Olen ollut pari päivää kehopsykoterapiakoulutuksessa, mitä siis virallisesti kai kutsutaan psykofyysiseksi psykoterapiaksi (sanahirviö). Koulutuksen teoreettinen viitekehys alkaa pikkuhiljaa hitaammallekin oppijalle hahmottumaan. Kovin paljoa teoriaa ei ole ollutkaan, mutta tänään puhuttua kiintymyssuhdeteoria kuitenkin oli paljolti tuttua asiaa joten siinä kohtaa ahdistus vaihtui innostukseen.
On tehty harjoituksia joissa lähinnä vain kuunnellaan kehoa ja paljon on tullut uutta ulottuvuutta. Aiemmin sanoin että makaavan asiakkaan hoitaminen ja koskettaminen tuntuu hiukan oudolta, vaikka en varmasti ole ihmisenä hirvittävän estynyt tai rajoittunut fyysisen läheisyyden suhteen. Minähän olen aina se joka taputtelee ja halailee läheisiään. Ja tykkään että minua kosketaan, jos henkilö on miellyttävä tietenkin. Ja eläinten kanssa olen tottunut olemaan hyvinkin fyysinen. Työssä kuitenkin haluaa vaalia henkilökohtaisia rajojaan ja ylläpitää tarvittavaa etäisyyttä.
Minulle tuntui muodostuvan kynnykseksi tietynlaisen "hajuraon" puuttuminen, mikä oli hiukan hassua, koska en varmaankaan (?) haise erityisemmin. Tykkään syödä mausteisia ruokia, mutta en polta enkä hikoile voimakkaasti, eikä minulle ole koskaan sanottu että kärsisin erityisen pahanhajuisesta hengityksestä. Silti koin että en halua kenenkään pääsevän hajuetäisyydelle. En tosin tarkkaan tiedä onko kyse enemmänkin siitä että en halua haistella muiden hajuja? Ehkä suojelen itseäni epämiellyttäviltä hajuassosiaatioilta. En tiedä. Lapsena en pitänyt aikuisten voimakkaista hajuista. Ja tässä kuten monessa muussakin, koen että liian monta aistimusta tuottaa liikaa informaatiota. Hajukynnys kuitenkin ylittyi kun tunsin itseni hiukan varmemmaksi harjoiteltuani. Käteni ylettyivät tukemaan hengitystä ilman että olin liian lähellä. Ja joka välissä oli mahdollisuus kysyä miten "potilas" kokee asian. Mutta vielä en ole niin varmoilla vesillä että lähtisin oikeasti kokeilemaan hengitysharjoituksia joita manuaalisesti tuetaan tms.
Mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan :-)
On tehty harjoituksia joissa lähinnä vain kuunnellaan kehoa ja paljon on tullut uutta ulottuvuutta. Aiemmin sanoin että makaavan asiakkaan hoitaminen ja koskettaminen tuntuu hiukan oudolta, vaikka en varmasti ole ihmisenä hirvittävän estynyt tai rajoittunut fyysisen läheisyyden suhteen. Minähän olen aina se joka taputtelee ja halailee läheisiään. Ja tykkään että minua kosketaan, jos henkilö on miellyttävä tietenkin. Ja eläinten kanssa olen tottunut olemaan hyvinkin fyysinen. Työssä kuitenkin haluaa vaalia henkilökohtaisia rajojaan ja ylläpitää tarvittavaa etäisyyttä.
Minulle tuntui muodostuvan kynnykseksi tietynlaisen "hajuraon" puuttuminen, mikä oli hiukan hassua, koska en varmaankaan (?) haise erityisemmin. Tykkään syödä mausteisia ruokia, mutta en polta enkä hikoile voimakkaasti, eikä minulle ole koskaan sanottu että kärsisin erityisen pahanhajuisesta hengityksestä. Silti koin että en halua kenenkään pääsevän hajuetäisyydelle. En tosin tarkkaan tiedä onko kyse enemmänkin siitä että en halua haistella muiden hajuja? Ehkä suojelen itseäni epämiellyttäviltä hajuassosiaatioilta. En tiedä. Lapsena en pitänyt aikuisten voimakkaista hajuista. Ja tässä kuten monessa muussakin, koen että liian monta aistimusta tuottaa liikaa informaatiota. Hajukynnys kuitenkin ylittyi kun tunsin itseni hiukan varmemmaksi harjoiteltuani. Käteni ylettyivät tukemaan hengitystä ilman että olin liian lähellä. Ja joka välissä oli mahdollisuus kysyä miten "potilas" kokee asian. Mutta vielä en ole niin varmoilla vesillä että lähtisin oikeasti kokeilemaan hengitysharjoituksia joita manuaalisesti tuetaan tms.
Mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti