Kollektiivinen harha

Eilen kirjoitin tallikiusaamisesta ja aikuisten välisestä kiusaamisesta. Tänään taas yhteisöjen narsistisista harhoista. Vaikka oikeastaan en jaksaisi kirjoittaa yhtään mitään. Oikeastaan minulla on ollut niin hyvä mutta pitkä päivä. Olen tehnyt töitä, etsinyt heinäpaaleja ja nauttinut saadessani seurata hevoshierojan työtä. On ilo nähdä kun joku todella osaa auttaa. Myös kipeytynyt ja siksi kiukkuinen hevoseni nautti tilanteesta. Ja siten minä taas osasin auttaa ja tuntea kiitollisuutta siitä.

Mutta siitä harhaisuudesta voi lukea täältä, koska minä en jaksakaan kirjoittaa :-D

Minua hiukan harmittaa on sellainen kun heikkojen puolustajia mollataan vain siksi kun puolustamispuheisiin liittyy syyllistymistä. Olisiko joku tärkeämpikin asia, kuin entuudestaan vahvojen tahojen puolustelu. Nyt viittaan sellaiseen varsin sivistyneeseen ärtyneisyyteen mitä koetaan kun joku sosiaalitantta, kukkahattutäti, viherpiipertäjä, vasemmistoradikaali tai ihmisoikeushörhö omistautuu asioille joilla oikeasti halutaan vain hiukan tasapainottaa valtasuhteita. Hyväosaiset nielköön herneensä koska heillä on varaa ostaa närästyslääkettä :-D

Aikuisetkin osaavat sen

Aloitin hevosharrastuksen uudelleen kymmenisen vuotta sitten ja silloin nautin ajatuksesta saada harrastaa aikuisena. Syy tyytyväisyyteen ei suinkaan ollut se että olisin jotenkin fyysisesti varmempi, ei todellakaan. Lapsena / nuorena keho tuntui paljon paremmin sopivan satulaan ja hevosen liikkeisiin. Syynä oli se että ei tarvinnut pelätä joutuvansa kiusatuksi tai syrjityksi talliyhteisössä. Luotin siihen että kun on kyse aikuisista niin silloin homma on jotenkin siistimpää. Näin se ei kuitenkaan aina ole ollut.

Tosiasia kuitenkin on se että kiusaamista on kaikkialla missä on ihmisiä, eikä se katso ikää. Ilmapiiriä pilaavat erimielisyydet esim. hevosen hoidosta tai tilojen käytöstä. Sitten aina löytyy ihmisiä jotka eivät sovellu mihinkään yhteisöllisyyteen, ovat joko liian omaehtoisia tai vastuuttomia. Harrastuksen johon käyttää ihan tuhottomasti aikaa ja rahaa, pitäisi olla ensisijaisesti voimavaroja ja iloa tuottava. Ilmapiiri on niin tärkeä asia että sen eteen kannattaa tehdä töitä. Ja aina sekään ei riitä ja joudutaan turvautumaan järeämpiin keinoihin.

On muutamia asioita jotka todella saavat karvani nousemaan pystyyn. Toisen maineen systemaattinen tuhoaminen on yksi sellainen. Tässä nettifoorumeilla on iso osuus, kun siellä voidaan anonyymisti päästää suustaan melkein mitä vain. Ihmiset menettävät vähäisetkin käytöstapansa kun ei tarvitse kohdata ketään kasvokkain. Ja talleilla nousee helposti ihmisistä esiin yllättäviä puolia, kun useimmat  panostavat aika paljon harrastukseen ja toivovat saavansa panostuksilleen vastiketta onnistumisten, hyvän mielen, ystävyyden ja kuulluksi tulemisen muodoissa.

Joskus voi olla hyvä idea avata keskustelua niistä aisoista joita arvostaa. Minun listani olisi tällainen:

• Jokainen voi ottaa vastuulleen sen että opettelee suhtautumaan toisiin arvostavammin. Usein iso syy ongelmiin on siinä että asetutaan ikäänkuin toisten yläpuolelle (tai alapuolelle).
• Erilaisuuden rikkaus on klisee, mutta totta. Yleensä on hyvä jos voi oppia hiukan laajentamaan omia näkökulmiaan.
• Käytännön asioista on hyvä keskustella suoraan, niistäkin joista ollaan eri mieltä. Yleensä auttaa kun kaikkien näkökulmat tulevat kuulluiksi.
• Ihan normaaleilla käytöstavoilla pääsee pitkälle. On tärkeää että tervehditään, sanotaan kiitos ja pyydetään anteeksi.
• Toisten ihmisten rikkominen on oikeasti rumaa. Henkilökohtaisuuksiin menevä arvostelu, paljastelu ja julkinen mollaaminen ovat asioita joilla voidaan aiheuttaa paljon mielipahaa.

Kun puhutaan todellisista luonnehäiriöistä, ei ole enää kysymys siitä miten luoda yhteiset säännöt. Kyse on enemmänkin siitä miten suojata omaa ja asiakkaiden yksityisyyttä tai jopa turvallisuutta, ainakin psyykkistä sellaista.

Kiitollisuuspäiväkirja

Olen kiitollinen ystävistä, huolenpidosta ja rakkaudesta, kokemuksesta siitä että olen tärkeä.
Olen kiitollinen työstä ja suuresta vastuusta muistaa joka päivä arvioida taitojaan.
Olen kiitollinen terveydestä, elämästä ja sen kauneudesta, jokaisesta päivästä.
Olen kiitollinen lapsesta joka hyrisee tyytyväisenä kainalossani teini-iästä huolimatta.
Olen kiitollinen vaikeuksista, haasteista ja ponnistelun välttämättömyydestä, silloinkin  kun en jaksaisi yhtään yrittää.

Ja tänään:
Muistin olla kiitollinen saadessani olla läsnä tärkeässä hetkessä kun joku oivaltaa miten tärkeää on vaalia elämää
Muistin olla kiitollinen naapurista joka auttoi alkuun kun ymmärrykseni meinasi loppua.
Muistin olla kiitollinen kun muistin että pitää olla hitaampi ja kärsivällisempi.
Muistin olla kiitollinen kun muistin antaa tilaa.
Muistin olla kiitollinen kun kaupassa pieni tyttö tuijotti minua kuin olisi nähnyt omituisen satuolennon.
Muistin olla kiitollinen kun sain levätä koko illan.

Blogin tarkoitus?

Viime aikoina olen ollut jotenkin haluton kirjoittamaan. Kirjoittamisen tarve syntyy jonkin asteisesta ahdistuksesta tai ainakin tarpeesta järjestellä päätään. Ja nyt sellaista ei ole ollut. Pyrin kyllä aktiivisesti vuorovaikutukseen face-to-face (tai ainakin facebook-to-facebook) ihmisten kanssa jotta saan peilata ajatuksiani muiden kanssa. Olen melko tyytyväinen sosiaalisten suhteideni määrään ja laatuun. Olen saanut muutamia todella hyviä ystäviä viimeisen pari vuoden aikana. Ja olen aktiivisesti yhteydessä kollegoihin viikottain. En siis koe olevani yksin millään muotoa.

Tasan kaksi vuotta sitten oli niin toisin. En nyt välitä tarkemmin referoida tilannetta jossa olin, mutta lyhyesti sanottuna, huomasin eläväni ihmissuhde-, harrastus- ja työkuvioissa monellakin tapaa epäterveessä ja vääristyneessä maailmassa. Olin todella surullinen ja ahdistunut kun tajusin että en ole millään tavalla turvassa. Olin luullut että on oikeus vaalia omia rajojaan ja niitä sitten rikottiin vähän joka suunnalta. Ja olin yksin, minulla oli silloin vain yksi ihminen joka tiesi koko tilanteen juuri sellaisena missä olin. Tilanteen absurdius ja kamaluus ei oikein houkutellut jakamaan asioita ainakaan ihan kokonaisuudessaan.

Erityisen tyytyväinen olen siihen että nyt suhde minua rikkoneisiin tahoihin on neutralisoitunut. Tunnen lähinnä pienen muljahduksen vatsanpohjassa kun ajattelen sitä miten sokeasti luotin. Ikäänkuin muistutuksena siitä että voi sokeutua uudelleenkin.

Jollain hassulla tavalla kokemus vaikutti kykyyni olla hevosten kanssa. Tulin säikyksi ja epävarmaksi, hevosista tuli pelon metafora ja jollain tavalla taannuin taidoissani. Jouduin siivoamaan minua rikkoneet asiat aika hitsin tarkkaan pois läheltäni, sillä vaikka en sitä halunnut, asia jotenkin tuntui seuraavan ja pitävän minusta kiinni monellakin tasolla. Samalla kun suhde asioihin neutraliositui, tunsin myös miten varmuus kasvoi. Ei se pelko kokonaan ole pois, mutta paljon vähäisempi kuin vielä viime keväänä, puhumattakaan viime syksystä. Ja jos ajattelen tunnelmia kahden vuoden takaa, minulle tulee hyvin kylmä ja jollain tapaa sellainen olo, kuin olisin tehty kanaverkosta.

Tänään taistelin ensimmäisen hevoseni kanssa rajoista ja siitä kuka määrää. Ja vaikka se ei todella ollut sitä mitä haluan jatkaa, niin jollain tapaa tunsin itseni todella vahvaksi kaikessa taitamattomuudessani. Ja tämän toisen hevoseni kanssa kävimme hyvän keskustelun siitä miten hieno ja lihaksikas hänestä on tullut.

Jäytäminen

Olen miettinyt paljon post-traumaattisen stressireaktion olemusta. Sitä on kahta muotoa, kompleksiseen traumaan liittyy usein stressireaktion yleistyminen, niin että vuosien varrella melkein mikä tahansa alkaa toimimaan triggerinä ja aktivoimaan hermoston jolloin tulee huono olo. Itselläni ne olivat palaverit. Olin palavereissa jännittynyt ja huonovointinen koska mukana oli aina joku jonka käytöstä oli hankala ennakoida ja joka hiiltyi pienestäkin asiasta. Hiiltymisen pelko taas johtui asioista jotka olivat olleet huolestuttavia lapsena. Ja aloin pelätä myös omaa hiiltymistäni, sitä että hajoan ja alan huutaa. Toisaalta se että aloin ilmaisemaan itseäni voimakkaammin ja ottamaan muutenkin tilanteita haltuun, auttoi jonkinverran.

Kaikki tällainen on kadonnut. Palaverien jännittäminen, esiintymisjännitys jne. Tai ainakin melkein. Pari viikkoa sitten tajusin että kyllä se on vielä olemassa. Olin tilanteessa jossa ammatti-ihmisen käytös oli todella pelottavaa ja rajatonta. Mieleen tuli muutamakin aiempi tilanne joissa olen ollut ja kokenut samoin. Tilanne päättyi ja onneksi sain heti purkaa sen paikalla olleelle työparille. Silti oli ihan heikko ja tärisevä olo. Menin syömään ja rauhoituin vasta puolen tunnin päästä, kun sain sanottua mikä siinä tilanteessa oli kamalinta. Se että sillä "uhrilla" ei ollut pakotietä.

Jollain tavalla tuo kokemus oli suorastaan puhdistava. Sain katsoa pelkoa silmiin vahvempana ja uudempana. Viime päivinä olen ollut sosiaalisesti aika ahdistavissa keskusteluissa ja todennut miten hyvät taidot minulla on kohdata kiihtynyttä ihmistä. Kunhan tilanne ei pääse yllättämään takavasemmalta. 

