Personality Trainer

Toisinaan valmennan ihmisiä myös painonhallintaan. Ja hoidan syömishäiriöitä. Minulla on tähän paljon hyviä ajatuksia joita olen itse moneen kertaan kokenut.

Liikalihavuus tulee liiasta syömisestä ja usein ruokaan on kehittynyt riippuvuus. Ihmiset yrittävät ratkaista tunne-elämän pulmia joko elämällä mielihyväperiaatteella tai rankaisuperiaatteella. Liiallinen syöminen on usein tunnesyömistä, mielihyvän hakemista ja sen taustalla on tyytymättömyys itseen tai kokemus siitä että ei välitetä. Tai molemmat. Rankaisuperiaatteen omaksuneet ihmiset kärsivät samasta ongelmasta mutta kieltävät itseltään mielihyvän "koska en ole tarpeeksi tärkeä". Tunnesyöminen on riippuvuus siinä missä muutkin riippuvuudet. Voi olla hyvin voimakasta ruokariippuvuutta, taipumusta ahmimiseen, tai sitten vähäisempää "tissuttelua" johon ei ole riittävästi motivaatiota puuttua.

Rankaisuperiaate ei loppupeleissä toimi, koska se ei perustu mihinkään muuhun kuin rajoittamiseen. Tarpeet eivät tyydyty ja lopulta on pakko antaa periksi ja vetää se jäätelöpaketillinen. Minusta ainoa psyykkisesti järkevä tie on yrittää kehittää "mielihyvää" asioista jotka oikeasti auttavat ja tekevät hyvää. Kuten siitä että tekee kivoja ja terveellisiä asioita.

Itse kuulun tähän viimeksi mainittuun "tissuttelu" ryhmään. Inhoan ylensyömistä, en juuri koskaan syö kerralla liikaa vaan puputan pikkuhiljaa periaatteessa ihan terveellisä juttuja, mutta liikaa kokonaisuutena. Ja välillä laihdun hiukan jos on esim iltaisin paljon tekemistä. Ongelmallista on iltaväsymys jolloin on yleisesti tylsä olo johon haen lisäenergiaa napostelusta ja iltapäivän kahvitauko jolloin tekee mieli jotain makeaa.

Ruokavalioni sisältää periaatteessa hyviä hiilihydraatteja, paljon proteiinia ja rasvoja ja mielelläni syön kasviksiakin. En kaipaa perunaa lainkaan, enkä tarvitsisi pastaa tai riisiäkään.

Aamupala on usein viili jossa on talkkunaa tai ruisleipä ja kuppi teetä. Lounasaikaan syön ihan kunnolla, siis lämmintä ruokaa. Sitten olen ihan koomassa kahden kolmen aikaan, eli väsynyt työstä, ja  haenkin usein kahvilasta lattekahvin ja jonkun pullan. Illalla syömme ehkä hiukan kevyemmin, mutta kuitenkin. Jos on perunoita tai pastaa, otan vähän ja mieluiten vaihdan ne vaikka hapankaaliin jos sitä sattuu olemaan. Sitten alkaa kaappien tyhjentäminen ja hiilarien himoitseminen, pähkinöitä, hedelmiä, saattaa löytyä joku pala suklaatakin tai piparia joulun aikaan. Ei ole nälkä, mutta väsyttää ja lopulta kun olen tarpeeksi vetelehtinyt, piristyn ja alan puuhaamaan jotain. Eli tämä on se ongelmakohta nro1. Toinen pienempi ongelma on se päiväpulla. Ja kolmas on se että lounas ei aina ole ihan riittävän terveellinen, mikä riippuu paljon siitä syönkö kotona vai jossain lounasruokalassa.

Uskon että minulle sopii parhaiten nopeiden hiilihydraattien välttäminen, paitsi silloin jos on fyysisesti rasittanut itseään. Olen päättänyt (kuulostaa uudenvuoden lupaukselta) että jätän sokerin ja nopeat hiilarit ihan minimiin vähintään kolmeksi kuukaudeksi. Lisäksi yritän välttää lounasruokaloita joista ei saa kunnon salaatteja. Hankin töihin jotain dieettipatukoita päiväpullan tilalle. Mutta millä korvaan sen puputtamisen illalla? Tylsän väsyneen olon poistamiseksi parhaiten sopisi lenkki koirien kanssa, mutta kokemuksesta tiedän että sitten saattaa olla ihan melkein nälkä sen jälkeen. Tämä kohta siis edelleen tökkii ja en ole keksinyt siihen mitään luovaa ratkaisua.

