12.10.2013

Blogin tarkoitus?

Viime aikoina olen ollut jotenkin haluton kirjoittamaan. Kirjoittamisen tarve syntyy jonkin asteisesta ahdistuksesta tai ainakin tarpeesta järjestellä päätään. Ja nyt sellaista ei ole ollut. Pyrin kyllä aktiivisesti vuorovaikutukseen face-to-face (tai ainakin facebook-to-facebook) ihmisten kanssa jotta saan peilata ajatuksiani muiden kanssa. Olen melko tyytyväinen sosiaalisten suhteideni määrään ja laatuun. Olen saanut muutamia todella hyviä ystäviä viimeisen pari vuoden aikana. Ja olen aktiivisesti yhteydessä kollegoihin viikottain. En siis koe olevani yksin millään muotoa.

Tasan kaksi vuotta sitten oli niin toisin. En nyt välitä tarkemmin referoida tilannetta jossa olin, mutta lyhyesti sanottuna, huomasin eläväni ihmissuhde-, harrastus- ja työkuvioissa monellakin tapaa epäterveessä ja vääristyneessä maailmassa. Olin todella surullinen ja ahdistunut kun tajusin että en ole millään tavalla turvassa. Olin luullut että on oikeus vaalia omia rajojaan ja niitä sitten rikottiin vähän joka suunnalta. Ja olin yksin, minulla oli silloin vain yksi ihminen joka tiesi koko tilanteen juuri sellaisena missä olin. Tilanteen absurdius ja kamaluus ei oikein houkutellut jakamaan asioita ainakaan ihan kokonaisuudessaan.

Erityisen tyytyväinen olen siihen että nyt suhde minua rikkoneisiin tahoihin on neutralisoitunut. Tunnen lähinnä pienen muljahduksen vatsanpohjassa kun ajattelen sitä miten sokeasti luotin. Ikäänkuin muistutuksena siitä että voi sokeutua uudelleenkin.

Jollain hassulla tavalla kokemus vaikutti kykyyni olla hevosten kanssa. Tulin säikyksi ja epävarmaksi, hevosista tuli pelon metafora ja jollain tavalla taannuin taidoissani. Jouduin siivoamaan minua rikkoneet asiat aika hitsin tarkkaan pois läheltäni, sillä vaikka en sitä halunnut, asia jotenkin tuntui seuraavan ja pitävän minusta kiinni monellakin tasolla. Samalla kun suhde asioihin neutraliositui, tunsin myös miten varmuus kasvoi. Ei se pelko kokonaan ole pois, mutta paljon vähäisempi kuin vielä viime keväänä, puhumattakaan viime syksystä. Ja jos ajattelen tunnelmia kahden vuoden takaa, minulle tulee hyvin kylmä ja jollain tapaa sellainen olo, kuin olisin tehty kanaverkosta.

Tänään taistelin ensimmäisen hevoseni kanssa rajoista ja siitä kuka määrää. Ja vaikka se ei todella ollut sitä mitä haluan jatkaa, niin jollain tapaa tunsin itseni todella vahvaksi kaikessa taitamattomuudessani. Ja tämän toisen hevoseni kanssa kävimme hyvän keskustelun siitä miten hieno ja lihaksikas hänestä on tullut.

2 kommenttia:

  1. Tuttu juttu, kirjoittamisen tarve syntyy minullakin usein siitä että on jokin pähkinä. Ja se yleensä tarkoittaa sitä että olo on hankala. Yritän suorastaan vaania tilaisuuksia kirjoittaa jossain muussakin mielentilassa. Ehkäpä, jos olisin alkanut viihtyä siellä facebookissa, minäkin olisin siellä se valoisampi ja sosiaalisempi itseni.

    Kuulostaa aika hurjalta tuo tilanne missä olit. Näitä tämmöisiä se elämä tuo. Ja jälkikäteen sitä yleensä vasta oikein kunnolla hahmottaa, mitä on tullut läpikäytyä. Eikä kokemukset aina vahvista. Jotain sitä oppii, tärkeitäkin asioita usein, mutta valitettavasti usein myös saa oikeasti takkiinsa ja tulee joltain osin entistä varovaisemmaksi.

    VastaaPoista
  2. En tiedä tuosta varovaisuudesta, mutta kauhistun aina kun asia syystä tai toisesta palaa mieleen, mikä on hyväkin, koska samalla olen päätäpahkaa aina menossa kaikenlaisiin juttuihin :-D Samaa mieltä olen siitä että ei aina vahvista, ikävä on ikävää ja lähinnä tulee tyhjä ja ontto olo siitä kun huomaa miten sokea on itse ollut.

    VastaaPoista