Vakavaa ja ei vakavaa

Nyt on sitten kehopsykoterapian peruskurssi alkanut ja kolmen päivän intensiivinen opiskelu takana. Tajusin kyllä itsekin että nämä keholliset menetelmäopinnot olivat turhan lähellä toisiaan, mutta sille ei nyt voinut mitään. Ja oli mielenkiintoista vertailla. EMDR strukturoidunpana menetelmänä tuntui sopivammalta ja turvallisemmalta kuin tämä analyyttisempi lähestymistapa. Regressioon perustuvat menetelmät eivät ole ihan minua varten, minulla ei ole sellaista pohjakoulutusta eikä oikein hinkuakaan siihen. Ja se mitä ei tunne, pelottaa. Tänään pääsin itse vapaaseen keholliseen assosiointiin ja jotenkin sekin tuntui liian helpolta ja hassulta siihen nähden että joidenkin muiden kohdalla se oli aika voimakkaita tunteita herättävää. Jotenkin makuullaan olevakin terapiapotilas hiukan oudoksuttaa, mutta katsotaan nyt. Ja ehkä voin integroida osan tästä työhöni ja jättää sen mikä ei tunnu hyvältä.

Integroinnin vaikeus on siinä että pitää olla joku vankka pohja mihin uutta asiaa voi liittää. Ja minulla se peruskoulutus on ollut hyvin erilainen, ratkaisu- ja voimavarakeskeinen, jossa keskitytään enempi mahdollisuuksiin ja tulevaan kuin menneisyyteen. Tosin en ihan usko siihenkään, ja siksi olen mukana näissä koulutuksissa.

Vaikka nämä asiat mietityttävätkin kovasti, koen että olen itsessäni oikealla tiellä ja riittävän vahva kokeilemaan kaikenlaista joutumatta silti kauheaan identiteettikriisiin.

************

Ne jotka tuntevat paremmin tietävät jotain kaksoispersoonallisuudestani (lieneekö joku häiriö ;-)). Olen vakavissa mietteissä hyvin syvällinen, voimakkaasti kokeva ja empaattinen. Ja sitten toisaalta ihan hervottoman lapsellinen. Nämä viime viikkojen intensiiviset koulutukset toivat taas sen esille. Hiukan on ollut sellainen olo että on hirveästi asioita ja silti aivan totaalisen huoleton. Syvissä vesissä uiminen on ollut kiinnostavaa ja koskettavaa, mutta sitten vastapainona on ollut mielettömän hauskoja kohtaamisia, niin että olen huomannut olevani jollekin hiukan liikaa.

Tämä ilmiö on tuttu ajoilta työyhteisössä jossa oli työkavereita joiden kanssa oli aivan mielettömän hauskaa repeillä vaativan ja kiireisen asiakastyön lomassa (no kai se sitten on defenssi, mutta ihan hyvä sellainen). Ja sitten huomasi että jonkun hermoja repi kun nauroin ja vitsailin. Työkaverin kanssa pidimme sisäistä koulutusta aika rankasta aiheesta ja koulutuspalautteen mukana oli anonyymi lause "älä naura enää". Ei tuntunut kivalta, mutta en lakannut nauramasta.

Sieluntoverit

Olin aika kummallisella kurssilla viikonloppuna. Kyseessä oli silmänliiketerapiakoulutukseen liittyvä vapaaehtoinen syventävä kurssi joka toteutettiin kokemuksellisella tavalla, siis siellä oli kymmenkunta terapeuttia hoitamassa toisiaan.

Yksityiskohtia ei tietenkään voi kuvailla, mutta oli aika helpottavaa huomata että muillakin on ongelmia, mitä kenelläkin; itsetunnon, mielialan tai yleisen elämäntilanteen kanssa, lapsuuden traumoista puhumattakaan.

Olo oli aika reikäinen kotiin palattuani. Itketti ja nauratti yhtä aikaa. Tunsin helpotusta ja haikeuttakin. Tässä olen minä ja kelpaan tällaisena...

Koska aloin ajattelemaan että minussa on jotain vikaa? Alkoiko se jo lapsena vai vasta aikuisena. Minullahan on ollut valtavan iso ystävien ja suvun tukiverkosta. Eivätkä työpaikatkaan ole olleet hulluimmasta päästä. Silti koin että olen jotenkin pilallinen, heikkoa ainesta jne. Ja sitten yhtäkkiä tajuan olevani sitkeimmästä päästä, viisas, tunteva ja elävä. Hieno tunne.

Tapasin kurssilla ihmisen jonka kanssa oli helppo olla ja puhua. Istuimme pari iltaa yhdessä ja tuntui kotoisalta. Laitoin perään viestin jotta pidetäänhän yhteyttä. Nykyään kun on facebookit ja kaikki, niin ihan oikea yhteydenpito on pois muodista. Siis sellainen että mennään kylään ja soitellaan. Aika näyttää miten tässä käy, mutta ainakin olen yrittänyt ;-).

********
Ja nyt tuntuu siltä että työhön on tullut 50% uutta potkua, motivaatio on korkealla ja tuntuu siltä että on oikeat työkalut käsissä. Fine!

So Cold

Iltasadut

Joku joskus esittelin ideaa Julia Cameronin Aamusivuista. Minulla ne on iltasanoja. Kirjoitan blogia yleensä umpiväsyneenä lähes nukahtamispisteessä. Laitan pisteen päivälle ja aivoni ovat lepotilassa. Päivällä tulisi huomattavan laadukkaampaa ja loogisempaa tekstiä, mutta tykkään kirjoittaa tässä venyvässä ajatusvirrassa.

Tunsin tänään olevani vähintäänkin kuningatar. Olin ruhtinaallisella kahden tunnin lounaalla jokirannan hifistelypaikassa. Tuli mieleen että kyllä on yltäkylläistä elämää, istua fiksun ja mukavan kollegan kanssa trendiravintolassa missä saa kunnollista salaattia ja luomu sitä ja tätä.  Että ihmisten joukossa leppoisassa lämpimänharmaassa arjessa voi tuntea olevansa turvassa ja arvossa. Sitten vielä juostessani viime hetkillä sorvin ääreen, törmään kummisetääni jota en ole pariin vuoteen nähnyt, ilahdumme valtavasti, halaan häntä ja juoksen taas. Ja ihmiset joita tapaan työssäni ovat taas hiukan päässeet eteenpäin ja alleviivaamme parempaa elämää ja tyytyväisyyttä siihen. Illalla istun pitkään koiran kanssa kasvihuoneessa syömässä kaikista pienimpiä ja kypsimpiä tomaatteja, niitä oransseja, violetteja ja kirkkaanpunaisia. Niin hyvä elämä. Kiireinen ja väsyttävä viikko, mutta silti hyvä. Ensi viikolla hifistelen pääkaupungissa koko viikon.

Osaamisen onni

Tänään olin tunnilla Maunon kanssa ja se meni niin hyvin :-). Olemme edistyneet ja maunomopo kulkee ajoittain jo tosi kivasti. Viime viikot olemme systemaattisesti hakeneet parempaa myötäämistä, eli sitä että hevosen leuka ja niska rentoutuu ja ohjastuntuma tulee herkemmäksi ja pehmeämmäksi. Käytännössä myötääminen pitää hevoselle opettaa siten että se oppii hakeutumaan oikeaan muotoon jolloin kuolainten ja ohjien paine, eli kiristävä tunne suussa (mikäli on kuolaimet) helpottaa. Tässä siis on harjoiteltu myös ongelmanratkaisukykyä, eli sitä että hevosen annetaan itse ratkaista miten paine hellittää ja sitä sitten nopeasti palkitaan antamalla pidempi ohja.

Tämähän on asia joka opetetaan jo varsana, mutta ainakin meillä tarvittiin paluuta juurille, eli taidon päivitystä sekä hevoselle että itselle. Tällä yksinkertaisella jutulla oli todella iso merkitys ja muutaman harjoituskerran jälkeen homma alkoi sujumaan todella hienosti.

Edistyminen

Huomasin tänään että Taavista on kesän aikana tullut oikein komea poika. Hiukan liian paksu se on mutta läski muuttuu lihaksi syksyn mittaan, siitä olen aivan varma. Henkisesti se on myös mennyt eteenpäin. Viime syksynä se mm.

• Ei yleensä lähestynyt ihmisiä vapaaehtoisesti
• Pakeni kiinniotettaessa
• Sai ihmisten kosketuksesta "sähköiskuja" ja saattoi rynnätä pois
• Ei tykännyt krapsutuksista vaikka seisoikin hiljaa apaattisena
• Pelkäsi tuulta, sitä että kaveria ei näy, kentän nurkkia, rakennusten nurkkia ja pihasta poistumista
• Pelkäsi suihkeita, vettä ja saattoi potkaista kun otti jalasta kiinni
• Oli aika vastahakoinen ratsastettava
• Juoksuttaessa hätääntyi helposti kipittämään
• Sai ratsastettaessa hepulikohtauksia jotka olivat aika vaarallisia
• Etenkin laukannostoista kiihtyi, mikä meni pakenemiseksi ja pois alta juoksemiseksi
• Oli melkein aina jännittynyt tai apaattinen

Ja nyt:

• Tulee vapaaehtoisesti luo
• Antaa yleensä aina ottaa kiinni
• On yleisesti luotettava talutettava
• Nauttii krapsutuksista ja nukkuu kun harjataan
• Ei juuri pelkää tuulta tms tuttuja asioita vaikka onkin tarkka
• Suihkeet yms menee helposti
• On alkanut olemaan taipuisampi ja rauhallisempi ratsastettava
• Kaikki ryntäily ja pukittelu on jäänyt pois kesän aikana
• On harvoin jännittynyt tai huolestunut
• Osaa rauhoittaa itsensä kun antaa aikaa miettiä asioita
• On maastoillut yksinkin ihan rauhassa

Pitäisi varmaan olla tyytyväinen, vaikka minusta tuntuukin että en ole osannut mitään, niin ehkä olenkin  :-)

Tunnevastuu

Minä jos kuka tiedän mitä ristiriitainen tunneviestintä lapsen ja vanhemman välillä tekee. Olen vuosia paininut omien kiintymyssuhdemörköjeni kanssa ja opiskellut samalla aiheesta enemmän ja enemmän, muodostaakseni käsityksen siitä miten tämä ilmiö liittyy minuun, työhöni ja oikeastaan koko maailmaan, missä ihmisten lisäksi elää joukko muita nisäkäslajeja.

Samanaikaisesti edelleen opiskelen traumaterapiamenetelmiä ja kiintymyssuhdekysymyksiin painottuvaa työskentelyä työnohjaajakoulutuksessa. Joku voisi ihmetellä, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa, traumat ja työtehtävissä onnistuminen. Olen alkanut nyt työnohjaamaan muutamia sijoitusalalla työskenteleviä ja saanut hyvää palautetta siitä että tämä todella toimii.

Yksinkertaisesti juttu menee niin, että meidän jokaisen on aikuisiässä viimeistään ratkaistava kiintymyssuhteisiimme liittyvät ja niissä syntyneissä kiintymysmalleissa esiintyvät ongelmakohdat jotta voimme toimia sosiaalisesti vastuullisina aikuisina kotona, työssä ja vapaa-ajalla. Isommat ongelmat selvitetään terapioissa ja pienemmät työnohjauksissa tai muuten asioita tutkimalla.

Tunnetaitojen merkitystä työelämässä, yritysmaailmassa ja johtamisessa on viimevuosina tutkittu aika paljon. En ole kovin perusteellisesti perehtynyt tutkimuksiin koska asia on minusta niin itsestäänselvä, ettei siinä mitään tutkimuksia tarvita.

Ihminen tarvitsee turvallisen ympäristön jotta hän pystyy toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Jos hän esim työpaikalla kokee torjuntaa, hänen aivonsa eivät enää pysty toimimaan kunnolla sillä tunnekysymykset menevät aina järkiajattelun edelle.

Miten tämä sitten liittyy kiintymyssuhteisiin? Turvallisesti kiintynyt henkilö joka omaa turvallisen ns normaalin kiintymyssuhdemallin, pystyy toimimaan paljon, paljon paremmin sosiaalisissa tilanteissa kuin se jolla kiintymysmalli on turvaton, välttelevä tai ristiriitainen. Kyse on siis vuorovaikutusilmiöistä ja aivojen toiminnasta.

Kiintymyssuhdeongelmat leviävät koska ne ovat yhtäkuin vuorovaikutus ihmisten välillä. Kotona, töissä ja vapaalla.

*****************

Luin tänään kirjoituksen joka alkoi "En pidä pienistä lapsista". Kirjoituksen olisi voinut ohittaakin ajattelemalla että no, nykyään se on jokaisen valinta. Silti kirjoituksen kevyehkön tyylin takaa minuun kolahti arvoristiriita. Saanko olla pitämättä lapsista, vanhuksista, tummaihoisista, murrosikäisistä, koiraihmisistä, helluntailaisista....? Tottakai saan, mutta jos minulla on kielteinen suhde / käsitys jostain ihmisryhmästä, niin onko vastuullista laittaa sitä käsitystä jakoon? Toimittajan työssä täytyy olla joku vastuu siitä millaista arvomaailmaa välittää ja nyt voisi olla hyvä kohta kysyä onko vastuullista levittää lapsivastaista arvomaailmaa? (Ja heh, en malta olla pohtimatta mitä tämä kertoo kirjoittajan kiintymyssuhteista).

Kirjoittaja jatkaa: "En todellakaan aio pilata vaivalla treenattua kroppaani yhdenkään lapsen takia. En halua nousta yöllä syöttämään kitisevää kapaloa".

En todella aio alkaa ruokkimaan mitään mummoja jotka eivät tuota mitään. En todella halua edes nähdä vaikeavammaista tai yhtään sellaista asuinalueelleni. Ja uskovaiset ihmiset voitaisiin siirtää jonnekin omalle saarelleen. Muslimeista nyt puhumattakaan. Ja alkoholistit voitaisiin kuljettaa puolestani Ivaloon. Kunnioitan kyllä kaikkia jotka sietävät ja pilaavat elämäänsä vastenmielisyyksiä vaalimalla, mutta ei, minua varten se ei ole...

Tsiisus, tässä kohtaa repesin :-D En edes keksinyt enempää vastenmielisyyksiä.

Ko. kirjoitus, jota en aio tähän linkittää, koska se ei ole tarpeen, oli muuten ihan hyvää pohdintaa omasta rajallisuudesta ja valinnoista, mutta nuo "ventiloimiskohdat" kielivät siitä että lapset todella herättävät isoja tunteita. Kuten heikkous ja avuttomuus ylipäätään. Se on pelottavaa. Ja SE on pelottavaa.

A. Saarikoski tapansa mukaan kirjoitti aiheesta erittäin hyvin: "Itsenäisyys on illuusio. Jokainen meistä tarvitsee toisia, siitä ei päästä mihinkään. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Terve, hallittavissa oleva ja toimintakykyinen keho on vain hetkellinen vaihe. Me sairastumme, vammaudumme, väsymme ja vanhenemme. Välillä olemme voimakkaampia ja välillä heikompia. Näissä tilanteissa me tarvitsemme toisiamme. Sillon kun näin tapahtuu minulle. Ei, vaan aina kun näin käy minulle, haluan olla sellaisen kulttuurin ympäröimänä, jossa tarvitsevuus ja riippuvuus ovat osa ihmisyyttä."

Tarkemmin, selkeämmin

Levänneenä pystyn katsomaan tarkemmin, olen paremmin kuulolla ja tuntosarvet pystyssä. Väsyneenä ajatukset puuroutuu ja lakkaa näkemästä. Loma teki hyvää kaikille, sillekin joka huomasi että se ei ollut hyväksi. Ihmiset näyttävät erilaisilta, jotenkin tarkkapiirteisemmiltä. Joku uskalsi olla avoimemmin kiukkuinen siitä että "katosin", ja sekin on vain hyvä asia. Tunteet ovat pinnassa.

Hevosen kanssa oli eilen aivan ihmeellistä. Se kokee olevansa turvassa laumassa jossa on vain tuttuja ruunia. Se saa olla rauhassa ja epäsosiaalisena syrjässä, mutta kuitenkin mukana ja turvassa. Tällä tuntuu olevan sille iso merkitys. Se luottaa että kuuntelen sitä, esimerkiksi kun vein sen kentälle jossa hurjasteltiin koppakärryjen kanssa, se selvästi sanoi että odota hetki haluan katsoa mitä noi tekee. Eilen se todella halusi olla kanssani, nautti krapsutuksista ja kulki perässäni kuin koira. Kuljetimme yhdessä tavaroita paikoilleen ja sitten annoin leipää. Kiinnitin huomiota siihen miten rauhassa se jaksoi odottaa kun kaivoin leipiä saavista ja miten kohteliaasti se väisti kun annoin leivän sille.

Mietin että ehkä olen vain tarkempi ja selkeämpi omassa viestinnässäni.

Uomissa

Ei ole mitään erityistä. Arki on palaamassa uomiinsa. Tomaatit kypsyvät tasaiseen tahtiin. Lapsi aloitti tänään yläasteen. Avaimet olivat hukassa ja housuja vaihdettiin moneen kertaan. Ensivaikutelma on tärkeä. Vastaanotto pyörähti käyntiin loman jälkeen. Löysin hevosille pari apuihmistä, loistotyyppejä molemmat. Lapsuudenperheen asiat loittonevat, Herra Altzheimer vilkuttaa polun päässä eikä sille voi tehdä mitään. Loppujen lopuksi kaikkien pitää hyväksyä yksinäisyytensä ja vastuunsa itsestään.

Minulle on tulossa työntäyteinen syksy. Työnohjaajakoulutus jatkuu, samoin EMDR. Lisäksi aloitan kehopsykoterapian perusopintoja. Kalenteri on buukattu täyteen jouluun saakka.

Toivon pääseväni hollantiin joulukuussa. Lapsuudenystäväni, paras ja ainoa, oli käymässä ja siitä tuli ajatus.

On vain ihmisiä kenen kanssa viihtyy ja on helppo olla. Sitä mieltä oli myös riiviöponi Mauno :-)

Onnellisuus

Tämä kesäloma jota on siis vielä reilu viikko jäljellä, on ollut - niinkuin lomat yleensäkin - hiukan liian paineistettu kaikenlaisilla odotuksilla. Pitää ehtiä matkustamaan, tapaamaan vanhuksia ja viettämään aikaa perheenjäsenten ja ystävien kanssa. Pitää saada kasvimaa tuottamaan satoa ja ehtiä keräämään ja säilömään.  Pitää ehtiä levätä ja imeä aurinkoa itseensä. Pitää ehtiä ratsastamaan, opettelemaan kärryttelyä, keräämään lantaa laitumilta, etsimään sopivia varusteita (voin kertoa että on yllättävän työlästä ja kallista hommaa).

Pitää ehtiä olemaan onnellinen.

Ensi viikolla on kesävieraita Pohjois-Karjalasta ja Hollannista. Mukaanluettuna toipilas, lapsuudenystävä ja lapsi joka osaa huonosti suomea. Ja kaiken tämän lisäksi on kesän ainoa heppakurssi ja kaksi sovittua valmennusta. Lauantaina lähden sitten työnohjaajakoulutukseen :-D. Voin kuvitella että olen tyytyväinen kun arki ja koulut alkavat seuraavalla viikolla.

Sillä arki tekee minut onnelliseksi. Se että elämässä on rytmi. Illalla istun sitten pimeässä terassilla ja mies tekee minulle drinkin. Aamulla nautin pienestä koiralenkistä ennen töihin lähtöä. Ja viikonloppu on odotettu ja tarkkaan aikataulutettu. Klo 8 ylös ja tallille, klo 14 tilamyymälään hakemaan maitoa ja muuta. Iltapäivällä ruuanlaittoa ja pihahommia.

Tänään minua harmitti kun kaupunki oli vielä ihan kuollut. Ei kiireisiä ihmisiä pahvimukit kädessään. Sensijaan bussissa oli vain jollain tapaa vaivaisia ihmisiä menossa jonottamaan terveyskeskukseen. Lääkärit ovat lomilla vielä. Kaupoissa oli vain alennuksen alennuksia, nyppyisiä neuletakkeja joita kukaan ei keväällä huolinut. Haluan syksyn, rytmin, sykkeen. Harrastukset, lounaat, kahvia pahvimukissa.

Sadepäivä

Olen kärsinyt migreenistä koko eilisen illan, viime yön ja tämän päivän. Paikoillaan ollen olo on siedettävä mutta mitään ei oikein voi eikä jaksa tehdä. Löysin vihdoin sopivan satulan Taaville mutta olin jotenkin alakuloinen myös siitä että en taaskaan jaksanut oikein tehdä sen kanssa mitään. Huomiselle yritän järjestää molemmille ohjelmaa. Jos on kipeä niin kaikki tuntuu mahdottomalta.

Olen myös miettinyt että minulla selvästi on asiakaskuntaa joiden auttamiseksi tarvitaan hiukan erilaista työskentelyotetta. Sain edellisessä työssäni palveluohjaajan koulutuksen ja nyt olen työnohjaajakoulutuksessa. Ihan turha on nimittää terapiaksi sellaista mikä ei sitä ole. Palvluohjaus eli casemanagement on eräänlaista ammatillisena tukihenkilönä toimimista. Siinä yhdessä selvitellään sekä keinoja että apuja arjen tueksi. Työnohjauksen fokuksena on työ, palveluohjauksen fokuksena on taas arki ja koko elämä. Lifecoaching taas on enempi sellaista omien tavoitteiden selkiyttämiseen tähtäävää.

Yksi palveluohjauksen kohderyhmä on henkilöt joiden elämässä on tapahtunut jotain ikävää, kenties jopa traumatisoivia tapahtumia. He eivät vielä ole valmiita terapiaan, mutta tarvitsevat kenties kriisiapua ja käytännön apuja. Olen ollut mukana erilaisissa perhekriiseissä, kuten avioerot, huoltajuuskiistat, perheenjäsenen vakava (psyykkinen tai somaattinen) sairastaminen. Kriisitilanteessa ihmiset usein joko lamaantuvat tai menevät kierroksille. Kumpaankin tarvitaan apua, terapeuttista ohjaamista, psykoedukaatiota jne.

Minusta on ihan kiva tehdä töitä eri tavoilla, se pitää mielen virkeänä.

Ajattelulomalla

Viimeksi eilen juttelin ystäväni kanssa siitä miten samanlaisia olemme tietyissä asioissa. Intohimoisia oppijoita, uuvuttavan kiinnostuneita, sähläreitä jotka eivät oikein pääse mihinkään käsiksi kunnolla uppoutuessaan liian laajoihin kokonaisuuksiin. Oppiminen on kuin interrailmatka jonnekkin mitä ei tiedä tarkkaan missä se sijaitsee mutta on vahva intuitiivinen käsitys siitä millaista siellä on.

Väsytän itseni jatkuvalla pohdinnalla. Tänään ja eilen olen ollut matkasta väsynyt ja silti pohtinut liikaa voimatta sille mitään. Kuulostaa hassulta mutta tunnen välillä olevani kuin kirjailija joka ei oikeasti saa mitään kirjoitettua vaan käyttää KAIKEN aikansa kirjoittamisen suunnitteluun.

No ehkä joskus saa jotain aikaan ihan oikeasti. Tiedän kuitenkin, hämärästi, koska olen saanut palautetta, että olen jonkun mielestä hirveän tuottelias, aktiivinen, monipuolinen jne. Mutta en väitäkään että sekään olisi koko totuus.

Tänään mieltäni on ilahduttanut toivo siitä että läheiseni saa apua joka hänelle olisi kuulunut jo aikoja sitten. Mieltäni ilahdutti myös se miten hän asiaan suhtautui; toiveikkaasti, vihdoinkin. Tämäkin asia on vaatinut paljon pohdintaa ja pähkäilyä, koska en voi mitenkään väittää etteikö asia koskisi ja koskettaisi myös itseäni. Onhan kyse nk. sukupolvien ajan jatkuneesta traumasta, suremattomasta surusta joka on siirtynyt minuun jo äidinmaidossa.

Olen myös tuntenut syyllisyyttä siitä miten vähän olen ehtinyt viettää aikaa hevospoikieni kanssa. Maunon kanssa hiukan enemmän, koska keväällä päätin että sen elämässä ei ole hyväksi monet ihmiset.  Taavi sensijaan on ollut kanssani todella vähän, liian vähän. Tänään katselin kuvia siitä, käytyäni ensin tallilla, missä molemmat pojat juoksivat laitumella vastaani. Mauno on jo pitkään tuntunut niin omalta, sen ihon jokainen kohta on tuttu. Taavi on tutumpi kuin ennen, mutta silti niin vieras. Ja se on niin hieno pieni hevonen joka ansaitsisi paljon enemmän omalta ihmiseltään. Onneksi heillä on toisensa ja vaihtuvat lauman jäsenet, paljon tilaa olla ja hyvä perushoitoa aina vaikka en olisi lähimaillakaan.

Sitäkin olen pohtinut, että on vain tarpeellista edistyä ja tutustua hitaasti Taavin kanssa. Tarvitsemme sitä molemmat. Paljon aikaa ja sitten paljon enemmän yhteisiä tunteja ja kilometrejä. Kyllä meistä vielä pari tulee, ennemmin tai myöhemmin.

Puolilomalla

Pitäisikö tuntea syyllisyyttä jos lomalla ajattelee työasioita tai jopa tekee töitä? Päätin pitää kunnon neljän viikon loman, vaikka se tietääkin taloudellisesti hiukan hankalaa syksyä. Yrittäjänä pitäisi osata ennakoida paremmin menonsa ja etenkin tulonsa, ja olen ollut hiukan impulsiivinen koulutusten, matkojen ja erilaisten hankintojen suhteen. Joka tapauksessa, olen ajatellut, että en niinkään halua ajautua tilanteeseen jossa pidempi loma on välttämätön, vaan haluan että arki rullaa siten että se ei uuvuta liikaa.

Raskas työ vaatii raskaat huvit. Matkustaminen on välttämätöntä, samoin kouluttautuminen ja harrastukset, kuten hevostelu ja jooga. On myös pakko käydä työnohjauksissa ja omassakin terapiassa välillä. Tämä on siis monella tavalla kuluttava elämäntapa. Kulutustottumuksiinsa voi tietenkin pyrkiä vaikuttamaan, mutta minulla ei oikeastaan ole kovastikaan kiinnostusta kerätä varallisuutta, joten kädestä suuhun eläminen sopii vallan hyvin.

Onneksi minulla on ymmärtäväinen kärsivällinen mies. Tai oikeastaan, eihän häneltä edes kysytä mitään, koska hänellä sattuu olemaan harvinaisen omapäinen ja itsenäinen vaimo. (Itsenäinen kuulostaa tässä yhteydessä lähinnä 50-luvun naistenlehdestä leikatulta.) Ei meillä koskaan ole keskusteltu siitä mihin itse kukin rahansa laittaa, vähän vain naristu jos tilit menevät miinukselle.

Tämä kaikki siis selittelynä sille miksi olen tehnyt töitä. Koska "lomani" ei perustu ihan realistisiin laskelmiin vaan riskinottoon. Tämä on siis asia jossa otan tietoisia riskejä. Laitan silmät kiinni ja hyppään lomalle. Jota oikeasti ei olekaan.

Olen myös potenut syyllisyyttä siitä että huolehdin liikaa. Siihen se nyt taas on mennyt, että pitää huolehtia, katsoa perään että asiat lähtisivät rullaamaan. Tämä kesä on sellainen, että on taas minun vuoroni antaa. Tiedän että se ei ole pidemmän päälle hyvä juttu. Viimeksi kun tällainen tilanne oli (siitä on monta vuotta), en lopuksikaan handlannut tilannetta kovin hyvin. Jouduin kummalliseen uuvuttavaan kaksoisrooliin, auttajan ja omaisen rooliin, mikä ei tuntunut yhtään hyvältä. Nyt olen vahvempi, mutta haistan vaaran.

Loman tarpeessa -päivitys

Tänä vuonna päätin pitää lomaa hiukan myöhemmin kuin yleensä. Tämä viikko on ollut työn puolesta  ihan tavanomainen, mutta silti ajatus "vielä yksi viikko" on hiukan liikaa. Jotenkin tuntuu siltä että ajatus lomasta lässähtää kun sitä lomaa ei tulekaan. Tai sitten se johtuu vain väsymyksestä.

Olen ajatellut että haluaisin tehdä työtä niin sopivasti että kuukauden lomaa ei tarvitsisikaan. Kukkaro sanoo toista. Tällä hetkellä realiteetti on se, että töitä pitää tehdä talon, auton ja hevosten takia enemmän kuin haluaisin.

Työtä ei viikossa saa olla liikaa, mutta olen todennut että jos päivässä on enemmän kuin kuusi tuntia asiakastyötä, se on liikaa. Ja minulla on välillä ollut niitä 7-8 tunnin päiviä ja välillä 4-5 tunnin. Keskimäärin siis 6 tuntia mutta ei tasaisesti.

Syy pitkiin päiviin on hevoset. En halua kiirehtiä tallilta kotiin ja töihin, vaan keskittyä rauhassa siihen mitä teen. Syksyllä täytyy jäädä aikaa Joogalle. Se on niin tärkeää oman jaksamisen kannalta. Samoin oikein syöminen. Väsymys ajaa helposti hiilihydraatti - kofeiini kierteeseen joka sotkee verensokeritasapainoni pitkällä juoksulla. Olen myös todennut että tarvitsen kunnollisen tuolin töihin, sellaisen jossa oikeasti on hyvä istua. Ja osan päivästä voisin keikkua satulatuolissa. Tällä hetkellä istuminen sattuu lonkkiin. Työhuone on myös kesäpäivinä ihan liian kuuma. Vaikka teen töitä aika kevyissä ja mukavissa vaatteissa, ilman kenkiä jne, niin silti on välillä todella epämukava olo. Puutunut, kuuma ja jotenkin turvonnut. Uskon että oma epämukavuuteni välittyy myös asiakkaalle, tavalla tai toisella. Peilisolut toimivat tässäkin.

Ja oman elämän pitää olla kunnossa. Tällä viikolla 90 vuotias isoäitini soitti kotiinsa poliisit, koska tunsi olonsa niin uhatuksi. Mummi on nyt geropsykiatrisella osastolla, eikä varmaankaan pääse enää kotiinsa. Olen aika tehokkaasti sulkenut oman suruni pois mielestä, koska muut ovat olleet niin hätääntyneitä. Hoitopolku ja etuusasiat ovat kuitenkin minulle tuttuja, eikä ajatus mummista suljetulla osastolla tunnu ehkä niin kovin vieraalta. Asia on siis minulle neutraalimpi kuin muille lähisukulaisille. Silti se on vienyt paljon ajatuksia ja voimia.

On hirvän tärkeää suojata itsensä altistumasta liian paljon vaikeille asioille. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. En voi suojautua elämältä toisin sanoen.

Hyväksi Käyttämisestä

Katsoin eilen hyvin tehdyn ja varsin seikkaperäisen dokumentin Ja kirkko vaikeni. Dokumentti kertoi katolisen kirkon piirissä tapahtuneesta pitkään jatkuneesta ja laaja-alaisesta lasten hyväksikäytöstä, mistä on tullut kirkon sisällä suorastaan kulttuurillinen ilmiö, mitä Vatikaanissa häikäilemättömästi suojeltiin ja salattiin.

Jonkin verran olen tutustunut aiheeseen myös ihan lähellä, sillä ilmiö ei ole vieras meilläkään. Omakohtaisesti olen lapsena kokenut seksuaalissävytteistä häirintää uskovaisiksi tietämien ja arvostetussa asemassa olevien aikuisten taholta joista yksi oli pappi, yksi opettaja ja kolmas muuten vain luottamustehtävissä. Väittäisin että olen yksi tuhansista ja kyseessä on silloisella asuinpaikkakunnallani laajasti vaikuttanut ja edelleen vaikuttava herätysliike. Ja minun kokemukseni on vain jäävuoren huippu, siitä olen aivan varma. Minua suojasi se että en ole koskaan kuulunut mihinkään liikkeisiin, olin riittävän etäällä enkä emotionaalisesti sidoksissa ko. henkilöihin.

Työurallani olen törmännyt ammatilliseen hyväksikäyttöön. Meni vuosia ennenkuin osasin edes nimetä sen näin.

Professional abusers (Wikipedia):

• Take advantage of their client or patient's trust (esim. salassapitovelvollisuuden laiminlyönti) 
• Exploit their vulnerability (esim. leimaaminen, stigmatisointi) 
• Do not act in their best interests (esim. eivät ole kiinnostuneita siitä mitä ihmisille oikeasti  tapahtuu, koska ammatilliset ambitiot, kunnianhimoisuus tai ahneus menevät edelle) 
• Fail to keep professional boundaries (esim. potilas- ja ystävyysssuhteiden tahallinen ja pyrkimyksellinen sekoittaminen)

Minun tapauksessani oli näitä kaikkia.

Kummassakin tapaukseen liittyy vaikenemista, manipulointia ja selittelyä. Hyväksikäyttäjä voi olla laajasti arvostettu, hyväntekijä, alansa ammattilainen tai ainoa ihminen jolta on saanut rakkautta ja hyväksyntää. Ja sillä mennään.

Paljastaja joutuu taistelemaan oikeudestaan puhua. Lisäksi häntä vaivaavat epäuskoiset ajatukset, "mitä jos olenkin väärässä". Tai, ehkä liioittelen, ylireagoin tms. 

Väitän että hyväksikäytön takana on aina narsistinen häiriö. Hyväksikäyttäjät ovat pieniä tavallisia ihmisiä joita vaivaa ajatus omasta ylivertaisuudesta ja oikeudesta hyödyntää muita omiin tarkoituksiinsa.      Yhteisökin voi olla pieni, perhe tai työyhteisö - se voi olla myös iso, kuten kirkko, järjestö tms.

Vihaamalla hyväksikäyttäjiä ei saada mitään aikaan, koska kyse on tilanteesta jossa pitää asettaa rajat. Kyse on hyvin pitkälle uhrin kyvystä asettaa rajat, olla asettumatta alttiiksi hyväksikäytölle. Ja lapsilla tai muuten alisteisessa asemassa olevilla sitä kykyä ei ole, ainakaan riittävästi.

Tässä asiassa olen tietoisesti aika mustavalkoinen. Minusta useimmiten tällaisissa tapauksissa ihmiset valitsevat hyvän tai pahan. Ja itselleen oikeuttavat sen pahan. Minä olen valinnut avoimen linjan, eli puuttumisen. Opettelen sitä itsekin, ei se aina ole helppoa uskaltaa, mutta yllättävän helppoa on nähdä, kun uskaltaa nähdä. Vuosia menin mukaan kaikenlaiseen epämääräiseen, mutta sitten kipuraja ylittyi ja enää se ei ole vaihtoehto. Se mitä opettelen on passiivisen vastarinnan muuttaminen aktiiviseksi. Edelleen olen tekemisissä ihmisten kanssa joille rajat ovat hämärät ja teen sen siksi jotta muistaisin ja uskaltaisin rajata.