Heppakuulumisia

Irlannincob Maunon kuulumisia olenkin päivitellyt useampaan otteeseen. Nyt sen kanssa taas menee paremmin, se on selvästi tasapainoisempi ja rauhallisempi, ei rettelöi eikä kiukuttele turhasta. Avun löysin hevoalalla töitä tekevistä ystävistäni, joiden kanssa muutama keskustelu auttoi kovasti ja sain kiinni siitä miten purkaa solmuuntuneita tilanteita. Tämä poju on hankala mutta kyllä me pärjätään, kunhan pysytään terveinä.

Haflingerini Taavi on kovasti kunnostautunut kahden aikuisen täti-ihmisen vuokraamana harrastepollena. Itse olen lähinnä tehnyt maasta käsin sen kanssa ja huomannut että siitä on tullut taas hiukan varmempi ja vähemmän epäluuloinen. Silti sille on hiukan haastavaa vain seurustella. Jonkun aktiviteetin jälkeen se onnistuu hyvin mutta muulloin selvästi hiukan jännittyneenä odottaa jotain huonoa tapahtuvaksi (mitä ei siis meidän aikana ole tapahtunut.

Olen pikkuhiljaa tullut siihen ajatukseen että kumpikaan pojista ei oikein jaksa vielä - tai ehkä ollenkaan - tehdä terapiatyötä. Kummallakin on paljon ihmisten suhteen rajoitteita. Loman aikana olen kypsynyt päätökseen hankkia kolmas kaviollinen, mikä tarkoittaa ehkä Taavin myyntiä, ehkä ei. Riippuu siitä miten hyvin saan kuluja pois sen vuokraamisella.

Ja tänään kävin koko syksyn asiaa mietittyäni katsomassa lähistöllä olevaan pikkuista connemaratammaa. Jollain tapaa tiesin että se olisi sopiva ja siksi en ollut edes halunnut kokeilla (sillä en halunnut joutua tekemään päätöksiä). Ensimmäistä kertaa elämässäni tapasin hevosen joka oli vain yksinkertaisesti minun. Sellainen mille sopii kaikki, eikä silti ole mikään pystyynkuollut apaattinen lahna, vaan ihan normaalisti reagoiva, herkkä ja itsevarma pieni hevonen. Harvoin tapaa psyykkisesti tervettä, tasapainoista hevosta ja tässä on kyllä sellainen.

Asiassa on neljä muttaa. Terveydentilasta ei tietenkään ole vielä tietoa. Taavia ei kukaan ole halunnut joten joutuisin taloudellisesti hiukan tiukille hankinnan kanssa. Kolmen hevosen pitäminen näillä tuloilla ei ole ihan viisasta, ellen saa niitä työllistettyä enemmän. Ja tämä poni on minulle hiukan kevytrakenteinen.

Viimeinen mutta tarkoittaa siis sitä että joudun pakosta pudottamaan painoa 10-15 kiloa kevään aikana. Mikä ei tietenkään ole muutenkaan huono ajatus :-)

Nämä kuvat on siis otettu tänään. Talvesta ei ole tietoakaan ja jo mennään tammikuulle :-)

Sanahelinää

Emotionaalisesti kuormittavan työn tekeminen vaatii vastapainoksi paljon rauhaa, omaa aikaa ja hyviä vastavuoroisia ihmissuhteita. Näistä olen oppinut pitämään kiinni vaikka aina se ei ole helppoa. Itsekkäästi olen kieltäytynyt kaikesta liian rasittavasta, mutta valehtelisin jos väittäisin ettei asia mietityttäisi minua. Lapsesta saakka olen ollut se joka huolehtii muista ja nyt tämän huolehtimisammatin myötä olen tullut totaalisen allergiseksi ihmissuhteille, joissa en saa olla muussa kuin huolehtijan roolissa. Tämä on asia joka on minulle aika vahvasti tunteita herättävä, mutta pidän silti kiinni siitä että minulle parasta on pysyä "kuivilla" tässä. Oikeastaan se ei ole vaikeaa, mutta surullista se kyllä on.

Kokemus on osoittanut sen että on yllättävän vähän ihmisiä joilla on tilaa tai tahtoa ylläpitää vastavuoroisia ihmissuhteita, siis sellaisia jotka itsessään motivoivat riittävästi, ilman sitä että kumpikaan syö toista. Mutta kaikesta huolimatta minulla on hyviä ihmissuhteita, kuten parisuhde jossa on hyvä olla. Ja ystäviä joita suuresti arvostan.

