin pääsemän askeleen pari parempaan ja toimivampaan.
Mutta ikinä, ikinä en usko että kikkailulla tai metodeilla päästään pidemmälle kuin lukemalla itsehoito-oppaita.
“Its the relationship that heals it is the relationship that heals the relationship that heals. This is my fervent belief and this is where I put my professional faith”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti