30.7.2013

Sadepäivä

Olen kärsinyt migreenistä koko eilisen illan, viime yön ja tämän päivän. Paikoillaan ollen olo on siedettävä mutta mitään ei oikein voi eikä jaksa tehdä. Löysin vihdoin sopivan satulan Taaville mutta olin jotenkin alakuloinen myös siitä että en taaskaan jaksanut oikein tehdä sen kanssa mitään. Huomiselle yritän järjestää molemmille ohjelmaa. Jos on kipeä niin kaikki tuntuu mahdottomalta.

Olen myös miettinyt että minulla selvästi on asiakaskuntaa joiden auttamiseksi tarvitaan hiukan erilaista työskentelyotetta. Sain edellisessä työssäni palveluohjaajan koulutuksen ja nyt olen työnohjaajakoulutuksessa. Ihan turha on nimittää terapiaksi sellaista mikä ei sitä ole. Palvluohjaus eli casemanagement on eräänlaista ammatillisena tukihenkilönä toimimista. Siinä yhdessä selvitellään sekä keinoja että apuja arjen tueksi. Työnohjauksen fokuksena on työ, palveluohjauksen fokuksena on taas arki ja koko elämä. Lifecoaching taas on enempi sellaista omien tavoitteiden selkiyttämiseen tähtäävää.

Yksi palveluohjauksen kohderyhmä on henkilöt joiden elämässä on tapahtunut jotain ikävää, kenties jopa traumatisoivia tapahtumia. He eivät vielä ole valmiita terapiaan, mutta tarvitsevat kenties kriisiapua ja käytännön apuja. Olen ollut mukana erilaisissa perhekriiseissä, kuten avioerot, huoltajuuskiistat, perheenjäsenen vakava (psyykkinen tai somaattinen) sairastaminen. Kriisitilanteessa ihmiset usein joko lamaantuvat tai menevät kierroksille. Kumpaankin tarvitaan apua, terapeuttista ohjaamista, psykoedukaatiota jne.

Minusta on ihan kiva tehdä töitä eri tavoilla, se pitää mielen virkeänä.

23.7.2013

Ajattelulomalla

Viimeksi eilen juttelin ystäväni kanssa siitä miten samanlaisia olemme tietyissä asioissa. Intohimoisia oppijoita, uuvuttavan kiinnostuneita, sähläreitä jotka eivät oikein pääse mihinkään käsiksi kunnolla uppoutuessaan liian laajoihin kokonaisuuksiin. Oppiminen on kuin interrailmatka jonnekkin mitä ei tiedä tarkkaan missä se sijaitsee mutta on vahva intuitiivinen käsitys siitä millaista siellä on.

Väsytän itseni jatkuvalla pohdinnalla. Tänään ja eilen olen ollut matkasta väsynyt ja silti pohtinut liikaa voimatta sille mitään. Kuulostaa hassulta mutta tunnen välillä olevani kuin kirjailija joka ei oikeasti saa mitään kirjoitettua vaan käyttää KAIKEN aikansa kirjoittamisen suunnitteluun.

No ehkä joskus saa jotain aikaan ihan oikeasti. Tiedän kuitenkin, hämärästi, koska olen saanut palautetta, että olen jonkun mielestä hirveän tuottelias, aktiivinen, monipuolinen jne. Mutta en väitäkään että sekään olisi koko totuus.

Tänään mieltäni on ilahduttanut toivo siitä että läheiseni saa apua joka hänelle olisi kuulunut jo aikoja sitten. Mieltäni ilahdutti myös se miten hän asiaan suhtautui; toiveikkaasti, vihdoinkin. Tämäkin asia on vaatinut paljon pohdintaa ja pähkäilyä, koska en voi mitenkään väittää etteikö asia koskisi ja koskettaisi myös itseäni. Onhan kyse nk. sukupolvien ajan jatkuneesta traumasta, suremattomasta surusta joka on siirtynyt minuun jo äidinmaidossa.

Olen myös tuntenut syyllisyyttä siitä miten vähän olen ehtinyt viettää aikaa hevospoikieni kanssa. Maunon kanssa hiukan enemmän, koska keväällä päätin että sen elämässä ei ole hyväksi monet ihmiset.  Taavi sensijaan on ollut kanssani todella vähän, liian vähän. Tänään katselin kuvia siitä, käytyäni ensin tallilla, missä molemmat pojat juoksivat laitumella vastaani. Mauno on jo pitkään tuntunut niin omalta, sen ihon jokainen kohta on tuttu. Taavi on tutumpi kuin ennen, mutta silti niin vieras. Ja se on niin hieno pieni hevonen joka ansaitsisi paljon enemmän omalta ihmiseltään. Onneksi heillä on toisensa ja vaihtuvat lauman jäsenet, paljon tilaa olla ja hyvä perushoitoa aina vaikka en olisi lähimaillakaan.

Sitäkin olen pohtinut, että on vain tarpeellista edistyä ja tutustua hitaasti Taavin kanssa. Tarvitsemme sitä molemmat. Paljon aikaa ja sitten paljon enemmän yhteisiä tunteja ja kilometrejä. Kyllä meistä vielä pari tulee, ennemmin tai myöhemmin.

22.7.2013

Puolilomalla

Pitäisikö tuntea syyllisyyttä jos lomalla ajattelee työasioita tai jopa tekee töitä? Päätin pitää kunnon neljän viikon loman, vaikka se tietääkin taloudellisesti hiukan hankalaa syksyä. Yrittäjänä pitäisi osata ennakoida paremmin menonsa ja etenkin tulonsa, ja olen ollut hiukan impulsiivinen koulutusten, matkojen ja erilaisten hankintojen suhteen. Joka tapauksessa, olen ajatellut, että en niinkään halua ajautua tilanteeseen jossa pidempi loma on välttämätön, vaan haluan että arki rullaa siten että se ei uuvuta liikaa.

Raskas työ vaatii raskaat huvit. Matkustaminen on välttämätöntä, samoin kouluttautuminen ja harrastukset, kuten hevostelu ja jooga. On myös pakko käydä työnohjauksissa ja omassakin terapiassa välillä. Tämä on siis monella tavalla kuluttava elämäntapa. Kulutustottumuksiinsa voi tietenkin pyrkiä vaikuttamaan, mutta minulla ei oikeastaan ole kovastikaan kiinnostusta kerätä varallisuutta, joten kädestä suuhun eläminen sopii vallan hyvin.

Onneksi minulla on ymmärtäväinen kärsivällinen mies. Tai oikeastaan, eihän häneltä edes kysytä mitään, koska hänellä sattuu olemaan harvinaisen omapäinen ja itsenäinen vaimo. (Itsenäinen kuulostaa tässä yhteydessä lähinnä 50-luvun naistenlehdestä leikatulta.) Ei meillä koskaan ole keskusteltu siitä mihin itse kukin rahansa laittaa, vähän vain naristu jos tilit menevät miinukselle.

Tämä kaikki siis selittelynä sille miksi olen tehnyt töitä. Koska "lomani" ei perustu ihan realistisiin laskelmiin vaan riskinottoon. Tämä on siis asia jossa otan tietoisia riskejä. Laitan silmät kiinni ja hyppään lomalle. Jota oikeasti ei olekaan.

Olen myös potenut syyllisyyttä siitä että huolehdin liikaa. Siihen se nyt taas on mennyt, että pitää huolehtia, katsoa perään että asiat lähtisivät rullaamaan. Tämä kesä on sellainen, että on taas minun vuoroni antaa. Tiedän että se ei ole pidemmän päälle hyvä juttu. Viimeksi kun tällainen tilanne oli (siitä on monta vuotta), en lopuksikaan handlannut tilannetta kovin hyvin. Jouduin kummalliseen uuvuttavaan kaksoisrooliin, auttajan ja omaisen rooliin, mikä ei tuntunut yhtään hyvältä. Nyt olen vahvempi, mutta haistan vaaran.