Vastavuoroisuus on myös sitä ettei kahmi huomiota järjestämällä draamoja tai vaikeuksia. Elämä voi olla tavallisen turvallista ja tylsääkin. Jatkuvasti vaikeuksissa olevan ihmisen "auttaminen", saattaa myös palvella "auttajan" egoa, ylläpitää pysähtymisen välttelyä ja falskia hallinnan tunnetta. Minä haluan että olen tärkeä ilman pyyteitä ja odotan sitä myös läheisiltäni. Helppo ja kiva jää kuitenkin ihmissuhteissa usein "äänekkäämpien jalkoihin".  Joskus olen ollut aika surullinen siitä että joku yhteinen hauska ja odotettu juttu on unohtunut, kun tilalle on ilmaantunut toistuvia "hätätilanteita".

Seuraava henkilökohtainen askel on ilmaista pahastumisensa silloin kun jää "jalkoihin", ja se ei totisesti ole helppoa jos on elänyt 90% elämästään kieltämällä omat tarpeensa jotta muilla olisi "hyvä mieli"!

Viime viikolla luettiin Brian Broomin kirjaa nimeltä Sairaus täynnä merkityksiä. ”Teoksessa puhuu lääkäri, joka käytännön työssä on avannut silmänsä sille, että potilaan näkyvän poikkeavuuden taustalla on aina myös vaikeammin nähtävä toiminnallinen häiriö. Broom kuvaa useita tilanteita, joissa pitkäkestoinen henkinen ristiriita pulpahtaa pintaan näkyvänä sairautena."

Tämä näkökulma liittyy aiheeseen siten että uskon ihmisten tuottavan ja kehittävän itselleen vaikeuksia, kuten sairauksia, koska se liittyy heidän sisäiseen, usein tiedostamattomaan dynamiikkaansa. Tähän liittyy usein huomionhakuisuutta, vastuun välttelyä, identiteetin hajanaisuutta ja kyvyttömyyttä erottaa itseä toisesta, ts. omia ja muiden tarpeita. Aiemmin perhetyötä tehdessäni tuli monta kertaa tehtyä havaintoja siitä miten vanhempi ylläpitää omalla toiminnallaan lapsen häiriötilaa. Levottomalla lapsella esim saattoi olla hyvin levoton, työhullu tai muuten suorituskeskeinen vanhempi, joka oli aika haluton tarkastelemaan omaa toimintaansa (hih, eikä tämä asetelma keskustelunavauksena ole muutenkaan kovin hedelmällinen). Ja sama tilanne on usein eläinten kanssa. Itsekin olen tuskallisen tietoinen siitä miten hevoseni kantaa minun epäfunkionaalisuuttani, kuten rakkauden ja hyväksynnän nälkääni.

Mutta tällaista elämä on, jatkuvaa tasapainoilua ja etsimistä. Ja senkin hyväksymistä että joskus lupaukset ovat vain sanahelinää.

Häröilyä jne

Yritän virittäytyä opiskelemaan reaktiivisen kiintymyssuhdehäiriön terapeuttisesta hoitomallista. Olen viettänyt minilomaa kotosalla, eli leiponut hiukan ja shoppaillut lapselle vaatteita. Olen myös ratsastanut ja puuhaillut lähinnä Maunon kanssa, mikä on ollut toisaalta hiukan hermoja raastavaa ja toisaalta mennyt ihan hyvin. Ja osallistunut yhteiskunnalliseen keskusteluun liittyen huonoon käytökseen, kuten  syrjintään, mielenosoittamisiin ja mellakointiin.

Ne nuoret jotka rikkovat paikkoja ja käyvät käsiksi työtään tekevään eläimeen, tässä kohtaa poliisihevoseen, eivät todella ole rauhan tai solidaarisuuden asialla, vaan päihtyneitä, syrjäytyneitä ja häiriintyineitä nuoria. Humalassakaan normaali nuori ei käy hevosen kimppuun, vaan ymmärtää sen olevan eläin joka on täysin syytön tilanteeseen. Ja syy eläimiin ja toisiin ihmisiin kohdistuvasta väkivallasta johtuu empatiakyvyttömyydestä ja juurikin näistä kiintymyssuhdeprobleemoista. Samoin lapsi joka ajautuu julmalla tavalla kiusaamaan toista, ei ole saanut riittävästi osakseen empatiaa ja ymmärrystä. Minikokoisena kiintymyssuhdehäiriö on meissä kaikissa, mutta vakavimmillaan siitä aiheutuu todella paljon harmia kaikille osapuolille.

