Jäytäminen

Olen miettinyt paljon post-traumaattisen stressireaktion olemusta. Sitä on kahta muotoa, kompleksiseen traumaan liittyy usein stressireaktion yleistyminen, niin että vuosien varrella melkein mikä tahansa alkaa toimimaan triggerinä ja aktivoimaan hermoston jolloin tulee huono olo. Itselläni ne olivat palaverit. Olin palavereissa jännittynyt ja huonovointinen koska mukana oli aina joku jonka käytöstä oli hankala ennakoida ja joka hiiltyi pienestäkin asiasta. Hiiltymisen pelko taas johtui asioista jotka olivat olleet huolestuttavia lapsena. Ja aloin pelätä myös omaa hiiltymistäni, sitä että hajoan ja alan huutaa. Toisaalta se että aloin ilmaisemaan itseäni voimakkaammin ja ottamaan muutenkin tilanteita haltuun, auttoi jonkinverran.

Kaikki tällainen on kadonnut. Palaverien jännittäminen, esiintymisjännitys jne. Tai ainakin melkein. Pari viikkoa sitten tajusin että kyllä se on vielä olemassa. Olin tilanteessa jossa ammatti-ihmisen käytös oli todella pelottavaa ja rajatonta. Mieleen tuli muutamakin aiempi tilanne joissa olen ollut ja kokenut samoin. Tilanne päättyi ja onneksi sain heti purkaa sen paikalla olleelle työparille. Silti oli ihan heikko ja tärisevä olo. Menin syömään ja rauhoituin vasta puolen tunnin päästä, kun sain sanottua mikä siinä tilanteessa oli kamalinta. Se että sillä "uhrilla" ei ollut pakotietä.

Jollain tavalla tuo kokemus oli suorastaan puhdistava. Sain katsoa pelkoa silmiin vahvempana ja uudempana. Viime päivinä olen ollut sosiaalisesti aika ahdistavissa keskusteluissa ja todennut miten hyvät taidot minulla on kohdata kiihtynyttä ihmistä. Kunhan tilanne ei pääse yllättämään takavasemmalta. 

Vakavaa ja ei vakavaa

Nyt on sitten kehopsykoterapian peruskurssi alkanut ja kolmen päivän intensiivinen opiskelu takana. Tajusin kyllä itsekin että nämä keholliset menetelmäopinnot olivat turhan lähellä toisiaan, mutta sille ei nyt voinut mitään. Ja oli mielenkiintoista vertailla. EMDR strukturoidunpana menetelmänä tuntui sopivammalta ja turvallisemmalta kuin tämä analyyttisempi lähestymistapa. Regressioon perustuvat menetelmät eivät ole ihan minua varten, minulla ei ole sellaista pohjakoulutusta eikä oikein hinkuakaan siihen. Ja se mitä ei tunne, pelottaa. Tänään pääsin itse vapaaseen keholliseen assosiointiin ja jotenkin sekin tuntui liian helpolta ja hassulta siihen nähden että joidenkin muiden kohdalla se oli aika voimakkaita tunteita herättävää. Jotenkin makuullaan olevakin terapiapotilas hiukan oudoksuttaa, mutta katsotaan nyt. Ja ehkä voin integroida osan tästä työhöni ja jättää sen mikä ei tunnu hyvältä.

Integroinnin vaikeus on siinä että pitää olla joku vankka pohja mihin uutta asiaa voi liittää. Ja minulla se peruskoulutus on ollut hyvin erilainen, ratkaisu- ja voimavarakeskeinen, jossa keskitytään enempi mahdollisuuksiin ja tulevaan kuin menneisyyteen. Tosin en ihan usko siihenkään, ja siksi olen mukana näissä koulutuksissa.

Vaikka nämä asiat mietityttävätkin kovasti, koen että olen itsessäni oikealla tiellä ja riittävän vahva kokeilemaan kaikenlaista joutumatta silti kauheaan identiteettikriisiin.

************

Ne jotka tuntevat paremmin tietävät jotain kaksoispersoonallisuudestani (lieneekö joku häiriö ;-)). Olen vakavissa mietteissä hyvin syvällinen, voimakkaasti kokeva ja empaattinen. Ja sitten toisaalta ihan hervottoman lapsellinen. Nämä viime viikkojen intensiiviset koulutukset toivat taas sen esille. Hiukan on ollut sellainen olo että on hirveästi asioita ja silti aivan totaalisen huoleton. Syvissä vesissä uiminen on ollut kiinnostavaa ja koskettavaa, mutta sitten vastapainona on ollut mielettömän hauskoja kohtaamisia, niin että olen huomannut olevani jollekin hiukan liikaa.

Tämä ilmiö on tuttu ajoilta työyhteisössä jossa oli työkavereita joiden kanssa oli aivan mielettömän hauskaa repeillä vaativan ja kiireisen asiakastyön lomassa (no kai se sitten on defenssi, mutta ihan hyvä sellainen). Ja sitten huomasi että jonkun hermoja repi kun nauroin ja vitsailin. Työkaverin kanssa pidimme sisäistä koulutusta aika rankasta aiheesta ja koulutuspalautteen mukana oli anonyymi lause "älä naura enää". Ei tuntunut kivalta, mutta en lakannut nauramasta.

Sieluntoverit

Olin aika kummallisella kurssilla viikonloppuna. Kyseessä oli silmänliiketerapiakoulutukseen liittyvä vapaaehtoinen syventävä kurssi joka toteutettiin kokemuksellisella tavalla, siis siellä oli kymmenkunta terapeuttia hoitamassa toisiaan.

Yksityiskohtia ei tietenkään voi kuvailla, mutta oli aika helpottavaa huomata että muillakin on ongelmia, mitä kenelläkin; itsetunnon, mielialan tai yleisen elämäntilanteen kanssa, lapsuuden traumoista puhumattakaan.

Olo oli aika reikäinen kotiin palattuani. Itketti ja nauratti yhtä aikaa. Tunsin helpotusta ja haikeuttakin. Tässä olen minä ja kelpaan tällaisena...

Koska aloin ajattelemaan että minussa on jotain vikaa? Alkoiko se jo lapsena vai vasta aikuisena. Minullahan on ollut valtavan iso ystävien ja suvun tukiverkosta. Eivätkä työpaikatkaan ole olleet hulluimmasta päästä. Silti koin että olen jotenkin pilallinen, heikkoa ainesta jne. Ja sitten yhtäkkiä tajuan olevani sitkeimmästä päästä, viisas, tunteva ja elävä. Hieno tunne.

Tapasin kurssilla ihmisen jonka kanssa oli helppo olla ja puhua. Istuimme pari iltaa yhdessä ja tuntui kotoisalta. Laitoin perään viestin jotta pidetäänhän yhteyttä. Nykyään kun on facebookit ja kaikki, niin ihan oikea yhteydenpito on pois muodista. Siis sellainen että mennään kylään ja soitellaan. Aika näyttää miten tässä käy, mutta ainakin olen yrittänyt ;-).

********
Ja nyt tuntuu siltä että työhön on tullut 50% uutta potkua, motivaatio on korkealla ja tuntuu siltä että on oikeat työkalut käsissä. Fine!