4.7.2013

Loman tarpeessa -päivitys

Tänä vuonna päätin pitää lomaa hiukan myöhemmin kuin yleensä. Tämä viikko on ollut työn puolesta  ihan tavanomainen, mutta silti ajatus "vielä yksi viikko" on hiukan liikaa. Jotenkin tuntuu siltä että ajatus lomasta lässähtää kun sitä lomaa ei tulekaan. Tai sitten se johtuu vain väsymyksestä.

Olen ajatellut että haluaisin tehdä työtä niin sopivasti että kuukauden lomaa ei tarvitsisikaan. Kukkaro sanoo toista. Tällä hetkellä realiteetti on se, että töitä pitää tehdä talon, auton ja hevosten takia enemmän kuin haluaisin.

Työtä ei viikossa saa olla liikaa, mutta olen todennut että jos päivässä on enemmän kuin kuusi tuntia asiakastyötä, se on liikaa. Ja minulla on välillä ollut niitä 7-8 tunnin päiviä ja välillä 4-5 tunnin. Keskimäärin siis 6 tuntia mutta ei tasaisesti.

Syy pitkiin päiviin on hevoset. En halua kiirehtiä tallilta kotiin ja töihin, vaan keskittyä rauhassa siihen mitä teen. Syksyllä täytyy jäädä aikaa Joogalle. Se on niin tärkeää oman jaksamisen kannalta. Samoin oikein syöminen. Väsymys ajaa helposti hiilihydraatti - kofeiini kierteeseen joka sotkee verensokeritasapainoni pitkällä juoksulla. Olen myös todennut että tarvitsen kunnollisen tuolin töihin, sellaisen jossa oikeasti on hyvä istua. Ja osan päivästä voisin keikkua satulatuolissa. Tällä hetkellä istuminen sattuu lonkkiin. Työhuone on myös kesäpäivinä ihan liian kuuma. Vaikka teen töitä aika kevyissä ja mukavissa vaatteissa, ilman kenkiä jne, niin silti on välillä todella epämukava olo. Puutunut, kuuma ja jotenkin turvonnut. Uskon että oma epämukavuuteni välittyy myös asiakkaalle, tavalla tai toisella. Peilisolut toimivat tässäkin.

Ja oman elämän pitää olla kunnossa. Tällä viikolla 90 vuotias isoäitini soitti kotiinsa poliisit, koska tunsi olonsa niin uhatuksi. Mummi on nyt geropsykiatrisella osastolla, eikä varmaankaan pääse enää kotiinsa. Olen aika tehokkaasti sulkenut oman suruni pois mielestä, koska muut ovat olleet niin hätääntyneitä. Hoitopolku ja etuusasiat ovat kuitenkin minulle tuttuja, eikä ajatus mummista suljetulla osastolla tunnu ehkä niin kovin vieraalta. Asia on siis minulle neutraalimpi kuin muille lähisukulaisille. Silti se on vienyt paljon ajatuksia ja voimia.

On hirvän tärkeää suojata itsensä altistumasta liian paljon vaikeille asioille. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. En voi suojautua elämältä toisin sanoen.

2.7.2013

Hyväksi Käyttämisestä

Katsoin eilen hyvin tehdyn ja varsin seikkaperäisen dokumentin Ja kirkko vaikeni. Dokumentti kertoi katolisen kirkon piirissä tapahtuneesta pitkään jatkuneesta ja laaja-alaisesta lasten hyväksikäytöstä, mistä on tullut kirkon sisällä suorastaan kulttuurillinen ilmiö, mitä Vatikaanissa häikäilemättömästi suojeltiin ja salattiin.

Jonkin verran olen tutustunut aiheeseen myös ihan lähellä, sillä ilmiö ei ole vieras meilläkään. Omakohtaisesti olen lapsena kokenut seksuaalissävytteistä häirintää uskovaisiksi tietämien ja arvostetussa asemassa olevien aikuisten taholta joista yksi oli pappi, yksi opettaja ja kolmas muuten vain luottamustehtävissä. Väittäisin että olen yksi tuhansista ja kyseessä on silloisella asuinpaikkakunnallani laajasti vaikuttanut ja edelleen vaikuttava herätysliike. Ja minun kokemukseni on vain jäävuoren huippu, siitä olen aivan varma. Minua suojasi se että en ole koskaan kuulunut mihinkään liikkeisiin, olin riittävän etäällä enkä emotionaalisesti sidoksissa ko. henkilöihin.

Työurallani olen törmännyt ammatilliseen hyväksikäyttöön. Meni vuosia ennenkuin osasin edes nimetä sen näin.

Professional abusers (Wikipedia):
  • Take advantage of their client or patient's trust (esim. salassapitovelvollisuuden laiminlyönti) 
  • Exploit their vulnerability (esim. leimaaminen, stigmatisointi) 
  • Do not act in their best interests (esim. eivät ole kiinnostuneita siitä mitä ihmisille oikeasti  tapahtuu, koska ammatilliset ambitiot, kunnianhimoisuus tai ahneus menevät edelle) 
  • Fail to keep professional boundaries (esim. potilas- ja ystävyysssuhteiden tahallinen ja pyrkimyksellinen sekoittaminen)
Minun tapauksessani oli näitä kaikkia.

Kummassakin tapaukseen liittyy vaikenemista, manipulointia ja selittelyä. Hyväksikäyttäjä voi olla laajasti arvostettu, hyväntekijä, alansa ammattilainen tai ainoa ihminen jolta on saanut rakkautta ja hyväksyntää. Ja sillä mennään.

Paljastaja joutuu taistelemaan oikeudestaan puhua. Lisäksi häntä vaivaavat epäuskoiset ajatukset, "mitä jos olenkin väärässä". Tai, ehkä liioittelen, ylireagoin tms. 

Väitän että hyväksikäytön takana on aina narsistinen häiriö. Hyväksikäyttäjät ovat pieniä tavallisia ihmisiä joita vaivaa ajatus omasta ylivertaisuudesta ja oikeudesta hyödyntää muita omiin tarkoituksiinsa.      Yhteisökin voi olla pieni, perhe tai työyhteisö - se voi olla myös iso, kuten kirkko, järjestö tms.

Vihaamalla hyväksikäyttäjiä ei saada mitään aikaan, koska kyse on tilanteesta jossa pitää asettaa rajat. Kyse on hyvin pitkälle uhrin kyvystä asettaa rajat, olla asettumatta alttiiksi hyväksikäytölle. Ja lapsilla tai muuten alisteisessa asemassa olevilla sitä kykyä ei ole, ainakaan riittävästi.

Tässä asiassa olen tietoisesti aika mustavalkoinen. Minusta useimmiten tällaisissa tapauksissa ihmiset valitsevat hyvän tai pahan. Ja itselleen oikeuttavat sen pahan. Minä olen valinnut avoimen linjan, eli puuttumisen. Opettelen sitä itsekin, ei se aina ole helppoa uskaltaa, mutta yllättävän helppoa on nähdä, kun uskaltaa nähdä. Vuosia menin mukaan kaikenlaiseen epämääräiseen, mutta sitten kipuraja ylittyi ja enää se ei ole vaihtoehto. Se mitä opettelen on passiivisen vastarinnan muuttaminen aktiiviseksi. Edelleen olen tekemisissä ihmisten kanssa joille rajat ovat hämärät ja teen sen siksi jotta muistaisin ja uskaltaisin rajata.