Ja minulla on hevonen joka on aika pahasti häiriintynyt. Olen joutunut taas kysymään itseltäni miksi minulla pitää olla eläin joka tekee kaikkensa provosoidakseen ja joka pienenkin konfliktin tai hämmennyksen hetkellä hajottaa, ryöstää, uhkailee ja juoksee karkuun. Sillä ei kuitenkaan ole mitään mahdollisuuksia elää missään muualla, koska se ei tule riittävän hyvin toimeen toisten hevosten kanssa ja vääriin käsiin joutuessaan siitä tulisi hengenvaarallinen hirviö. Ilmeisesti jossain vain on kirjoitettu että minulla kuuluu olla hevonen joka säännöllisin väliajoin kyseenalaistaa minut täysin ja koettelee egoani. Uskon että tämä tapahtuu minulle koska minä tarvitsen sitä. Minusta pitää tulla vielä nöyrempi, rehellisempi ja toimivampi vuorovaikutustilanteissa. Niinpä otan tämän haasteena ja näen sen niin että tämä hevonen opettaa minulle tosi paljon.

Hevosen kohdalla ei oikein ole tietoa siitä mitä sille on tapahtunut, onko se vieroitettu liian aikaisin tai joutunut elämään eristyksissä muista (näin on ollut koska sitä ei ole kastroitu). Onko se saanut osakseen ymmärtämätöntä kohtelua, rajojen puutetta tai  levotonta käsittelyä tai kiusaamista? (En usko että mitään näistä ainakaan kovin suuressa määrin, koska teidän sen olleen nuorella naisella joka tykkäsi siitä kovin.) Ja mitä virheitä itse olen tehnyt koska se on ollu ensimmäinen hevoseni? Ainakin olen ollut epävarma ja pelännytkin. Ja uskon tämän ongelman ainakin osittain liittyvän sen hermoston rakenteeseen. Se on toisaalta hyvin herkkä ja epävarma ja toisaalta sinnikäs ja pelkäämätön  kylmäverinen. Onneksi ihmisten aivoista tiedetään nykyään, että korjaantuminen on lähestulkoon aina mahdollista, joten voisi kuvitella että niin se on hevosenkin kohdalla.

Käytösongelmat ovat viimeisen vuoden aikana pahentuneet, ollen välillä poissa ja palanneet taas lievempinä mitä ne olivat viime keväänä. Ratsastan sitä nyt säännöllisesti neljä kertaa viikossa ja juuri nyt se sujuu aika hyvin kun lihasjumeista yms on kuntouduttu. Yritän keskittyä keskittymiseen, rytmin säilymiseen, tasapainoon ja rauhalliseen mieleen. Mauno on mestari provosoimaan ja tärkeintä on että ei mene mukaan siihen kuohuntaan, antamatta liikaa periksi (eikös tämä ole samaa käytöshäiriöisen lapsenkin kohdalla?)

Tämän hevosen käsitteleminen on toisaalta helppoa toisaalta haastavaa. Se on hyvin rauhallinen, eikä säiky tai epäile asioita. Taluttaessa se käyttäytyy nykyään aina rauhallisesti, mikä lienee viiden yhteisen vuotemme työn tulosta, koska näin ei ole läheskään aina ollut. Ristiriitatilanteet liittyvät varusteiden laittamiseen, koskettamiseen ja ruokaan. Sitä inhottaa erityisesti satulavyön kiristäminen, kainaloihin tai nivustaipeisiin koskeminen. Ja se että kaikki ruoka ei ole sitä varten ja joskus omaakin ruokaa joutuu odottamaan. Jos se saa päähänsä että jossain on herkkuja, se suuttuu ja alkaa uhkailemaan, eli pahimmassa tapauksessa hyökkäilee ja näyttää hammasta. Sitä täytyy rajoittaa, mutta tärkeintä on ettei itse hermostu yhtään, koska se inhoaa ihmisen epävarmuutta, pelkoa ja aggressiivisuutta. Komentaminen, kipakka sähähtely, kädellä huitominen tms on sille triggeri.

Kaiken tekemisen pitää olla hyvin strukturoitua, järjestelmällistä, ihmisjohtoista ja lempeän rauhallista. Rankaisen sitä poistumalla tai jatkamalla epämiellyttävää toimintaa ja palkitsen sitä huomioimalla tai jättämällä sen rauhaan.

Kiukkuvaiheet menevät aaltoina, ja parhaimmillaan se on rauhallinen ja luotettava työkaveri, pahimmillaan täysin työkyvytön ja vaarallinen. En ihan aina ymmärrä mistä nämä aallot tulevat, mutta nyt osaan jo loiventaa niiden voimaa, vaikka välillä tuleekin aika epätoivoisia hetkiä.

Mutta nyt opiskelemaan ja katsotaan löytyykö ihmispuolen opeista jotain käyttökelpoista :-)